keskiviikko 7. syyskuuta 2016

Lähes vuoden jälkeen

Huh.

Enpä vielä viime postauksen aikaan arvannut, että seuraava postaus ilmestyisi melkein vuoden päästä. Mitä pitemmäksi tauko venyi, sitä vaikeampi oli tarttua kynän varteen (siis näppäimistöön). Kiitos kuitenkin kaikille postauksiani kaivanneille, joiden kommentit lämmittivät mieltäni tuona pitkänä taukoaikana.

Mutta asiaan. Mitä sille Momolle kuuluu tänäpänä?

On sanottava, että transprosessi ei ole käynyt mielessä varmaankaan lähes vuoteen. Merkillistä, miten elämänvaiheet vain muuttuvat. Hahmottelin asiaa jo viime postauksessa, ja tilanne on edelleen sama: en vain koe sukupuolella ja sen ilmaisulla olevan enää kovinkaan suurta merkitystä, jolloin on vain helpointa olla sellainen kuin sattuu luonnostaan olemaan.

Sovittelin vuonna 2006(?) Gina Tricot'sta ostamaani mekkoa, mutta vähiin jäi laittautuminen kesällä

Tuntuu, että Japanin-vaihto oli jonkinlainen käännekohtani tässä 2010-luvulla. Vaihdon aikana päätin, että teen kaikkeni, jotta pääsen tulevaisuudessa (kenties pysyvästi) Japaniin. Tuli tunne, että parahultainen ympäristö tekee elämästä niin paljon mielekkäämpää, ettei omalla sukupuolella ole loppujen lopuksi kauheasti väliä. Sukupuoliahdistuksen sijaan poden nykyään lähinnä Suomi-ahdistusta.

Samalla kun tarve sukupuolen ilmaisuun on laantunut, on vähennyt myös innostus lolita-tyyliin. Esteettisesti tyyli miellyttää tietysti edelleenkin, mutta oma pukeutuminen on vähentynyt. Olinkin keväällä myymässä mekkojani myyntitapahtumassa Glorialla.


Mekkoja on vielä reilusti jäljellä, joten jos kiinnostus heräsi, viestiä vaan tulemaan! Kuvassa näkymättömiäkin mekkoja on kyllä myynnissä.

Vapaa-ajan aktiviteettini ovat pysyneet kutakuinkin samoina. Tenniskisaamisesta tuli aktiivinen harrastus, ja tilastoni näyttävät nyt reilun vuoden ajalta saldoa 97 voittoa, 21 häviötä. Myös konsolipelaaminen on nyt samalla tasolla kuin se oli yläastevuosieni aikaan - kiittäminen on etenkin tänä vuonna julkaistuja erinomaisia pelejä. Samaa voi sanoa Pokémon-innostuksestani: olen Pokémon-korttipeliskenessä mukana jälleen täydellä höyryllä. Pokémoniin liittyy mitä todennäköisimmin myös pro gradu -tutkielmani, jonka kirjoittamisen makuun toivon pääseväni nyt syksyllä mahdollisimman pian.

Näin ollen vaikuttaa siltä, ettei tähän blogiin kerry enää jatkossakaan valtavasti materiaalia. Jonkinlainen muu blogi on käynyt mielessä, mutta aika näyttää.

lauantai 3. lokakuuta 2015

Onnellisuutta etsimässä

Jännä tunne vähän kuin uusi elämänvaihe olisi alkanut.

Mitään ihmeempiä ei ole tapahtunut, mutta elämä on vain tuntunut kevyemmältä, kun olen sysännyt mielestäni ahdistusta ja stressiä luovat asiat, ennen kaikkea hormoneiden aloittamiseen liittyvät huolet. Niiden sijaan olen (aikaavievien töiden ja opiskelujen ohessa) keskittynyt tekemään asioita, joista nautin ja jotka tuntuvat hyviltä juuri tällä hetkellä.

Ehkä päällimmäisenä mielessä on ollut kilpailullinen tenniksenpeluu, jonka aloitin kesän puolenvälin aikoihin. Sen jälkeen on voittoja kertynyt 22 ja häviöitä vain 3 paljon paremmin kuin olisin mitenkään voinut kuvitella. Jotain innostuksesta kertonee se, että jätin tänä vuonna väliin sekä Animeconin että Traconin (joissa olen käynyt tähän asti katkeamatta monta vuotta peräjälkeen), koska kyseisinä viikonloppuina oli tenniskilpailut. Aloitin kisaamisen D-luokassa, mutta viime kisat ovat olleet jo C-luokan turnajaisia miesten sarjassa. Tietysti "mies" särähtää korvaan, mutta sille ei yksinkertaisesti mahda mitään, kun en naisten sarjassakaan lain mukaan saa pelata. Loppujen lopuksi on melko yhdentekevää, missä luokassa pelaa, kunhan vain pääsee pelaamaan. Misten C-luokassa pelaa kuitenkin usein myös B-luokan naisia, joten luokan "mies"-nimitys ei tunnu niin rajoittavalta.

Tennikseen verrattavissa oleva innostuksenlisäys on tapahtunut myös japaninopiskelussa, jota olen harrastanut koulun ohella lukuisten japaninkielisten Nintendo 3DS -pelieni avulla. Niiden parissa olenkin viettänyt tänä vuonna reilusti yli 200 tuntia. Uusia sanoja ja kanji-merkkejä oppii nykyään (lähes) päivittäin melkein kuin huomaamatta.

Mainittava on myös Pokémon-korttipeli, johon innostus palasi kertarysäyksellä Japanin-vaihtoni aikana. Peli oli suuri osa elämääni ennen kaikkea vuosina 2005-2009, ja nyt muutaman hiljaisemman vuoden jälkeen ajattelin keskittyä siihenkin taas niin kunnolla kuin budjetillisesti ja ajallisesti pystyn. Vuoden 2008 MM-kisakutsun ja -matkan uusiminen lienee epätodennäköistä, mutta Suomen turnausten ohella ainakin European Challenge Cupissa olisi mukava käydä keväällä Keski-Euroopassa.

***

Esimerkiksi nämä kolme asiaa ovat ainakin jossain määrin vakuuttaneet minut siitä, että energia ja mieli on mahdollista keskittää oman kehon ja sukupuolen ulkopuolisiin asioihin ja silti kokea jopa onnellisuudeksi kutsuttavaa tunnetta. Kaikissa mainituissa tekemisissä "oma itse" ikään kuin unohtuu, jolloin ei ole merkitystä, mitä sukupuolta sattuu olemaan, kun keskittyminen on täysin itse toiminnassa. Kenties sukupuolen merkityksen pienentäminen tällaisin konstein on hyvinkin toimiva tapa. Mainituista asioista huokuu myös kilpailu- ja pelihenkisyyteni. Niin kauan kuin tennis ja muut pelit (ja toivottavasti mahdollinen työpaikkakin joskus) onnistuvat tuottamaan minulle edes jotakin flow-tilan tapaista, tuntuu ettei prosessin aloittaminen ole välttämättömyys onnellisuuteni kannalta.

Tämä ei kuitenkaan ollenkaan tarkoita, että sukupuoli olisi täysin menettänyt merkityksensä elämässäni. Edelleen tykkään tuoda naissukupuoltani esille esimerkiksi laittautumalla naisellisesti. Sukupuoli ei vain ole enää se, jonka pohjalle miellän koko onnellisuuteni tulevaisuudessa. Voisi kai sanoa, että olen jollain tapaa sinut sen kanssa, millainen ihminen (ja nainen) olen tällä hetkellä, enkä tavoittele enempiä, kun tiedän, millaiset seuraukset sillä tavoittelulla voisi olla kokonaisonnellisuudelleni.

Tämän mekon käytöstä en luovu, vaikka syksy on jo pitkällä. Hiukset ovat nyt tavallista kivammat, sillä kävin juuri kampaajalla pienellä tasoituksella.

keskiviikko 29. heinäkuuta 2015

Hyvästit hormoneille

Pitkä oli bloggaustauko, mutta pitkä aika on siitäkin, kun viimeksi laittauduin naisellisesti - yli kolme viikkoa.

Eräs syy laittautumattomuuteen on se, että turhauduin totaalisesti silmiini. Kolmea viimeisintä ripsiväriäni mainostettiin allergisille silmille sopiviksi, kahdessa viimeisimmässä oli lisäksi Allergia- ja astmaliiton logo, ja viimeisin oli ostettu peräti apteekista. Mutta ei. Silmäni ärsyyntyivät tuota pikaa, käytin niistä mitä tahansa. Myös muut silmämeikit ärsyttävät silmiäni, tekoripsistä puhumattakaan, joten käytännössä en voi käyttää mitään silmämeikkiä. Silmät ovat kuitenkin äärimmäisen tärkeä elementti siinä, miten naiselliselta pystyn näyttämään. Aina aiemminkin olen tuntenut meikistä johtuvaa silmien ärsytystä, mutta olen vain ollut välittämättä siitä. Nyt havahduin kuitenkin välittämään, kun aloin miettiä syytä eräisiin näköoireisiin, joita olin havaitsevinani. Vaikkei ripsareista mitään pysyvää haittaa silmille aiheutuisikaan, olen täydellisen kyllästynyt jo pelkkään ärsytyksen tunteeseen. Niinpä minun ja ripsivärien välille on kehittynyt tässä viime kuukausien aikana ikään kuin näkymätön muuri - joka on salakavalasti pitänyt minut erossa muustakin laittautumisesta ja täten saanut minut ottamaan etäisyyttä koko transaiheeseen.

Ripsiväriasia kuvastaa tavallaan koko transprosessiani ongelmineen: kovasti yritetään löytää ratkaisuja, jota ei kuitenkaan löydy, ja lopulta ei jakseta tai haluta enää edes yrittää. Näin asia nimittäin on - transprosessiaikeet tuntuvat vääjäämättä kuihtuvan kasaan.

Ratkeamattomien ongelmien lisäksi myös prosessiin ja hormoneihin liittyvät plussat ja miinukset tuntuvat ajan mittaan selkiytyneen, ja vaikuttaa siltä, etteivät myönteiset asiat loppujen lopuksikaan ylitä kielteisiä. Mieluummin elän tulevaisuudessakin läheisissä väleissä vanhempieni kanssa murehtimatta ylimääräisistä sairausriskeistä ja kykenevänä saamaan jälkikasvua. Kyseisten asioiden merkitys on vain korostunut nyt kesällä perheen kanssa aikaa viettäessä, pienistäkin terveysmurheista stressaantuessa ja serkkujen viime vuosina syntyneitä pikkuihmisiä ihastellessa.

Faktahan on se, että prosessi vaikuttaisi pääosin vain ulkonäköön. Toki ulkonäöllä ja siitä välittyvällä sukupuolivaikutelmalla on vaikutusta moniin elämänalueisiin, kuten yhteiskunnalliseen ja sosiaaliseen elämään, mutta toisaalta niihin on mahdollista vaikuttaa muillakin tavoin, ilman prosessiakin. Tässä elämäntilanteessa tuntuu vain jotenkin absurdilta ajatella, että ulkonäön muokkaaminen pystyisi mitenkään nostamaan kokonaisonnellisuuttani aiempaa korkeammalle tasolle, vaikka niin aiemmin halusinkin uskoa.

Transprosessiin haikaillessani olen pitänyt ulkonäön merkitystä itselleni kyseenalaistamattomana, mutta kysynpä nyt itseltäni: miksi ulkonäkö on niin tärkeä asia? Ja vielä tarkemmin: miksi koko sukupuoli on minulle niin tärkeä asia? Tarpeeksi vakuuttavia vastauksia en keksi. Onhan paljon elämäänsä tyytyväisiä ihmisiä, jotka eivät juurikaan vaivaa mieltään ulkonäöllään tai edes sillä, mitä sukupuolta ovat. Tuntuu, että tällaisen ulkonäöstä ja sukupuolesta "välinpitämättömän" mielentilan löytäminen saattaisi olla kaikkein paras ratkaisu minulle. Eikä se välttämättä ole kovinkaan mahdotonta.

Toki jos taikasauvaa heilauttamalla olisi mahdollisuus muuttua biologiseksi naiseksi, tekisin sen edelleen hetkeäkään miettimättä. Koska näin ei ole, ainoaksi vaihtoehdoksi jäisi prosessin läpikäyminen, mutta jotenkin vain tuntuu, ettei prosessin läpikäyneen ihmisen elämä ole minua varten.

Koskaan ei saa sanoa 'ei koskaan', mutta tällä hetkellä yksinkertaisesti tuntuu tältä.

maanantai 15. kesäkuuta 2015

Desucon 2015


Tervehdys tuulisesta Desuconista reilun viikon takaa!

Kyseinen asu on conin viimeiseltä päivältä, sunnuntailta. Perjantaina päälläni oli suosikkini Dazzlin-kukkamekko ja lauantaina sama hattaramaiseen mekkoon perustuva asu kuin Helloconissa. Noina päivinä en saanut yhtään kelvollista kuvaa, mutta tämä yksikin kuva on jo riittävä muisto Desuconista.

Kovin ihmeellistä rupateltavaa conista ei tälläkään kertaa ole. Conit nyt vain sattuvat olemaan Suomessa lähes ainoita sosiaalisia henkireikiä Japanin (ja sen populaarikulttuurin) suuntaan, joten kyllä ne tavallisen viikonlopun voittavat milloin tahansa. Cosplayn kyllästämä tunnelma on aina oikein mukava, mutta puheohjelmansa puolesta conit ovat harmikseni alkaneet tuntua jokseenkin laimeilta. Etenkin kun itse on jo opintojenkin ansiosta melko syvällä japanilaisessa kulttuurissa, alkaa väkisinkin käydä vähän turhauttavaksi seurata, kun animea ja muuta analysoidaan (jopa puhujan tiedostamatta) länsimaisista lähtökohdista ja länsimaisin ajattelutavoin, jossain määrin välinpitämättöminä tai tietämättöminä monista Japanin kulttuurisista seikoista ja kielestä. Silloin käsittely yleensä jää enemmän tai vähemmän pinnalliseksi. Myöskään useiden luentojen (muka-)humoristinen esitystapa ei oikein iske. Onneksi poikkeuksiakin on - muutamat luennot tässäkin Desuconissa vaikuttivat esimerkillisesti asiaan perehtyneiltä ja mielenkiintoisilta.

Viihdyin kuitenkin joka tapauksessa, kiitos siitä myös kavereille ja tuttaville. Pienestä ohjelmakritiikistäni huolimatta on upeaa, että Suomessa edelleen järjestetään niin paljon coneja. Suurista kesä-coneista jäljellä ovat vielä Animecon ja Tracon, joskaan niihin osallistumisestani en ole vielä varma.

"Ihana matkalaukku! Ja niin on tyttökin." - Näin ihanasti minulle sanottiin hostellin vastaanotossa <3

keskiviikko 3. kesäkuuta 2015

Kaikenlaisia kuulumisia

Kaikenmoista tässä on taas tehty ja ajateltu.

***

Toukokuun puolessavälissä oli yläasteen luokkakokous - vanhojen luokkalaisten (tai osan heistä) jälleennäkeminen peräti 9 vuoden jälkeen. Toisin kuin pari vuotta sitten pidettyyn ala-asteen luokkakokoukseen, tällä kertaa uskalsin tietysti mennä oikeassa olomuodossani eli naisellisena. Perhosia oli kyllä vatsassa, onhan ulkonäkömuutokseni suuri yläasteaikoihin verrattuna. Kävi kuitenkin niin - hieman yllättävästikin - ettei kukaan sanonut ulkonäöstäni yhtään mitään. Muutamia tutkailevia (ja ehkä hieman hämmästyneitä) katseita vain. Olin tosin sen verran jännittynyt, etten saanut esittäytymiskierroksella edes sanottua mitään transasiaani liittyen, vaikka moni ehkä odotti. Jännitys kuitenkin laski illan mittaan, kun huomasin, että minuun suhtauduttiin niin normaalisti ja mukavasti. Kokous oli onnistunut.

***

Vähän yli viikko sitten osallistuin Naisten Kymppiin. Jostain syystä olen tykästynyt tällaisiin 10 kilometrin juoksutapahtumiin (jollainen myös viime elokuun Midnight Run oli). Olin harkinnut lenkkeileväni vähän rennommin, mutta lähdön lähestyessä kilpailuviettini heräsi tunnelman vaikutuksesta kuin itsestään. Lähdin juoksemaan heti aivan "kuuman ryhmän" kärjessä ja päädyinkin juoksemaan melkein koko matkan kovien juoksijoiden kannoilla. Lopulta tulin maaliin suureksi yllätyksekseni kolmantena, noin 44 minuutin ajalla.

Vaikka yritin vakuutella itselleni, että minulla oli yhtäläinen osallistumisoikeus kuin muillakin naisilla, "vääränlaisen" kehoni takia tunsin kuitenkin oloni jotenkin vilpilliseksi - vähän kuin dopingia käyttänyt naisjuoksija. Mieleni olisi ehkä ollut levollisempi, jos tapahtuman sivuilla olisi ollut vaikkapa pieni maininta siitä, että transnaisetkin ovat tervetulleita. Varmasti ihan tervetullut olinkin (varsinkaan kun kyseessä ei ollut mitenkään virallinen kisa), mutta aina näitä silti tulee miettineeksi. Ihanaa oli kuitenkin, kun niin monet katsojat huusivat minullekin "Hyvä tytöt!" -kannustushuutoja.


***

Ilokseni satuin pääsemään edes yhteen kesätyöhön, nimittäin vajaan kuukauden puhelintyöprojektiin. Mahtavaa saada edes jotain työtä, mutta identiteettini kannalta työn kontaktitilanteet tuntuvat hieman ikäviltä. Joudun esimerkiksi esittäytymään joka puhelun alussa poikanimelläni, koska uutta nimeänihän (josta muuten tullee Amanda) en ole vielä saanut vaihdettua. Muutenkin vastaajalle syntyy minusta varmasti mielikuva miehenä, varsinkin kun kuulee pelkästään ääneni. Eihän tällä periaatteessa suurta merkitystä ole - pohjimmiltaan kyse on kuitenkin vain rahan tienaamisesta - mutta tuntuu silti kurjalta, ettei pysty välittämään ihmisille itsestään sellaista kuvaa kuin haluaisi.

***

Joku kommenttiosiossa vähän aikaa sitten kyseli, miten vanhempani nykyään suhtautuvat transasiaani. No, en ole puhunut siitä heidän kanssaan iäisyyteen, koska en ole uskonut siitä olevan mitään hyötyä. Pari päivää sitten mainitsin kuitenkin heidän seurassaan, että on tosi harmi, että vaikka diagnoosistani tulee pian kuluneeksi jo kaksi vuotta, en ole vieläkään saanut aloitettua hormonihoitoja. Tähän vanhempani sitten, että "se on hyvä vaan" ja "älä edes unelmissasikaan". Eivätpä heidän mielipiteensä ole mihinkään muuttuneet - mistä en toki yllättynyt ollenkaan. Mukavaa kuitenkin, etteivät he viime aikoina ole sanoneet hiuksistani ja joistain uusista tyttömäisemmän/naisellisemman tyylisistä tavaroistani mitään poikkipuolista.

***

Hormonihoidosta haaveilen yhä edelleen, mutta tilanteeni sen aloittamisen suhteen tuntuu aina yhtä masentavan vaikealta. Mielessä on väistämättä alkanut käydä niinkin jyrkkä ajatus kuin biologisesta lapsesta haavelun unohtaminen ja hormonien aloittaminen ilman solupakastuksia. Oman lapsen saaminen on kuitenkin ollut minulle melko pienestä pitäen elämän suurimpia odotuksenaiheita, enkä sen hylkäämiseen en ole vielä läheskään valmis. Samalla sitä miettii, olisiko sukusolujen talletus kuitenkaan edes kaiken vaivan arvoista, kun tyttöystävän ja vieläpä lasta haluavan sellaisen löytäminen seuraavan 10 vuoden sisällä (= sukusolujen maksimipakastusaika) tuntuu tällä hetkellä aika epätodennäköiseltä.

Ottaessani pitkästä aikaa transpoliin yhteyttä sain muuten tiedon hiljattaisesta uudistuksesta, jonka myötä kaltaiseni transihmiset voivat nykyään tallettaa sukusoluja Naistenklinikan kautta julkiselle puolelle (entisten harvojen yksityisklinikoiden sijaan). Nopeasti kuitenkin selvisi, ettei heilläkään tietenkään ole sen ihmeellisempiä keinoja solunäytteen ottoon kuin muillakaan klinikoilla. Voi sentään.

***

Että tällaista.

(PS. Viikonloppuna minut bongaa jälleen kerran Desuconista.)

lauantai 23. toukokuuta 2015

Roihuvuoren Hanami 2015

Asuni oli sama kuin Helloconissa, mekkoa lukuun ottamatta.

Helloconin jälkeen piti odottaa vain vajaa viikko seuraavaa tapahtumaa, joka oli perinteinen Roihuvuoren Hanami, kirsikankukkajuhla. Tämä Suomen hanami muistutti minua haikeasti Japanin hanamista, josta olin päässyt nauttimaan paikan päällä jo kaksi kuukautta sitten. Yhtä kaikki, hauska kokemus tämäkin oli. Kävijöitäkin oli ennätysmäärä, erään lähteen mukaan jopa 10 000.

Parhaiten tämän vuoden hanamista jäi mieleen mielenkiintoinen sää. Siinä missä viime kerralla (2013) muistoksi jäi auringon polttama niska/selkä, tällä kertaa kotiinviemisinä oli korkeintaan paleltumia. Miedoista auringonsäteistä nautittiin vain murto-osa ajasta - enimmäkseen sää oli kolean pilvinen, ja kaikkein viheliäisimpiä olivat yhtäkkiset sade- ja raekuurot.

Nyt kävi niin hauskasti, että heti alkuvaiheessa agentti tuli pyytämään minua pukukilpailuun. Osansa lieni silläkin, että satuin seisoskelemaan samassa seurueessa upean Saijan kanssa (joka päätyikin voittamaan söpöimmän asun kategorian). Vastasin myöntävästi, koska miksipä ei - ainahan lavallaolo lisää esiintymisrohkeutta.

Kun vihdoin nousin lavalle haastateltavaksi parin tunnin viluisen odottelun jälkeen, kohtasin odottamattoman reaktion: suuri osa yleisöstä naurahti äänekkäästi, kun avasin suuni. Olin kuvitellut, että ihmiset keskittyisivät pukukisassa ennen kaikkea asuuni - jotenkin en ollenkaan ollut osannut odottaa, että biologinen sukupuoleni olisi niin huvittava juttu. Pieni turhautuminen välähti mielessä, mutta en antanut sen vaikuttaa haastatteluun, jonka pariin kolmeen kysymykseen vastasin normaalisti: sanoin pitäväni ruskeansävyisistä asuista ja että ostin tämän asun vaatteet ollessani vaihdossa Tokiossa. Positiivista tapauksessa oli kai se, että ilmeisesti ulkonäköni oli kuitenkin suht onnistunut, kun naurahduksia ei sentään tullut ennen suuni avaamista.


Lopun palkintojenjaossa selvisi, etten saanut kunniamainintaa, mutta eipä sitä näin upeiden pukujen joukossa uskaltanut odottaakaan. Tapahtuma oli joka tapauksessa onnistunut - en esimerkiksi läikyttänyt kareeraisua (curryriisiä) mekolleni enkä vilustunut ilman hyytävyydestä huolimatta. Etenkin sosiaalisuuden kannalta näissä tapahtumissa on antoisaa käydä, kun näkee kerralla niin paljon vanhoja ja uusia tuttuja.

keskiviikko 13. toukokuuta 2015

Fluffy dress at Hellocon 2015


Lauantaina olin jälleen Helloconissa (Helsinki Lolita Convention), joka järjestettiin Glorialla kolmatta kertaa. Tapahtuma tuntuu kehittyneen parissa vuodessa varteenotettavaksi lolita-tapahtumaksi koko Euroopankin mittakaavassa - kuin evoluutio Charmanderista Charizardiksi. Tykkään etenkin conin kansainvälisyydestä niin kävijöiden kuin kunniavieraidenkin osalta. Nyt kunniavieraina oli lolita-maailman kovimpia nimiä, nimittäin Maki ja Asuka Angelic Prettyltä. Itse en ole heidän edesottamuksiaan oikeastaan seurannut, mutta japanin kuuleminen lavalla luo aina mukavan kotoisan tunnelman.

Tämän vuoden tapahtuma oli minulle stressittömämpi kuin kaksi aiempaa kertaa, sillä nyt oli ensimmäinen kerta, kun en osallistunut mihinkään lavaohjelmaan mallina. Pystyin siis nauttimaan ohjelmasta ehkä vähän laajemmin kuin aiempina vuosina. Eikä ohjelma pettänyt - etenkin näytökset (ja tuunausohjelma) olivat upeita. Monet asut yllättivät tuoreudellaan, ja myös kävijöiden päällä näkyi odotetusti paljon loisteliaita asuja.

Itsekin halusin pukea Helloconiin vaatekaappini parhaimmistoa. Pari viikkoa sitten päätin, että laittaisin päälleni tämän kepeän hattaramaisen mekon, joka on ehdottomia suosikkejani vaihtoni aikana ostamistani mekoista. Brändiltään se on enemmänkin sweet lolitaa, mutta ajattelin, että sopivalla yhdistelyllä kokonaisuudesta saisi sopivan classic-tyylisen. Lopputulosta voikin kai sanoa jonkinlaiseksi sweet classiciksi.


Mekko: Alice and the Pirates
Paita: Axes Femme
Päärusetti: Innocent World
Laukku: Innocent World
Kengät: Innocent World
Sukat: Closet Childista (merkki unohtunut)

Tämän ihmeellisempää kerrottavaa conista ei kuitenkaan tule mieleen. Ohjelma oli mielenkiintoista ja ihmisiä oli ihana tavata, mutta jotenkin en silti voinut välttyä "taas yksi coni" -fiilikseltä. Saattaa johtua siitä, ettei conissa ollut minulle mitään selkeää kohokohtaa, joka olisi porautunut mieleeni ylivoimaisella tavalla. Kiitos kuitenkin järjestäjille tapahtumasta - mieluusti tulen uudelleen, jos jatkoa vielä joskus seuraa.