Yhä yhtä yksin

 Keväällä tuli katsottua Netflixistä japanilaiset rakkaus-tosi-tv:t ”Onko rakkaus sokea? Japani” ja ”Mirai Nikki" (Tulevaisuuspäiväkirja, kaudet 1 ja 2). Kerrassaan vaikuttavia sarjoja täynnä upeita ihmisiä. Tosielämässäkin rakkauttaan jatkaneita pareja seuratessa tuli myös olo, että pääsisinpä minäkin vielä joskus kokemaan vastaavaa rakkautta.

Olenkin tässä ajatellut, että hormoneiden (joita päädyin lopulta käyttämään vain reilut pari viikkoa) sijaan se, mitä eniten tarvitsen elämääni, on toinen ihminen: nainen, joka pitää minusta omana itsenäni, juuri tällaisena naisena ja ihmisenä kuin olen. Ihan ilman hormoneitakin. Ehkä sitä erehtyi ajattelemaan, että hormonien myötä myös naisten kiinnostus minuun kasvaisi, kun ainakin prosessia pitemmälle vieneillä someaktiiveilla suosiota tuntuu riittävän. Minulle on sanottu, että tällaisesta ”välitilassa olevasta” on ei monikaan kiinnostu. Mutta entä jos tämä hormoniton vaihe ei ole minulle mikään ”välitila” vaan lopullinen tila? Jospa kuitenkin olisin edes yhden naisen mielestä maailman kaunein – niin ulkoisesti kuin ennen kaikkea sisäisesti – juuri tällaisena kuin olen. Haluan edelleen uskoa, että on mahdollista, että riittäisin jollekin tällaisena – tai riittämisen sijaan jopa ylittäisin odotukset.

Mutta voinko mitenkään riittää? Parisuhdetta olen toivonut ainakin koko aikuisikäni, mutta sellaista ei vain ole siunaantunut. Todella lämpimän olon sydämeeni ovat saaneet ne pari ihmistä, jotka ovat osoittaneet minuun kiinnostusta/ihastusta viimeisen vuosikymmenen aikana. Omat tunteeni eivät vain valitettavasti heränneet, vaikka kuinka toivoin. Jotenkin tosi surullista ja valitettavaa, että silloin harvoin, kun joku ihana minusta kiinnostuu, omat tunteeni eivät herää. Ja kun en haluaisi tuottaa kenellekään pettymystä sanomalla ei.

Karu tosiasia taitaa vain olla, että jotta molemminpuolisen ihastuksen todennäköisyys nousisi, kiinnostuneita pitäisi olla enemmän kuin muutama vuosikymmenessä. Loppujen lopuksi aika harva taitaa löytää elämänkumppania ensimmäisten kiinnostuneiden joukosta. Pelottaa, että tätä menoa olen yksin vielä 50-vuotiaanakin – enkä haluaisi olla yksin enää vuottakaan. Elämä ei ole tuntunut täysipainoiselta, kun ole päässyt jakamaan sitä todella tärkeän ihmisen (muun kuin perheenjäsenten) kanssa. Toisaalta viihdyn hyvin yksinkin, mutta liika on liikaa. Suuri tyhjiö ilmaantuu sisälleni tasaisin väliajoin. Yli 32 vuoden ikäisenäkään en ole vielä koskaan kokenut intiimiä läheisyyttä, ja kosketuksen hetkekin ovat vähissä satunnaisia kaverihalauksia lukuun ottamatta. Läheisyydenkaipuu on suuri.

Olen yrittänyt pohtia, mikä minussa on sellaista, ettei lähes kukaan ihastu minuun. Ehkä pystyn arvaamaan syitä. Epäilemättä yksi iso on tämä transasiani ja toinen suuri Japani-harrastuneisuuteni. Olen aika introvertti ja ujo, jolloin minusta ei saa ensitapaamisella ehkä hirveästi irti etenkään isommassa porukassa. Huumorintajuni ja -makuni ovat pitkälti Suomen valtavirrasta poikkeavia, ja ehken ulkoisestikaan ole enemmistön mielestä aivan viehättävimmästä päästä. Ehkä kaikki asiat yhdessä vain muodostavat sellaisen kokonaisuuden, joka on lopulta liian erilainen useimpien naisten makuun. Tietysti kaikissa on omat huonot puolensa, niin minussakin. Olen kuitenkin yrittänyt tunnistaa ja kehittää niitä ja toivon, etteivät ne ole asia, joka peittää kaiken hyvän alleen. Kokonaisuutena nimittäin ajattelen, että olisin todella hyvä tyttöystävä jollekin. Että joku jää paljosta paitsi, kun ei ole kanssani.

Millaista tyttöystävää minä sitten etsin? Ajattelin seuraavaksi listata joitain asioita, joista useimpia kuvittelisin tyttöystävässä ja toivottavasti tulevassa elämänkumppanissani olevan. En halua listata mitään vaatimuslistaa, mutta jonkinlainen käsitys minulla on siitä, millaisen naisen kanssa todennäköisimmin olisin samalla aallonpituudella. Voitte sitten ehkä kommentoida, kuulostavatko toiveeni jotenkin epärealistisilta.

Tyttöystävääni/kumppaniini voisi liittyä…

-      samankaltainen huumorintaju kuin minulla. Minua eivät oikein naurata esimerkiksi musta huumori, alapäävitsit, kaksimielisyydet, ironia tai tyypillinen stand-up. Sen sijaan olen ihan hulluna sanaleikkeihin, tilannekomiikkaan ja absurdiin huumoriin. Ei-kaksimieliset Fingerpori-sarjakuvat ovat ihan huippuja, ja lempikoomikko(ryhmä)ni on hulvatonta manzai-huumoria tekevä japanilainen The Sandwich Man -duo.

-      liikunnallisuus. Voisimme pelata tennistä, käydä balettitunneilla, harrastaa merenneitouintia, patikoida vaikkapa Japanin vuorilla… tai monenlaista muuta. Olen itse niin liikunnallinen, että haluaisin ehdottomasti nauttia liikunnasta myös tyttöystävän kanssa.

-      terveelliset elämäntavat. Tämä on vähän jatkoa edelliseen. Liikunnan lisäksi pyrin syömään terveellisesti, nukkumaan riittävästi, en tupakoi enkä juo alkoholia kuin satunnaisissa tilanteissa. Tuntuu, että yhteiselo olisi ehkä sulavinta toisen samankaltaisen kanssa. Tupakointi on ehdoton ei.

-      samantyyppinen maailmankatsomus. Vaikken juuri koskaan kirkossa käykään, pohjimmiltani olen kuitenkin kristitty, ja ehkä luontevinta olisi olla toisen kristityn kanssa. Tulee jotenkin turvallinen olo, kun tietää että toinen ajattelee elämästä suht samalla tavalla. Voisin kuitenkin varmasti olla myös esimerkiksi agnostikon kanssa.

-      positiivinen elämänasenne. Olen itse joskus vähän murehtivainen, joten olisi ihanaa, jos joku olisi positiivisella olemuksellaan osoittamassa, että paistaa se päivä huomennakin. Positiivisuus tarttuu!

-      kohteliaisuus. Arvostan kovasti ihmisiä, jotka ovat kohteliaita: tervehtivät, kiittävät, pahoittelevat ja ylipäänsä ottavat toiset ihmiset huomioon arjen eri tilanteissa. Kaikilla on silloin kivampaa.

-      feminiininen tyyli ja kiinnostus laittautua. Tunnetusti omakin tyylini on tosi feminiininen. Tykkään kauniista vaatteista (etenkin japanilaisesta naisellisen elegantista mutta samalla söpöstä tyylistä), meikkaamisesta ja ihonhoidosta, kynsien- ja hiustenlaitosta – lähes kaikesta kauneuteen liittyvästä. Olisi niin ihanaa laittautua yhdessä, jakaa kauneusvinkkejä, olla toistemme makutuomareina, käydä yhdessä kynsistudiossa tai kampaajalla… tämä on yksi iso unelma arjen yhteisistä iloista.

-      kyky olla sekä pinnallinen että syvällinen. Jos edellä mainitut ulkonäköjutut ovatkin jossain määrin pinnallisia, niin niiden vastapainona toivoisin, että voisimme keskustella syvällisestikin kaikesta maan ja taivaan väliltä.

-      kiinnostus pelata pelejä. Lautapelit (enkä tarkoita tässä nyt Kimbleä ja Afrikan tähteä vaan kaikenlaisia aikuisten pelejä, joita julkaistaan satoja joka vuosi) ovat uskomattoman hauskaa tekemistä, jonka parissa saa käyttää aivoja ja viettää hauskaa sosiaalista aikaa. Omistankin kymmenittäin lautapelejä. Mikäpä sen hauskempaa kuin viettää pimeitä syysiltoja kumppanin kanssa mielenkiintoisen lautapelin parissa. Tai konsolipelin! Voisimme nauttia esimerkiksi Mario Kartin tai Pokemonin meiningistä yhdessä.

-      monogamisuus. Haluaisin ehdottomasti perinteisen kahdenvälisen suhteen.

-      toive saada oma lapsi/lapsia. Jo pienestä pitäen haaveenani on ollut saada oma biologinen lapsi. Olisi ihanaa, jos kumppanilla olisi sama haave.

-      se, ettei elämä pyöri täysin eläimien ympärillä. Monet lemmikit ovat tosi suloisia, mutta en voi sanoa itseäni eläinihmiseksi. Joitain eläimiä pidän jopa vähän pelottavina. Vähäsen myös ahdistaa ajatus, että taloudessa olisi joku eläin, joka voisi periaatteessa rikkoa, liata tai muuten pilata jotain tärkeää. Ei eläimen kanssa eläminen varmasti mahdotonta minulle olisi, mutta ainakaan tällä hetkellä se ei ole omaa mukavuusaluettani.

-   edes jonkinlainen kiinnostus Japaniin. Japanista on muodostunut minulle kuin toinen koti, ja tulen toivottavasti käymään siellä vielä usein tulevaisuudessakin. Olisi ihanaa, jos kumppanilla olisi edes pieni kiinnostus Japaniin ja sen kulttuuriin, koska olisi mukavaa esimerkiksi matkustaa ja viettää siellä aikaa yhdessä. Suurempikin kiinnostus ja ymmärrys kielestä ja kulttuurista olisi tietysti plussaa, niin yhteistä olisi vielä enemmän.

Listaa voisi jatkaakin, mutta eiköhän tässä ole oleellisimpia. Miltähän nämä ominaisuudet ja asiat teistä kuulostavat? Muistutan vielä, että tämä on vain omaa kuvitelmaani samalla aallonpituudella olevasta naisesta, eikä välttämättä ole mitenkään mahdotonta, ettenkö voisi ihastua naiseen, joka poikkeaa edellä kuvaillusta jollain tapaa. Listaa ei siis kannata pelästyä. Loppujen lopuksi tärkeintä on se, miten kemiat ja luonteet sopivat yhteen, ja sitä on vaikea sanallistaa.

Toistaiseksi esimerkiksi Tinderissä ja HERissä ei vain ole tullut vastaan naisia, joita kohtaan olisi herännyt kovin suurta kiinnostusta. Lähes kaikissa tuntuu olevan jotain vieraannuttavaa, mikä aiheuttaa olon eri aallonpituudella olemisesta, eikä sille oikein mitään voi. Ehkä joukossa olisikin minulle sopivia naisia, mutta se ei vain tule ilmi lyhyessä sähköisessä muodossa. Toisinaan ”mätsejä” muodostuu, mutta minkäänlaista keskustelua ei käytännössä synny. Lähes aina joudun itse olemaan se, joka lähestyy ja yrittää aloittaa keskustelun. Toisaalta tämä on ymmärrettävää, koska en taida olla loistava keksimään muita houkuttelevia profiilitekstejä. Sovellusten käyttäminen on joka tapauksessa alkanut tuntua puuduttavalta työltä, kun ne eivät ikinä ole johtaneet mihinkään.

Tuntuu, että haluaisin tutustua uusiin ihmisiin ennen kaikkea livenä. Silloin saa jotenkin heti kokonaisvaltaisemman käsityksen: huomaa helpommin, onko kemiaa ja onko toisen seurassa helppo olla. Vuoden 2020 alussa 30 vuotta täytettyäni tein päätöksen, että alan käydä kaikissa minua vähääkään kiinnostavissa lesbo- ja harrastustapahtumissa, joita vain ikinä järjestetään, mutta juuri kuin kiusaneleenä korona sitten pilasi kaiken. Nyt on suuret toiveet, että tauti (jota en vielä ole sairastanut ja haluaisin edelleen välttääkin) laantuisi ja voisi käydä normaalimpaan tapaan tapahtumissa.

Perinteiset sanonnat, kuten ”silloin sen tapaa, kun vähiten odottaa” ovat osoittautuneet tähän mennessä kohdallani täysin paikkansapitämättömiksi. En tapaa yhtään ketään, ellen ole aktiivinen. Tuntuu, että minun tilanteessani pitää nimenomaan etsiä, mutta sekään ei saisi mennä liian pakonomaiseksi. Arvostaisin, jos vielä useammat muutkin todella etsisivät suhdetta, vähän kuin "Onko rakkaus sokea?" -sarjan jääsenet. Tinderin lukuisat ”en etsi mitään” -ihmiset eivät oikein innosta. Tietyissä lesbotapahtumissakin lähes kaikki ovat jo valmiina hyvin keskenään viihtyvinä seurueina, ja minä sitten niitä harvoja, jotka yksinään etsivät seuraa. Ainakin itse ujona koen, että olisi paljon helpompi lähestyä muita yksinäisen oloisia kuin yrittää päästä mukaan valmiiseen seurueeseen – ja vaikka pääsisikin, joukossa ei saa annettua itsestään yhtä paljon kuin kahden kesken. Kahden ”koronaeristäytymisvuoden” aikana sosiaaliset taitoni ylipäänsä tuntuvat saaneet pienen kolauksen.

Postauksella alkaakin olla jo pituutta. Halusin kuitenkin kirjoittaa mietteitäni tästä mieltä kalvavasta asiasta. Ehkä minun kannattaisi mennä myös juttelemaan jollekin terapeutille? En usko, että tämä yksinäisyys tekee hyvää pitemmän päälle, itsetunnollekaan. Olisi kiva kuulla, mitä ajatuksia tilanteeni herättää vai herättääkö mitään. Jatkanko samaan malliin vai muutanko jotain? Muutanko itseäni, jotta kiinnostuisin useammista naisista ja useammat kiinnostuisivat minusta? Se kyllä sotii alkuperäistä tavoitettani vastaan, kun toivoin, että joku pitäisi minusta juuri tällaisena. Eikä itseään ole ihan helppo muuttaa. Joudunko jossain vaiheessa toteamaan, että sielunkumppania ei yksinkertaisesti löytynyt? Vielä jaksan kuitenkin uskoa, vaikka tiukkaa tekee.

Rakkaus on sokea, mutta minun mahdoton sitä kokea?

Hormonit... sittenkin?

Hei vain, teki taas mieli kirjoittaa tänne kuin vanhoina hyvinä aikoina. Päästävä purkamaan tilannetta vähän kuin päiväkirjalle.

Ajatukset ovat vaihdelleet moneen otteeseen tässä vuosien aikana, mutta niin siinä vain kävi, että aloitin sittenkin transnaisen hormonihoidon. Viime kuussa sain nimittäin lopultakin sukusolut pakastettua (operaatio nukutuksessa), joten suurin(?) "este" aloitukselle oli sillä ratkaistu. Lapsen saaminen kun edelleen on suurimpia haaveitani.

Viime viikolla kokeilin hormoneita yhden päivän, mutta tulin kuitenkin mietteliääksi ja siirryin tauolle. Tasan viikon päästä päätin kokeilla uudestaan paremmalla päättäväisyydellä. Nyt olen toista päivää hormoneilla tällä uudella yrityksellä.

Mutta mietteet eivät vain ota laantuakseen. Mietin jatkuvasti hormonihoidon veritulppa-, sydänkohtaus-, rintasyöpä- ym. riskejä, vaikka minulle on sanottu, että riskit ovat pienet. Mietin myös lähipiirin reaktioita ulkonäköni ja lopulta nimenikin muuttumiseen. Mietin, miten olen loppuelämäni sidottu lääkkeiden ottamiseen joka päivä. Mietin, miten ikinä oppisin käyttämään ääntäni niin, että se mätsäisi entistä naisellisempaan ulkonäkööni. Mietin asiaa urheilun kannalta - missä sarjassa voin jatkaa kilpailemista ja miten muut pelaajat suhtautuvat? Mietin myös hengelliseltä kannalta - onko tämä sittenkin tuhoon tuomittu "harhareitti" elämässäni, vaikka olen rukoillut johdatusta. 

Ja yhtenä tärkeimpänä: mietin parisuhteen löytymisen kannalta. Rajaako tämä mahdollisten seurustelukumppanien joukon mitättömän pieneksi? Jos olen tähän mennessäkin ollut äärettömän epäsuosittu naisten keskuudessa parisuhdemielessä, olenko tämän jälkeen entistäkin epäsuositumpi? Toisaalta tunnun jo niin epäsuositulta, ettei paljon menetettävää kai enää ole. Ehkä on vain voitettavaa?

Olen yrittänyt uskoa positiivisiin asioihin, jotka vääjäämättä nousevat jostain esiin. Onhan prosessi ollut monelle transnaiselle eräänlainen elämän käännekohta ja onnellisen elämänvaiheen alku. Miksen voisi olla yksi heistä? Tilastojen mukaan todennäköisesti olisinkin, jos hoitoihin tyytyväisten osuus on tiettävästi ollut 95 %:n luokkaa. Hormonit ovat tehneet monelle ihmeitä henkisesti ja auttaneet jopa ahdistuneisuuteen. Ehkä saisin lisää itseluottamusta ja olisin innokkaampi tutustumaan uusiin ihmisiin. Kenties sitä kautta löytäisin kumppaninkin, joka vieläpä haluaisi perustaa perheen. Tietysti toivon myös olevani tyytyväisempi peilikuvaani. Niin moni asia voisi mennä hyvin ainakin teoriassa.

Tuntuisi hullulta jättää edes kokeilematta tätä vaihtoehtoa, nyt kun olen sitä niin monta vuotta elämästäni miettinyt. Jos ajatus aloittamisesta palasi parin todella "miesmoodissa" vietetyn vuoden (2017-2018) jälkeenkin, jolloin tietoisesti yritin päästä eroon näistä prosessiajatuksista, niin miksei se palaisi taas vuoden, parin tai viiden päästä. Enköhän joskus vanhana katuisi, miksen uskaltanut edes kokeilla.

Niinpä ajattelin, että nyt on vaan pakko uskaltaa, muuten vatvon asiaa maailman tappiin asti. Olen saanut todeta, kuinka vuodet menevät hurjaa vauhtia ohi, jos asioita ei edistä. Uusi elämänvaihe pelottaa, mutta onhan kaikki uusi elämässä usein hieman pelottavaa. 

Samalla kuitenkin omatunto soimaa: hormoneille myöntyminen tuntuu eräänlaiselta luovuttamiselta "miesminäni" suhteen ja vallan antamiselta "paholaiselle". En voi välttyä ajatukselta, että olen kuitenkin kaikesta päätellen melko "lievä" trans, ja varmasti pärjäisin ilman hormoneitakin, joten miksi tehdä elämästä näin hankalaa. Mietin myös, millainen merkitys omalla sukupuolellani edes tulee olemaan minulle vanhempana, kun sekin saattaa vaihdella elämän aikana.

Joten... miten ihmeessä saisin ajatukseni selkiytymään? Tällä hetkellä näyttää siltä, että käyn joka aamu henkisen kamppailun siitä, jatkanko hormoneita vai en. Aloittaminen ja lopettaminen ees taas vähän väliä ei varmastikaan ole hyvä asia keholle hormonitasojen heilahtelun takia, joten tarvitsen todella päättäväisyyttä suuntaan tai toiseen. Pystyn näkemään itselleni tulevaisuuden, jossa sanon "Onneksi jatkoin hormoneita!" mutta toisaalta myös tulevaisuuden, jossa sanon "Onneksi en jatkanut". En vain osaa yhtään ennustaa, kummin päin elämä tulee menemään. Miten tällaisessa tilanteessa oikein pystyy tekemään valinnan, jota ei kadu? En edes tiedä, kummassa tilanteessa olisin "aidoimmillani", kun molemmissa on jotain aitoa ja jotain epäaitoa.

Jonkinlainen suunnitelmani on, että kokeilisin tätä nyt ainakin 3-4 viikkoa, koska siinä ajassa tuskin mitään peruuttamatontakaan tapahtuu.

Kunpa kaikki menisi hyvin.

Paluu kesään näin joulukuussa

Kesällä sain kunnian olla taitavan Suwi Photographyn kuvattavana Suomenlinnassa. Tässä muutamia otoksia!

 

 

Kuulumisia koronatilanteessa

Heippa taas! Tuntuu, että hiljattain kirjoitin viimeksi, mutta siitäkin on jo puoli vuotta. Aika todellakin menee nopsaan. Tässä taas vähän viime aikojen kuulumisiani.

Muutamia asuja viime vuoden puolelta. Tältä näytin usein töissä (kolmas kuva työpaikan pikkujoulujen asuni).

Viimeksi kerroin, kuinka olin hiljattain vihdoin siirtynyt elämään sosiaalisesti naisena. Nyt puolen vuoden jälkeen voi edelleen todeta sen olleen oikea ratkaisu. Tunnen itseni selvästi onnellisemmaksi näin ja elämä tuntuu mielekkäämmältä. Muutoksen myötä olen pystynyt näkemään itseni yhä enemmän naisena enkä transnaisena. Hieman miehekkäämmältä joudun edelleen näyttämään joskus viikonloppuna vanhempieni luona ollessa, koska kunnioitan heidän toivettaan. Kyllä minä sen lyhyen ajan pärjään, vaikken tunnekaan oloani silloin kovin kauniiksi. Silmät ainakin kiittävät, kun niinä päivinä tulee oltua ilman meikkiä. En ole nimittäin vieläkään löytänyt (ja tulenkohan löytämäänkään) meikkejä, jonka silmäni kunnolla kestäisivät.

Viime joulukuussa kävin taas Japanissa. Tässä poseeraan tuttuakin tutummassa PokéCenterissä Ikebukurossa. Maaliskuussa ennen koronarajoituksia maaliskuussa ehdin myös käydä Ruotsin Malmössä suuressa Pokémon-korttipelikisassa.

Mutta niin... korona. Eipä sitä voi olla mainitsematta. Pandemia tuli täysin yllättäin ja sotki kaikki suunnitelmat. Olin suunnitellut käyväni tänä vuonna ahkerasti tapahtumissa - oli luvassa pari j-pop-tapahtumaa, muutama hanami-kirsikankukkajuhla, Desucon, Ropecon, Pokémon-korttipeliturnauksia ja vaikka mitä (tosin Tracon, Pride-viikko ja Naisten Kymppi ilmeisesti pidetään syksymmällä!). Niiden sijaan onkin nyt sitten vain kotonaoloa pelailuineen ja Netflixin katseluineen. Tämän koronakaranteenin vuoksi ryhdyin muuten ensi kertaa Netflixin tilaajaksi, ja sieltäpä löytyikin loistavaa katseltavaa - etenkin sarjat Miljoonan jenin naiset ja SWITCHED nousivat ihan suursuosikeikseni. Olen kuitenkin onnekas, ettei korona ole vaikuttanut työpaikkaani eikä ainakaan vielä lähipiirini terveyteen. Maailman tilanne kyllä surettaa ja ahdistaa, niin kun varmasti montaa.

Tässä näkyy tätä ihanaa talvitakkia, joka oli parhaita ostoksiani viime Japanin-matkalla. (Muutenkin tämä kuva on tavallista parempi, koska en näe tässä mitään miehekästä)

Tämä koronatilanne on melkoinen vaikeutus tyttöystävän etsinnälleni. Olin päättänyt olla tänä vuonna entistä aktiivisempi sen suhteen, että hakeutuisin tilanteisiin ja paikkoihin, joissa voisi tavata muita naisia ja siten ehkä hyvällä tuurilla löytää tyttöystävänkin. Alkuvuonna sainkin tietooni yllättävän monta lesboille suunnattua sinkkutapahtumaa Helsingissä: kaksi Blaze Afterworkia, Naisten baarinvaltaus ja kaiken kruununa Lettukestit. Ensimmäiseen Blaze Afterworkiin en harmillisesti päässyt kovan kuumeen takia ja toisen aikaan olin työpäivän jälkeen liian puhki. Naisten baarinvaltauksen baarissa kävin pyörähtämässä, mutta en oikein osannut mennä mihinkään pöytään, kun kaikki olivat jo täynnä seurueita. Eniten odotuksia minulla olikin paljon mainostetuille Lettukesteille, joka oli tapahtumista selvästi suurin. Siellä olisi ollut jopa naisten speed dating, mutta ujous valtasi minut, enkä uskaltautunutkaan mukaan. Näilläkin kesteillä ihmiset olivat niin tiiviisti porukoissaan, että jäin vähän ulkopuoliseksi ja yksinäiseksi, eikä Open meet -pöytäkään vaikuttanut toimivalta. Harmillisesti DJ-vieras alkoi soittaa kovaa musiikkia joskus kymmenen jälkeen, jolloin viimeistään totesin muihin tutustumisen lähes mahdottomaksi ja lähdin pois. Mielenkiintoa lesbotapahtumiin olisi kuitenkin jatkossakin, mutta nyt koronan aikaan sellaisia ei luonnollisesti järjestetä.

Koronan aikaan ainoa toimivana pidetty keino tutustua muihin naisiin tuntuu olevan Tinder, jossa pitkästä aikaa aktivoiduin, mutta kovin vähän siellä on tullut osumia. Silloin harvoin kun tulee, keskustelu tuntuu hyytyvän heti alkuunsa. Kukaan ei myöskään ikinä tee minulle aloitetta keskusteluun. Mieluummin ehkä tapaisinkin ihmisiä oikeassa elämässä. Olisi upeaa, jos aiemmin mainittuja sinkkutapahtumia järjestettäisiin (koronan jälkeen) muissakin ympäristöissä kuin baareissa ja yöklubeissa. Tuntuu jotenkin vaivaannuttavalta mennä paikkaan, jossa olemisesta ei nauti juurikaan, vain siksi, että siellä tapaa muita sinkkuja. Olisin heti mukana, jos jokin taho järjestäisi muunkinlaisia tapahtumia. Miltä kuulostaisi vaikkapa "sinkkunaisten kauneussalonki" -tapahtuma? Tai mitä vaan!

Töissä pitämiäni asuja alkuvuodelta. Nämäkin ihanat neuleet ja hameet Japanin-ostoksia.

Aloitin muuten tammikuussa uuden harrastuksen - baletin! Vaikutuin viime syksynä näkemästäni Kansallisbaletin esityksestä niin, että päätin itsekin aloittaa. Aloitin yhdellä klassisen baletin alkeistason viikkotunnilla, mutta jatkossa aion nostaa määrän kahteen. Baletissa minua viehättää sen eleganssi, ja sen klassinen musiikki on todella rentouttavaa työpäivän jälkeen. Olen huomannut itsessäni jo pientä kehitystä: etenkin varpaiden lihakset tuntuvat vahvistuneen ja notkeuteni on vähän parantunut. Tuskin minusta kunnon ballerinaa tulee ikinä, mutta ainakin yritän päästä jonkinlaiselle tasolle. Tällä hetkellä balettitunnitkin ovat valitettavasti tauolla, mutta toivottavasti niiden olisi jossain vaiheessa taas turvallista jatkua.

Ja niin, tammikuussa tuli myös se paljon pelkäämäni 30 ikävuotta täyteen. Ikäkriisi on ollut kyllä yllättävän paha - usein edelleenkin aamulla herätessäni epäuskoisena mietin, että voinko tosiaan olla jo 30. Miellän itseni edelleen joksikin kakkosella alkavan ikäiseksi. Onneksi en tunne muuttuneeni ulkonäöllisesti hirveän paljon huonompaan suuntaan vaikkapa kymmenen vuoden takaisesta. Minulle on jäänyt mieleen se, kun joskus 2014 (ollessani 24-vuotias) joku täällä blogissa sanoi, että minulla oli silloin "nuorta aikaa" jäljellä vielä ainakin kymmenen vuotta. Nyt sitä olisi sitten neljä vuotta. No, ei kai pidä stressata liikaa. Voihan sitä varmasti olla kaunis vielä paljon vanhempanakin, kuten monet esimerkit osoittavat. Kauneudenhoitoalakin kehittynee jatkuvasti. Aloin myös vuoden alusta keskittyä entistä perusteellisemmin ihonhoitoon. Loppujen lopuksi kyse on toki vain ulkonäöstä, ja elämässä on paljon tärkeämpiäkin asioita... Mutta joka tapauksessa aion mennä kampaajalle, Yumi Lashes -ripsientaivutukseen ja -värjäykseen (+ Yumi Brows) ja johonkin kasvohoitoon, kunhan koronatilanne sen sallii!~

Tällaista tällä kertaa! Kommentoikaa alle, jos heräsi mitä tahansa ajatuksia :)

Kuulumisia vuonna 2019

Muutamat ovat sydäntälämmittävästi kyselleet, mitä minulle nykyään kuuluu. Itsekin olen ajatellut, että omia ajatuksiani selkeyttääkseni olisi kiva kirjoittaa blogiin pitkästä aikaa. Toivon ettei tämä tunnu kauhean sekavalta ajatustenvirralta, mutta yritän nyt kirjoittaa mahdollisimman matalalla kynnyksellä, jotta ylipäänsä saan mitään kirjoitettua. Muuten hioisin lauseita ja kappalejakoja loputtomiin.

Vuonna 2018 (kuten oikeastaan vuonna 2017:kaan) en kirjoittanut yhtään postausta, joten paras aloittaa pienestä viime vuosien yhteenvedosta. Ne onkin helppo tiivistää: keskityin miettimään muita asioita kuin sukupuoli-identiteettiäni - tennistä, lauta- ja konsolipelejä, Japaniin liittyviä juttuja ynnä muuta sellaista. Sysäsin tietoisesti ajatuksiani pois transasioista ajatellen, ettei sukupuolella ole juurikaan merkitystä, kun keskittää energiansa mieluisiin asioihin, joissa sukupuoli jää taka-alalle. Jos esimerkiksi pelaan keskittyneessä tilassa jotain peliä tai tennistä, olen niin syvällä itse toiminnassa, että sukupuoli-identiteetti on toissijainen asia. Vaikka olisin "miesmoodissa", tällaiset mielekkäät flow-kokemukset auttavat kuitenkin jaksamaan eteenpäin arjessa ja tuovat elämään sisältöä, joten miksen voisi elää elämääni jatkossakin niin? Näitä asioita pohdiskelin blogissa jo muutama vuosi sitten.

Vaikka itselle mieluisiin asioihin keskittyminen oli (ja on edelleen) mukavaa, pitkään on kuitenkin tuntunut siltä, että jotain on puuttunut. Puuttuva asia on tietysti naisidentiteettini ilmentäminen. Kalenterimerkintöjeni mukan vuonna 2017 olin naisellisen näköisenä vain 7 päivää, ja vuonna 2018 tuplasti tuon verran, 14 päivää. Luvut ovat niin pieniä, että näitä voidaan pitää lähes täysin miesmoodivuosina.

Tältä näytin kesällä 2018 yhtenä niistä harvoista päivistä, kun näytin mielestäni kivalta.

Viime vuosina olen ollut ahdistunut monenlaisista asioista: ilmastonmuutoksesta, opiskeluaikojen loppumisesta (en ole henkisesti vieläkään tottunut opiskelijuuden loppumiseen viime vuonna), elämän rajallisuudesta, lähiympäristön sairauksista sekä omasta tulevaisuudestani työn ja parisuhteen kannalta. Nämä suurilta tuntuvat huolenaiheet saivat minut ajattelemaan, että elämässä on paljon oleellisempiakin murehtimisen aiheita kuin sukupuoli-identiteetti ja sukupuolen ilmaisu. Esimerkiksi koko maailman tulevaisuuteen (ilmastonmuutos) suhteutettuna yksittäisen henkilön sukupuoliasiasta stressaaminen tuntui mahdottoman pieneltä asialta.

Sittemmin olen kuitenkin alkanut ajatella, että ehkä sukupuoli-identiteetillä on kuitenkin oleellista merkitystä hyvinvointini kannalta. Yksilönä tätä elämää kuitenkin viedään eteenpäin eikä identiteettiasioita voi sivuuttaa jatkuvasti. Jos ensin itse tuntee oman olonsa tyytyväiseksi ja hyvinvoivaksi, ehkä suuremmatkin murheet voisivat tuntuvat edes jossain määrin helpommin siedettäviltä ja taklattavilta.

Ehkä naisellisen minäni esiintulo voisikin olla eräänlainen ratkaisu joihinkin huoliini. Niin uskomattomalta kuin se tuntuukin, alle kolmen kuukauden päästä täytän 30 vuotta, ja ikäkriisi on iskenyt jo nyt selvästi - etenkin kun muistan kuulemani puheet siitä, että 30-vuotiaana biologiset miehet alkaisivat jollain tapaa "miehistyä" enemmän mieshormonien vaikutuksesta. "20-luku" tuntui jossain vaiheessa loppumattomalta, mutta koska se ei sitä tosiaankaan ole, on alettava elää halutunlaista elämää heti eikä joskus tulevaisuudessa. Toki koskaan ei ole liian myöhäistä, mutta uuden vuosikymmenen lähestyminen tuo kuitenkin mieleen elämän rajallisuuden. Sanoohan tunnettu elämänohjekin, että joka päivä tulee elää kuin se olisi viimeisesi. Jos alkaisin elää jokapäiväisesti naisena, alakuloisuuteni saattaisi vähentyä, eikä ehkä tuntuisi, että päivät menevät niin "hukkaan".

Katsomassa ensimmäistä kertaa balettia ystäväni kutsumana syyskuussa 2019.

Olen siirtynyt tuumasta toimeen ja tosiaankin toteuttanut suunnitelmani: siirtynyt elämään kokoaikaisesti naisena. Ikään kuin yli kuusi vuotta sitten transsukupuolisuusdiagnoosin saannin myötä alkamaan julsitettu "tosielämäkoe" olisi alkanut vasta nyt! Suuri askel oli se, kun siirryin työpaikallakin naismoodiin. Olen nimittäin ollut jo yhdeksän kuukautta töissä ensimmäisessä kokoaikatyössäni, joka on pääasiassa tietokoneella tapahtuvaa toimistotyötä yli 100 henkilön organisaatiossa, mutta vasta kolme viikkoa sitten aloin olla töissäkin naisellisen näköisenä. Melkoisesti tuo askel jännitti, mutta olen tyytyväinen, että otin sen. En ole saanut siirtymästä minkäänlaista kommenttia, niin negatiivista kuin positiivistakaan, mikä lienee ihan hyvä.

Nämä kolme viikkoa (hyvin lyhyillä pakollisilla katkoilla) ovatkin jo ylivoimaisesti pisin yhtäjaksoinen aika, jonka olen viettänyt naisellisessa olomuodossa. Aiempi ennätys taisi olla neljä perättäistä päivää. Valitettavasti tämä ajanjakso on tuonut taas esille tutut fysiologiset vaivat, joiden takia olen ennenkin joutunut rajoittamaan naisellisessa ulkomuodossa olemista: silmien ärtyminen meikeistä ja haaravälin ärtyminen mistä tahansa naisten housumaisesta alaosasta. Käytän töissä päivittäin hametta (myös kiva työmekko on ostettuna mutta vielä käyttöä vailla), joten sukkahousujen käyttö on pakollista. Olisi aivan mahtavaa löytää sukkahousut, joissa on sukkahousutyyppinen ihonmyötäinen alaosa mutta esimerkiksi miesten pitkien kalsarien tyylinen hyvinkin löysä ja puristamaton yläosa. Koska sellaisia ei taida olla, täytynee seuraavaksi kokeilla ns. miesten sukkahousuja, kunhan oikeanlaiset sellaiset jostain löydän. Meikit ovat toinen riesa, sillä vaikka käyttäisin allergisille tarkoitettuja meikkejä enkä laittaisi niitä edes silmien tuntumaan, päivän kuluessa silmät alkavat kuitenkin kuumotella ja reagoida ikävästi.

Työterveyslääkärin mukaan sukkahousujen käytön ja siitä johtuvan hankauksen ja puristuksen ei pitäisi olla haitallista (ja sukusolujen laatuun sillä ei pitäisi olla heikentävää vaikutusta kuin vasta 10-15 vuoden käytön jälkeen), ja silmälääkärit ovat jo aiemmin sanoneet, ettei meikeistä johtuvalla ärsytyksellä pitäisi olla pysyvää haittavaikutusta silmille tai näölle. Silti oireet ovat olleet niin suuria epämukavuustekijöitä, että aiemmin miesmoodiin on ollut pakko siirtyä muutamien päivien jälkeen. Tällä kertaa olen ottanut eri asenteen: etsin näihin ongelmiin toimivat ratkaisut, vaikka ne olisivat kiven alla! Meikittömyyskin olisi tietysti yksi vaihtoehto, mutta meikittömänä tunnen itseni kauhean miehekkään näköiseksi ja siten epävarmaksi. Jonkinlaiset ratkaisut on vain löydettävä, koska muuten odottaa taas paluu miesmoodiin, ja sitä en millään haluaisi.

Momo syömässä Momo Tokossa pari viikkoa sitten.

Periksiantamaton puristavienkin sukkahousujen käyttöni on jatkunut osittain siitäkin syystä, että olen tullut välinpitämättömämmäksi ja luovuttaneemmaksi alapään suhteen. Silloin tällöin edelleen haaveilen jopa sukupuolenkorjausleikkauksesta, sillä en tee alapään asioillani mitään muuta kuin 1) käyn vessassa, ja 2) niitä tarvitaan mahdolliseen lapsen saamiseen. Vessassa käynti onnistuisi tietty leikkauksenkin jälkeen, ja olen alkanut epäillä, tuleeko minulle edes koskaan mahdollisuutta saada lasta. Täytän tosiaan pian 30 enkä koe vieläkään seurustelleeni elämässäni kertaakaan. Lapsen saamisesta on turha haaveilla, ennen kuin ensin on elämänkumppani, joka myöskin haluaisi lapsen (tyttöystäväasiasta lisää seuraavassa kappaleessa). Olenkin ajatellut, että jos en koskaan tulekaan saamaan lasta, olen ollut ihan turhaan aloittamatta hormonihoitoa (ja etenemättä jopa leikkaukseen asti) kaikki nämä vuodet. Oman biologisen lapsen saamisen mahdollisuuden säilyttäminen oli kuitenkin loppujen lopuksi suurin syy sille, miksen silloin yli 6 vuotta sitten halunnut aloittaa naishormoneita, jotka olisivat muuttaneet minua ulkoisesti naisellisempaan suuntaan ja samalla nopeasti poistaneet lisääntymiskyvyn. Olen myös alkanut miettiä, mitä hyviä puolia lapsettomuudessa olisi, ja suurimpana plussana olen ajatellut sen yhteyttä ilmastonmuutokseen - sanotaan, että lapsen syntymättä jääminen on suurin ilmastoteko, jonka yksilö voi tehdä. Tulisiko tällä pilalle menevällä planeetalla eläminen olemaan lähivuosina syntyvälle lapselle tulevaisuudessa muuta kuin kurjuutta?
 
Tyttöystävän löytyminen on suurimpia asioita, joita stressaan tällä hetkellä. Olisi ihannetilanne löytää pian rakastava ja rakastettu elämänkumppani, saada hänen kanssaan lapsi, ja sitten aloittaa hormonit. Niin saisin kaikki suurimmat haaveeni toteutettua. On jotenkin ahdistavaa ajatella, että koko tulevaisuuteni on niin pitkälti tyttöystävän (= toivottavasti tulevan elämänkumppanin) löytymisestä kiinni. Tyttöystävän löytymättömyys on tavallaan lukko, joka saa elämäni junnaamaan paikallaan ja menevän tietyssä mielessä hukkaan. Tällaisessa tilanteessa tyttöystävän etsiminen voi mennä jopa liian väkinäiseksi. En tosin ole edes juurikaan etsinyt, kun en tiedä miten etsiä - deittisivut ja -sovellukset eivät vain tunnu sopivan minulle laisinkaan, kun kukaan ei vasta edes tervehdykseen. Jos vain mahdollista, haluaisin tutustua ihmisiin ensisijaisesti tosielämässä, mutta koska alkoholittomana en viihdy lainkaan baareissa (tai ehkä viihtyisin, jos Suomessa yksikin baari soittaisi j-poppia), tilaisuudet löytää tyttöystävää ovat todella harvassa, etenkin nyt kun olen kokopäivätöissä ja nykyiset harrastuksetkin vievät aikaa. Tuntuisi oudolta alottaa liuta uusia harrastuksia vain, jotta löytäisi tyttöystävän, mutta onko muutakaan tapaa? Ainakin kotiovesta pitää lähteä ulos, mutta minne? Suht ujo luonteenikaan ei helpota asiaa.

Viikko sitten leikkautin taas otsatukan ja värjäytin hiukseni ensimmäistä kertaa kasviväreillä.

Ja vaikka ei edes mietittäisi mitään lapsensaanteja tai hormonien aloituksia, haluaisin joka tapauksessa löytää tyttöystävän. Viihdyn ihan hyvin yksinkin, mutta läheisyydenkaipuu ja tyhjyyden tunne on valtavan suuri. Suurimpia pelkojani on olla tulevaisuudessa ihan yksin. Minulla on tarve tulla hyväksytyksi juuri tälliaisena kuin olen - biologisena miehenä, jolla on kuitenkin vahvahko naisidentiteetti (ja toki myös jonkinlainen miesidentiteetti, koska en kaikkien näiden vuosien jälkeen pysty sitä täysin muuttamaan - sekin on osa minua). Enkä ainoastaan hyväksytyksi vaan nimenomaan pidetyksi. Toivon että tyttöystäväni näkisi minut ensisijaisesti naisena, vaikken koskaan pääsisikään aloittamaan hormoneja. Tuntuu vain, että minun kaltaisilleni naisille (/biologisille miehille) on Suomessa äärettömän vähän kysyntää. Kaveriksi kelpaan joillekin, mistä olen tietysti todella kiitollinen, mutta haluaisin kuitenkin löytää tyttöystävän. Olisiko löytäminen helpompaa esimerkiksi Japanissa, missä asukasluku on parikymmenkertainen ja arvot ja tavat lähempänä omiani? Vai enkö vain osaa etsiä? Vai onko minussa jotain vikaa, kun minusta ei parisuhdemielessä kiinnostuta? Minusta minulla on ihan kiva luonnekin, vaikkakin tiedostan huonot puoleni ja yritän parantaa niitä.

***

Tällaisia kuulumisia tällä kertaa. Paljon kappaleita olisi voinut vielä paisuttaa - kaikkea en ehtinyt edes sivuta - mutta ajattelin pitää postauksen edes jotenkin kohtuullisen pituisena. Oli nostalgista kirjoittaa tänne näin pitkän tauon jälkeen. Tuli ikävä niitä aikoja, kun päivitin tätä blogia suht säännöllisesti, sekä kaikkia postauksissa mainittuja kokemuksia ja tapahtumia. Ne ajat tuntuvat olevan jossain kaukana takanapäin. Ihan kuin viimeiset pari kolme vuotta olisivat menneet puolittaisella pikakelauksella. Pitää vain ajatella, että ikä 30 on uusi alku.

Kaikki lolita-mekkoni myynnissä!

Oletko joskus nähnyt blogissani ihanan mekon, jota olet kuolannut itsellesikin?

Nyt on oiva mahdollisuus saada tuo mekko. Kaikki mekkoni ovat nimittäin myynnissä vähäisen käytön vuoksi. Alla muistin virkistämiseksi kuvia mekoista päälläni/henkarissa.

Joissain hinnoissa saattaa olla pientä tinkimisen varaa, mutta ensisijaisesti mekko menee ensimmäiselle pyydetyn hinnan maksavalle. 

Atelier Pierrot OP - 99 €

Fanplusfriend JSK - 79 €

Alice & the Pirates JSK - 169 €

Jane Marple JSK - 59 €

Mary Magdalene OP - 159 €

Innocent World JSK - 119 €

Innocent World OP - 79 € (noin 1,5 cm punertava tahra kuvan laukun alla)

Lisäksi Innocent Worldin Roman Trump -mekko ruskeana, mutta siitä ei valitettavasti ole kuvaa päälläni. Hintapyyntö 119 €.

Myös suurin osa muista kuvissa näkyvistä asioista on myynnissä, joten kysy vain! (Huom: Innocent Worldin ruskea laukku myyty jo). Myös kuvien ulkopuolisia vaatteita/asusteita on myynnissä, joten niitäkin voi kysyä. Tarvittavia tarkempia tietoja mekoista saa myös kysymällä.

Nouto Helsingistä on mahdollinen. Postitus suoritetaan mieluiten Ärräpaketilla (postikulut ostajalle).

Lähes vuoden jälkeen

Huh.

Enpä vielä viime postauksen aikaan arvannut, että seuraava postaus ilmestyisi melkein vuoden päästä. Mitä pitemmäksi tauko venyi, sitä vaikeampi oli tarttua kynän varteen (siis näppäimistöön). Kiitos kuitenkin kaikille postauksiani kaivanneille, joiden kommentit lämmittivät mieltäni tuona pitkänä taukoaikana.

Mutta asiaan. Mitä sille Momolle kuuluu tänäpänä?

On sanottava, että transprosessi ei ole käynyt mielessä varmaankaan lähes vuoteen. Merkillistä, miten elämänvaiheet vain muuttuvat. Hahmottelin asiaa jo viime postauksessa, ja tilanne on edelleen sama: en vain koe sukupuolella ja sen ilmaisulla olevan enää kovinkaan suurta merkitystä, jolloin on vain helpointa olla sellainen kuin sattuu luonnostaan olemaan.

Sovittelin vuonna 2006(?) Gina Tricot'sta ostamaani mekkoa, mutta vähiin jäi laittautuminen kesällä

Tuntuu, että Japanin-vaihto oli jonkinlainen käännekohtani tässä 2010-luvulla. Vaihdon aikana päätin, että teen kaikkeni, jotta pääsen tulevaisuudessa (kenties pysyvästi) Japaniin. Tuli tunne, että parahultainen ympäristö tekee elämästä niin paljon mielekkäämpää, ettei omalla sukupuolella ole loppujen lopuksi kauheasti väliä. Sukupuoliahdistuksen sijaan poden nykyään lähinnä Suomi-ahdistusta.

Samalla kun tarve sukupuolen ilmaisuun on laantunut, on vähennyt myös innostus lolita-tyyliin. Esteettisesti tyyli miellyttää tietysti edelleenkin, mutta oma pukeutuminen on vähentynyt. Olinkin keväällä myymässä mekkojani myyntitapahtumassa Glorialla.

Mekkoja on vielä reilusti jäljellä, joten jos kiinnostus heräsi, viestiä vaan tulemaan! Kuvassa näkymättömiäkin mekkoja on kyllä myynnissä.

Vapaa-ajan aktiviteettini ovat pysyneet kutakuinkin samoina. Tenniskisaamisesta tuli aktiivinen harrastus, ja tilastoni näyttävät nyt reilun vuoden ajalta saldoa 97 voittoa, 21 häviötä. Myös konsolipelaaminen on nyt samalla tasolla kuin se oli yläastevuosieni aikaan - kiittäminen on etenkin tänä vuonna julkaistuja erinomaisia pelejä. Samaa voi sanoa Pokémon-innostuksestani: olen Pokémon-korttipeliskenessä mukana jälleen täydellä höyryllä. Pokémoniin liittyy mitä todennäköisimmin myös pro gradu -tutkielmani, jonka kirjoittamisen makuun toivon pääseväni nyt syksyllä mahdollisimman pian.

Näin ollen vaikuttaa siltä, ettei tähän blogiin kerry enää jatkossakaan valtavasti materiaalia. Jonkinlainen muu blogi on käynyt mielessä, mutta aika näyttää.

Onnellisuutta etsimässä

Jännä tunne – vähän kuin uusi elämänvaihe olisi alkanut.

Mitään ihmeempiä ei ole tapahtunut, mutta elämä on vain tuntunut kevyemmältä, kun olen sysännyt mielestäni ahdistusta ja stressiä luovat asiat, ennen kaikkea hormoneiden aloittamiseen liittyvät huolet. Niiden sijaan olen (aikaavievien töiden ja opiskelujen ohessa) keskittynyt tekemään asioita, joista nautin ja jotka tuntuvat hyviltä juuri tällä hetkellä.

Ehkä päällimmäisenä mielessä on ollut kilpailullinen tenniksenpeluu, jonka aloitin kesän puolenvälin aikoihin. Sen jälkeen on voittoja kertynyt 22 ja häviöitä vain 3 – paljon paremmin kuin olisin mitenkään voinut kuvitella. Jotain innostuksesta kertonee se, että jätin tänä vuonna väliin sekä Animeconin että Traconin (joissa olen käynyt tähän asti katkeamatta monta vuotta peräjälkeen), koska kyseisinä viikonloppuina oli tenniskilpailut. Aloitin kisaamisen D-luokassa, mutta viime kisat ovat olleet jo C-luokan turnajaisia – miesten sarjassa. Tietysti "mies" särähtää korvaan, mutta sille ei yksinkertaisesti mahda mitään, kun en naisten sarjassakaan lain mukaan saa pelata. Loppujen lopuksi on melko yhdentekevää, missä luokassa pelaa, kunhan vain pääsee pelaamaan. Misten C-luokassa pelaa kuitenkin usein myös B-luokan naisia, joten luokan "mies"-nimitys ei tunnu niin rajoittavalta.

Tennikseen verrattavissa oleva innostuksenlisäys on tapahtunut myös japaninopiskelussa, jota olen harrastanut koulun ohella lukuisten japaninkielisten Nintendo 3DS -pelieni avulla. Niiden parissa olenkin viettänyt tänä vuonna reilusti yli 200 tuntia. Uusia sanoja ja kanji-merkkejä oppii nykyään (lähes) päivittäin melkein kuin huomaamatta.

Mainittava on myös Pokémon-korttipeli, johon innostus palasi kertarysäyksellä Japanin-vaihtoni aikana. Peli oli suuri osa elämääni ennen kaikkea vuosina 2005-2009, ja nyt muutaman hiljaisemman vuoden jälkeen ajattelin keskittyä siihenkin taas niin kunnolla kuin budjetillisesti ja ajallisesti pystyn. Vuoden 2008 MM-kisakutsun ja -matkan uusiminen lienee epätodennäköistä, mutta Suomen turnausten ohella ainakin European Challenge Cupissa olisi mukava käydä keväällä Keski-Euroopassa.

***

Esimerkiksi nämä kolme asiaa ovat ainakin jossain määrin vakuuttaneet minut siitä, että energia ja mieli on mahdollista keskittää oman kehon ja sukupuolen ulkopuolisiin asioihin ja silti kokea jopa onnellisuudeksi kutsuttavaa tunnetta. Kaikissa mainituissa tekemisissä "oma itse" ikään kuin unohtuu, jolloin ei ole merkitystä, mitä sukupuolta sattuu olemaan, kun keskittyminen on täysin itse toiminnassa. Kenties sukupuolen merkityksen pienentäminen tällaisin konstein on hyvinkin toimiva tapa. Mainituista asioista huokuu myös kilpailu- ja pelihenkisyyteni. Niin kauan kuin tennis ja muut pelit (ja toivottavasti mahdollinen työpaikkakin joskus) onnistuvat tuottamaan minulle edes jotakin flow-tilan tapaista, tuntuu ettei prosessin aloittaminen ole välttämättömyys onnellisuuteni kannalta.

Tämä ei kuitenkaan ollenkaan tarkoita, että sukupuoli olisi täysin menettänyt merkityksensä elämässäni. Edelleen tykkään tuoda naissukupuoltani esille esimerkiksi laittautumalla naisellisesti. Sukupuoli ei vain ole enää se, jonka pohjalle miellän koko onnellisuuteni tulevaisuudessa. Voisi kai sanoa, että olen jollain tapaa sinut sen kanssa, millainen ihminen (ja nainen) olen tällä hetkellä, enkä tavoittele enempiä, kun tiedän, millaiset seuraukset sillä tavoittelulla voisi olla kokonaisonnellisuudelleni.

Tämän mekon käytöstä en luovu, vaikka syksy on jo pitkällä. Hiukset ovat nyt tavallista kivammat, sillä kävin juuri kampaajalla pienellä tasoituksella.

Hyvästit hormoneille

Pitkä oli bloggaustauko, mutta pitkä aika on siitäkin, kun viimeksi laittauduin naisellisesti - yli kolme viikkoa.

Eräs syy laittautumattomuuteen on se, että turhauduin totaalisesti silmiini. Kolmea viimeisintä ripsiväriäni mainostettiin allergisille silmille sopiviksi, kahdessa viimeisimmässä oli lisäksi Allergia- ja astmaliiton logo, ja viimeisin oli ostettu peräti apteekista. Mutta ei. Silmäni ärsyyntyivät tuota pikaa, käytin niistä mitä tahansa. Myös muut silmämeikit ärsyttävät silmiäni, tekoripsistä puhumattakaan, joten käytännössä en voi käyttää mitään silmämeikkiä. Silmät ovat kuitenkin äärimmäisen tärkeä elementti siinä, miten naiselliselta pystyn näyttämään. Aina aiemminkin olen tuntenut meikistä johtuvaa silmien ärsytystä, mutta olen vain ollut välittämättä siitä. Nyt havahduin kuitenkin välittämään, kun aloin miettiä syytä eräisiin näköoireisiin, joita olin havaitsevinani. Vaikkei ripsareista mitään pysyvää haittaa silmille aiheutuisikaan, olen täydellisen kyllästynyt jo pelkkään ärsytyksen tunteeseen. Niinpä minun ja ripsivärien välille on kehittynyt tässä viime kuukausien aikana ikään kuin näkymätön muuri - joka on salakavalasti pitänyt minut erossa muustakin laittautumisesta ja täten saanut minut ottamaan etäisyyttä koko transaiheeseen.

Ripsiväriasia kuvastaa tavallaan koko transprosessiani ongelmineen: kovasti yritetään löytää ratkaisuja, jota ei kuitenkaan löydy, ja lopulta ei jakseta tai haluta enää edes yrittää. Näin asia nimittäin on - transprosessiaikeet tuntuvat vääjäämättä kuihtuvan kasaan.

Ratkeamattomien ongelmien lisäksi myös prosessiin ja hormoneihin liittyvät plussat ja miinukset tuntuvat ajan mittaan selkiytyneen, ja vaikuttaa siltä, etteivät myönteiset asiat loppujen lopuksikaan ylitä kielteisiä. Mieluummin elän tulevaisuudessakin läheisissä väleissä vanhempieni kanssa murehtimatta ylimääräisistä sairausriskeistä ja kykenevänä saamaan jälkikasvua. Kyseisten asioiden merkitys on vain korostunut nyt kesällä perheen kanssa aikaa viettäessä, pienistäkin terveysmurheista stressaantuessa ja serkkujen viime vuosina syntyneitä pikkuihmisiä ihastellessa.

Faktahan on se, että prosessi vaikuttaisi pääosin vain ulkonäköön. Toki ulkonäöllä ja siitä välittyvällä sukupuolivaikutelmalla on vaikutusta moniin elämänalueisiin, kuten yhteiskunnalliseen ja sosiaaliseen elämään, mutta toisaalta niihin on mahdollista vaikuttaa muillakin tavoin, ilman prosessiakin. Tässä elämäntilanteessa tuntuu vain jotenkin absurdilta ajatella, että ulkonäön muokkaaminen pystyisi mitenkään nostamaan kokonaisonnellisuuttani aiempaa korkeammalle tasolle, vaikka niin aiemmin halusinkin uskoa.

Transprosessiin haikaillessani olen pitänyt ulkonäön merkitystä itselleni kyseenalaistamattomana, mutta kysynpä nyt itseltäni: miksi ulkonäkö on niin tärkeä asia? Ja vielä tarkemmin: miksi koko sukupuoli on minulle niin tärkeä asia? Tarpeeksi vakuuttavia vastauksia en keksi. Onhan paljon elämäänsä tyytyväisiä ihmisiä, jotka eivät juurikaan vaivaa mieltään ulkonäöllään tai edes sillä, mitä sukupuolta ovat. Tuntuu, että tällaisen ulkonäöstä ja sukupuolesta "välinpitämättömän" mielentilan löytäminen saattaisi olla kaikkein paras ratkaisu minulle. Eikä se välttämättä ole kovinkaan mahdotonta.

Toki jos taikasauvaa heilauttamalla olisi mahdollisuus muuttua biologiseksi naiseksi, tekisin sen edelleen hetkeäkään miettimättä. Koska näin ei ole, ainoaksi vaihtoehdoksi jäisi prosessin läpikäyminen, mutta jotenkin vain tuntuu, ettei prosessin läpikäyneen ihmisen elämä ole minua varten.

Koskaan ei saa sanoa 'ei koskaan', mutta tällä hetkellä yksinkertaisesti tuntuu tältä.

Desucon 2015

Tervehdys tuulisesta Desuconista reilun viikon takaa!

Kyseinen asu on conin viimeiseltä päivältä, sunnuntailta. Perjantaina päälläni oli suosikkini Dazzlin-kukkamekko ja lauantaina sama hattaramaiseen mekkoon perustuva asu kuin Helloconissa. Noina päivinä en saanut yhtään kelvollista kuvaa, mutta tämä yksikin kuva on jo riittävä muisto Desuconista.

Kovin ihmeellistä rupateltavaa conista ei tälläkään kertaa ole. Conit nyt vain sattuvat olemaan Suomessa lähes ainoita sosiaalisia henkireikiä Japanin (ja sen populaarikulttuurin) suuntaan, joten kyllä ne tavallisen viikonlopun voittavat milloin tahansa. Cosplayn kyllästämä tunnelma on aina oikein mukava, mutta puheohjelmansa puolesta conit ovat harmikseni alkaneet tuntua jokseenkin laimeilta. Etenkin kun itse on jo opintojenkin ansiosta melko syvällä japanilaisessa kulttuurissa, alkaa väkisinkin käydä vähän turhauttavaksi seurata, kun animea ja muuta analysoidaan (jopa puhujan tiedostamatta) länsimaisista lähtökohdista ja länsimaisin ajattelutavoin, jossain määrin välinpitämättöminä tai tietämättöminä monista Japanin kulttuurisista seikoista ja kielestä. Silloin käsittely yleensä jää enemmän tai vähemmän pinnalliseksi. Myöskään useiden luentojen (muka-)humoristinen esitystapa ei oikein iske. Onneksi poikkeuksiakin on - muutamat luennot tässäkin Desuconissa vaikuttivat esimerkillisesti asiaan perehtyneiltä ja mielenkiintoisilta.

Viihdyin kuitenkin joka tapauksessa, kiitos siitä myös kavereille ja tuttaville. Pienestä ohjelmakritiikistäni huolimatta on upeaa, että Suomessa edelleen järjestetään niin paljon coneja. Suurista kesä-coneista jäljellä ovat vielä Animecon ja Tracon, joskaan niihin osallistumisestani en ole vielä varma.

"Ihana matkalaukku! Ja niin on tyttökin." - Näin ihanasti minulle sanottiin hostellin vastaanotossa <3

Kaikenlaisia kuulumisia

Kaikenmoista tässä on taas tehty ja ajateltu.

***

Toukokuun puolessavälissä oli yläasteen luokkakokous - vanhojen luokkalaisten (tai osan heistä) jälleennäkeminen peräti 9 vuoden jälkeen. Toisin kuin pari vuotta sitten pidettyyn ala-asteen luokkakokoukseen, tällä kertaa uskalsin tietysti mennä oikeassa olomuodossani eli naisellisena. Perhosia oli kyllä vatsassa, onhan ulkonäkömuutokseni suuri yläasteaikoihin verrattuna. Kävi kuitenkin niin - hieman yllättävästikin - ettei kukaan sanonut ulkonäöstäni yhtään mitään. Muutamia tutkailevia (ja ehkä hieman hämmästyneitä) katseita vain. Olin tosin sen verran jännittynyt, etten saanut esittäytymiskierroksella edes sanottua mitään transasiaani liittyen, vaikka moni ehkä odotti. Jännitys kuitenkin laski illan mittaan, kun huomasin, että minuun suhtauduttiin niin normaalisti ja mukavasti. Kokous oli onnistunut.

***

Vähän yli viikko sitten osallistuin Naisten Kymppiin. Jostain syystä olen tykästynyt tällaisiin 10 kilometrin juoksutapahtumiin (jollainen myös viime elokuun Midnight Run oli). Olin harkinnut lenkkeileväni vähän rennommin, mutta lähdön lähestyessä kilpailuviettini heräsi tunnelman vaikutuksesta kuin itsestään. Lähdin juoksemaan heti aivan "kuuman ryhmän" kärjessä ja päädyinkin juoksemaan melkein koko matkan kovien juoksijoiden kannoilla. Lopulta tulin maaliin suureksi yllätyksekseni kolmantena, noin 44 minuutin ajalla.

Vaikka yritin vakuutella itselleni, että minulla oli yhtäläinen osallistumisoikeus kuin muillakin naisilla, "vääränlaisen" kehoni takia tunsin kuitenkin oloni jotenkin vilpilliseksi - vähän kuin dopingia käyttänyt naisjuoksija. Mieleni olisi ehkä ollut levollisempi, jos tapahtuman sivuilla olisi ollut vaikkapa pieni maininta siitä, että transnaisetkin ovat tervetulleita. Varmasti ihan tervetullut olinkin (varsinkaan kun kyseessä ei ollut mitenkään virallinen kisa), mutta aina näitä silti tulee miettineeksi. Ihanaa oli kuitenkin, kun niin monet katsojat huusivat minullekin "Hyvä tytöt!" -kannustushuutoja.

***

Ilokseni satuin pääsemään edes yhteen kesätyöhön, nimittäin vajaan kuukauden puhelintyöprojektiin. Mahtavaa saada edes jotain työtä, mutta identiteettini kannalta työn kontaktitilanteet tuntuvat hieman ikäviltä. Joudun esimerkiksi esittäytymään joka puhelun alussa poikanimelläni, koska uutta nimeänihän (josta muuten tullee Amanda) en ole vielä saanut vaihdettua. Muutenkin vastaajalle syntyy minusta varmasti mielikuva miehenä, varsinkin kun kuulee pelkästään ääneni. Eihän tällä periaatteessa suurta merkitystä ole - pohjimmiltaan kyse on kuitenkin vain rahan tienaamisesta - mutta tuntuu silti kurjalta, ettei pysty välittämään ihmisille itsestään sellaista kuvaa kuin haluaisi.

***

Joku kommenttiosiossa vähän aikaa sitten kyseli, miten vanhempani nykyään suhtautuvat transasiaani. No, en ole puhunut siitä heidän kanssaan iäisyyteen, koska en ole uskonut siitä olevan mitään hyötyä. Pari päivää sitten mainitsin kuitenkin heidän seurassaan, että on tosi harmi, että vaikka diagnoosistani tulee pian kuluneeksi jo kaksi vuotta, en ole vieläkään saanut aloitettua hormonihoitoja. Tähän vanhempani sitten, että "se on hyvä vaan" ja "älä edes unelmissasikaan". Eivätpä heidän mielipiteensä ole mihinkään muuttuneet - mistä en toki yllättynyt ollenkaan. Mukavaa kuitenkin, etteivät he viime aikoina ole sanoneet hiuksistani ja joistain uusista tyttömäisemmän/naisellisemman tyylisistä tavaroistani mitään poikkipuolista.

***

Hormonihoidosta haaveilen yhä edelleen, mutta tilanteeni sen aloittamisen suhteen tuntuu aina yhtä masentavan vaikealta. Mielessä on väistämättä alkanut käydä niinkin jyrkkä ajatus kuin biologisesta lapsesta haavelun unohtaminen ja hormonien aloittaminen ilman solupakastuksia. Oman lapsen saaminen on kuitenkin ollut minulle melko pienestä pitäen elämän suurimpia odotuksenaiheita, enkä sen hylkäämiseen en ole vielä läheskään valmis. Samalla sitä miettii, olisiko sukusolujen talletus kuitenkaan edes kaiken vaivan arvoista, kun tyttöystävän ja vieläpä lasta haluavan sellaisen löytäminen seuraavan 10 vuoden sisällä (= sukusolujen maksimipakastusaika) tuntuu tällä hetkellä aika epätodennäköiseltä.

Ottaessani pitkästä aikaa transpoliin yhteyttä sain muuten tiedon hiljattaisesta uudistuksesta, jonka myötä kaltaiseni transihmiset voivat nykyään tallettaa sukusoluja Naistenklinikan kautta julkiselle puolelle (entisten harvojen yksityisklinikoiden sijaan). Nopeasti kuitenkin selvisi, ettei heilläkään tietenkään ole sen ihmeellisempiä keinoja solunäytteen ottoon kuin muillakaan klinikoilla. Voi sentään.

***

Että tällaista.

(PS. Viikonloppuna minut bongaa jälleen kerran Desuconista.)

Roihuvuoren Hanami 2015

Asuni oli sama kuin Helloconissa, mekkoa lukuun ottamatta.

Helloconin jälkeen piti odottaa vain vajaa viikko seuraavaa tapahtumaa, joka oli perinteinen Roihuvuoren Hanami, kirsikankukkajuhla. Tämä Suomen hanami muistutti minua haikeasti Japanin hanamista, josta olin päässyt nauttimaan paikan päällä jo kaksi kuukautta sitten. Yhtä kaikki, hauska kokemus tämäkin oli. Kävijöitäkin oli ennätysmäärä, erään lähteen mukaan jopa 10 000.

Parhaiten tämän vuoden hanamista jäi mieleen mielenkiintoinen sää. Siinä missä viime kerralla (2013) muistoksi jäi auringon polttama niska/selkä, tällä kertaa kotiinviemisinä oli korkeintaan paleltumia. Miedoista auringonsäteistä nautittiin vain murto-osa ajasta - enimmäkseen sää oli kolean pilvinen, ja kaikkein viheliäisimpiä olivat yhtäkkiset sade- ja raekuurot.

Nyt kävi niin hauskasti, että heti alkuvaiheessa agentti tuli pyytämään minua pukukilpailuun. Osansa lieni silläkin, että satuin seisoskelemaan samassa seurueessa upean Saijan kanssa (joka päätyikin voittamaan söpöimmän asun kategorian). Vastasin myöntävästi, koska miksipä ei - ainahan lavallaolo lisää esiintymisrohkeutta.

Kun vihdoin nousin lavalle haastateltavaksi parin tunnin viluisen odottelun jälkeen, kohtasin odottamattoman reaktion: suuri osa yleisöstä naurahti äänekkäästi, kun avasin suuni. Olin kuvitellut, että ihmiset keskittyisivät pukukisassa ennen kaikkea asuuni - jotenkin en ollenkaan ollut osannut odottaa, että biologinen sukupuoleni olisi niin huvittava juttu. Pieni turhautuminen välähti mielessä, mutta en antanut sen vaikuttaa haastatteluun, jonka pariin kolmeen kysymykseen vastasin normaalisti: sanoin pitäväni ruskeansävyisistä asuista ja että ostin tämän asun vaatteet ollessani vaihdossa Tokiossa. Positiivista tapauksessa oli kai se, että ilmeisesti ulkonäköni oli kuitenkin suht onnistunut, kun naurahduksia ei sentään tullut ennen suuni avaamista.

Lopun palkintojenjaossa selvisi, etten saanut kunniamainintaa, mutta eipä sitä näin upeiden pukujen joukossa uskaltanut odottaakaan. Tapahtuma oli joka tapauksessa onnistunut - en esimerkiksi läikyttänyt kareeraisua (curryriisiä) mekolleni enkä vilustunut ilman hyytävyydestä huolimatta. Etenkin sosiaalisuuden kannalta näissä tapahtumissa on antoisaa käydä, kun näkee kerralla niin paljon vanhoja ja uusia tuttuja.

Fluffy dress at Hellocon 2015

Lauantaina olin jälleen Helloconissa (Helsinki Lolita Convention), joka järjestettiin Glorialla kolmatta kertaa. Tapahtuma tuntuu kehittyneen parissa vuodessa varteenotettavaksi lolita-tapahtumaksi koko Euroopankin mittakaavassa - kuin evoluutio Charmanderista Charizardiksi. Tykkään etenkin conin kansainvälisyydestä niin kävijöiden kuin kunniavieraidenkin osalta. Nyt kunniavieraina oli lolita-maailman kovimpia nimiä, nimittäin Maki ja Asuka Angelic Prettyltä. Itse en ole heidän edesottamuksiaan oikeastaan seurannut, mutta japanin kuuleminen lavalla luo aina mukavan kotoisan tunnelman.

Tämän vuoden tapahtuma oli minulle stressittömämpi kuin kaksi aiempaa kertaa, sillä nyt oli ensimmäinen kerta, kun en osallistunut mihinkään lavaohjelmaan mallina. Pystyin siis nauttimaan ohjelmasta ehkä vähän laajemmin kuin aiempina vuosina. Eikä ohjelma pettänyt - etenkin näytökset (ja tuunausohjelma) olivat upeita. Monet asut yllättivät tuoreudellaan, ja myös kävijöiden päällä näkyi odotetusti paljon loisteliaita asuja.

Itsekin halusin pukea Helloconiin vaatekaappini parhaimmistoa. Pari viikkoa sitten päätin, että laittaisin päälleni tämän kepeän hattaramaisen mekon, joka on ehdottomia suosikkejani vaihtoni aikana ostamistani mekoista. Brändiltään se on enemmänkin sweet lolitaa, mutta ajattelin, että sopivalla yhdistelyllä kokonaisuudesta saisi sopivan classic-tyylisen. Lopputulosta voikin kai sanoa jonkinlaiseksi sweet classiciksi.

Mekko: Alice and the Pirates

Paita: Axes Femme
Päärusetti: Innocent World

Laukku: Innocent World

Kengät: Innocent World
Sukat: Closet Childista (merkki unohtunut)

Tämän ihmeellisempää kerrottavaa conista ei kuitenkaan tule mieleen. Ohjelma oli mielenkiintoista ja ihmisiä oli ihana tavata, mutta jotenkin en silti voinut välttyä "taas yksi coni" -fiilikseltä. Saattaa johtua siitä, ettei conissa ollut minulle mitään selkeää kohokohtaa, joka olisi porautunut mieleeni ylivoimaisella tavalla. Kiitos kuitenkin järjestäjille tapahtumasta - mieluusti tulen uudelleen, jos jatkoa vielä joskus seuraa.

Loafing around & meeting friends

Huhti- ja toukokuussa on ollut vain tavallista arkea. Tai ei niinkään tavallista, sillä olen Japanin jälkeen ollut poikkeuslaatuisesti sekä opiskeluttomassa että työttömässä tilassa (sivuaineeni odottamattoman käytännön vuoksi en pystykään suorittamaan suunnittelemiani kirjatenttejä, ja työtäkin olen vasta hakemassa). Vähän kurja tilanne elämän etenemisen kannalta, mutta ainakin on ollut paljon aikaa nähdä kavereita.

Huhtikuussa tapasin Inkan, jonka kanssa kävin mm. Unssissa teellä. Vitsikkääseen tapaani lätkäisin eteeni pöydällä olleen pahvikyltin: "Momo varattu klo 15.30 lähtien". Absurdi ajatus, sillä sanat "Momo" ja "varattu" (seurustelumielessä) ovat ennenkuulumaton yhdistelmä. Mutta ehkä joskus... toivottavasti.

Alkuviikosta tapasin pitkästä aikaa namehisaa, joka asuu nykyään Helsingissä. Teekannun äärellä oli mukava vaihtaa kuulumisia. Silloin tällöin iskee aina tajuntaan, että namehisa on se henkilö, jonka ehdotuksen innoittamana tämän blogin yli kolme vuotta sitten perustin.




Eilen puolestaan vietin hauskan päivän Helloconia varten Suomeen tulleen venäläisen lolitan, Yamin, kanssa. Turistikokemuksia etsiessämme päädyimme mm. Kakkugalleriaan ja kasvitieteelliseen puutarhaan. Kampissa kerroin, että hissikuilu on lolitoille perinteinen asukuvienottopaikka, ja otimmekin siellä parit fotot (joskaan huonon valaistuksen takia emme aivan tyypillisimmässä kohdassa).

Mekko: Innocent World

Päärusetti: Innocent World

Kengät: Innocent World

Laukku: Innocent World

Sukkahousut: Tutu Anna

Kyseessä oli vasta ensimmäinen kerta, kun käytin lolitaa Suomessa Japanista paluuni jälkeen. Seuraava kerta on kuitenkin jo puolen vuorokauden päästä, kun kauan odotettu Hellocon (Helsinki Lolita Convention) pyörähtää käyntiin. Helloconin lisäksi toukokuun ohjelmassani on kourallinen muitakin mielenkiintoisia tapahtumia ja tilaisuuksia, joten postausaiheita vaikuttaisi jatkossa riittävän!

Shopping haul from Japan!

Vaatekauppojen kassit ovat Japanissa niin kauniita. Harmi ettei yksikään mahtunut mukaani Suomeen asti.

Joku pyysi hiljattain Japanin ostospostausta, joten tässäpä sellainen!

Tokio on tunnetusti shoppailuparatiisi - ja sitä se oli tdellakin myös minulle. Siinä missä jotkut vaihtarit käyttivät rahaansa matkusteluun ympäri Japania ja muuta Aasiaa, itse olin kiinnostunut ennemmin juuri ostoksista. Japanin Suomea alempi hintataso ja jenin historiallisen hyvä kurssi (paras viiteen vuoteen) tekivät shoppailusta erityisen houkuttelevaa. Tuli ostettua niin paljon kaikenlaista, mistä olin aiemmin vain haaveillut.

Heti alkuun suuret aarteeni: lolita- ja muut mekot. Käyskentelin käytettyjä lolitavaatteita myyvissä Closet Childeissa kerran tai pari viikossa etsien minulle sopivia pitkänpuoleisia mekkoja, ja silloin tällöin niitä ilokseni löytyikin. Tulin ostaneeksi yhteensä seitsemän käytettyä lolitamekkoa, jotka edustivat brändejä Innocent World, Jane Marple, Atelier Pierrot, Mary Magdalene ja Alice and the Pirates. Uskomatonta, että näin mekkokokoelmani oikeastaan tuplaantui. AatP:n mekosta tykkään ehkä kaikkein eniten enkä malta odottaa, että pääsen käyttämään sitä jossain. Ostin myös muutaman päärusetin, yhdet sukat, yhdet kengät ja yhden laukun, suurin osa merkiltään Innocent World. Axes Femme -nimisestä hyvin lolita-yhteensopivasta kaupasta löysin juuri sellaisen paidan, jollaista olin aina classic lolitaan kaivannutkin. Enempää kuvia en nyt kuitenkaan laita, jotta yllätysmomenttia säilyy tuleviinkin postauksiin~

Muita kuin lolitamekkoja ostin viitisen kappaletta, ja niistä suurin osa onkin näkynyt blogissani jo aiemmin. Yläkuvan mekko on niistä kenties mieluisin. Japanissa myytävät mekothan ovat usein tyttömäisiä, yksityiskohtaisia ja leveähelmaisia - juuri sellaisia, joista tykkään valtavasti. Niinpä niitä teki mieli ostaa mahdollisimman paljon, kun tiesi, ettei tylsien vaatteiden Suomessa sitten taas voisi ostaa yhtään mitään.

Tämän sievän laukun poimin mukaani pääasiassa sen edullisuuden (noin 7 euroa) ansiosta.

Ihania tennisvaatteita Ikebukuron tenniskaupoista~

Sekalaista tavaraa vaihdon ensimmäiseltä kuukaudelta. Kengät ovat minulle vähän liian pienet, vaikka ovatkin Japanin kokoa LL. Sen sijaan 100 jenin (noin 0,70 e) turbaanimainen hiustenkuivauspyyhe on mahtava keksintö - saisivat myydä moisia Suomessakin laajemmin.

Toisin kuin usein lännessä, Japanissa alusvaatteetkin ovat lähes poikkeuksetta hirmu söpöjä. Rintaliivit ovat täynnä rusetteja, kukkia, pitsiä ja muuta tyttömäistä ja naisellista. Suomen valikoimat näyttävät Japaniin verrattuna melko ankeilta.

Yhden hajuvedenkin ostin, nimittäin Ravin Sweet Rosen, jonka nimi kertoo kaiken oleellisen. Vieressä oleva hair mist on samaa tuoksua.

Meikkejä ostin aika vähän: muutaman minulle sopimattomaksi osoittautuneen ripsivärin sekä kuvassa näkyvät Canmaken huulikiillon ja poskipunan (joka suteineen on tosi kätevä!). Kuten näkyy, japanilaiset meikit ovat usein ulkonäöltäänkin söpöjä. (En oikein käsitä, mikä saa länsifirmat pakkaamaan tuotteensa joskus hyvinkin karuihin pakkauksiin.)

Tämä jättialennuksessa ollut pikkumatkalaukku oli mittojensa puolesta täydellinen käsimatkatavaraksi paluulennolle.

Vanha tylsä peili sai väistyä, kun löysin näin kauniin peilin 324 jenin (reilun 2 euron) hintaan.

Suurena Pokémon-fanina hamstrasin myös Pokémon-pehmoja. Tarkkojen harkintojen jälkeen mukaan päätyivät Goodra, Mega Sceptile, sairaanhoitaja-Chansey, Rotom-Wash sekä Mega Charizard Y -ponchoa pitävä Pikachu (uuden PokéCenterin avajaisten erikoistuote).

Lisää Pokémon-tavaraa: pussukka, kalenteri, penaali ja avaimenperä. Ostin myös vihon, kyniä, clear filejä ja monenmoista Pokémon-korttipeliin liittyvää.

PS Vita -käsikonsolini sai kivan pinkin kotelon.

Ja sitten loistokeksintö: pesusieni, joka putsaa astiat pelkällä vedellä! Minunlaiselleni laiskalle tiskaajalle tämä vain on niin korvaamaton. Ja 100 jenillä sai kaksi.

Tämä se vasta on mielenkiintoinen! Seidou itsusei shougai no shakaigaku -niminen kirja, joka kertoo transsukupuolisuudesta Japanin yhteiskunnassa. Yksi vaihdon tavoitteitani oli kerätä informaatiota ja kirjallisuutta Japanin transsukupuolisuuteen liittylen, koska aion mahdollisesti käsitellä aihetta jollain tapaa vuoden tai parin päässä häämöttävässä pro gradu -tutkielmassani. Aivan viimeisillä vaihtoviikoillani kuitenkin havaduin, että eihän minulla ole vielä mitään kirjallista informaatiota aiheesta. Niinpä päädyin ostamaan tämän opuksen Ikebukuron suuresta Junkudo-kirjakaupasta. Kyseessä on ensimmäinen täysin japaninkielinen akateeminen kirjani, joten odotan jännityksellä, miten haastavaa sen lukeminen tulee olemaan.

***

Tässä eivät ole aivan kaikki ostokseni, mutta nämä lienevät mielenkiintoisimmasta päästä. Vaikka rahaa kului oikeastaan enemmän kuin omatunto salli, olen varma, että näistä kaikista riittää iloa vuosiksi!