Spending my summer

Yksi lempikesäasujani!

Suunnilleen tällaiselta olen näyttänyt koko menneen viikon. Tiistaina kävin kampaajallakin, mutta kuten näkyy, mitään suurisuuntaista ei hiuksilleni tehty - ainoastaan pientä kuivien latvojen poistoa ja yleistä tasoitusta. Tästä on hyvä jatkaa hiusten kasvattamista.

Loppukesästä olenkin pystynyt olemaan paljon naisellisemmin, kun kesätyöni muutamaa hajavuoroa lukuunottamatta ovat loppuneet. Olin nimittäin jo kolmatta kesää töissä ravintolassa, missä jouduin työskentelemään poikamoodissa. Ravintola-alallahan on ihan jo hygieniasyistä aika tarkat säännöt (ei korvakoruja, ei vahvaa meikkiä, hiukset kiinni jne.), ja lisäksi täytyy ajatella ravintolan mainetta. Itse en ole opiskellut ravintola-alaa, mutta kerran pohdiskelin alaa opiskelevalle kaverilleni, että voisinkohan työskennellä naisena. Hän mainitsi, että ravintolatyöntekijän ei olisi hyvä näyttää liian erikoiselta (jollaiselta minä hieman androgyynin lookkini kanssa ehkä kuitenkin näyttäisin), koska se voisi vaikuttaa negatiivisesti asiakkaiden mielikuviin ravintolasta. Tämä mielessäni en siis ole tullut edes maininneeksi transsukupuolisuudestani työnantajalleni. Olen hyväsynyt työroolini poikana ja niellyt työkavereiden "pojittelut". Olen ajatellut, että eihän monikaan pysty työroolissa olemaan ihan oma itsensä (koska työpaikoissa on usein omat noudatettavat käytäntönsä), vaikkaan cis-naiset eivät yleensä työrooleistaan huolimatta joudu kuitenkaan häivyttämään sukupuoltaan taka-alalle. Mutta parempi kai olla töissä edes jossain kuin olla ilman kesätöitä sen takia, ettei saa näyttää tarpeeksi kokemansa sukupuolen edustajalta.

Japani-vaihdon alkuun on vielä noin 50 päivää, ja ennen sitä minulla ei näillä näkymin ole paljoakaan töitä tai opiskelua Suomessa - lähes epätodellisen pitkä kesäloma siis. En tosin keksi pienimuotoisen japaninopiskelun ja työskentelyn ohelle paljoakaan tekemistä. Jo ennen kesää haaveilin jonkinlaisesta "girls in Stockholm" -reissusta, koska haluaisin pitkästä aikaa shoppailemaan (ja muutenkin) Tukholmaan, mutta saapa nähdä ehtisikö kukaan enää näin loppukesästä lähteä kanssani sinne. Mutta ainakin tämän viikon perjantaina DTM:ssä on Ladies' Night, johon olen nyt innolla menossa missattuani Priden Naistenbileet!

Problems at pool

Bikineissä - tai ylipäänsä naisten uima-asussa - julkisesti uiminen oli vielä viime viikkoa ennen kaukainen haave. Viime viikon päätyttyä oli naisten uima-asussa käytyjä uintikertoja kertynyt kuitenkin peräti kolme!

Naisten uimapuvussa julkisesti näyttäytyminen oli tuntunut tähän asti mahdottomalta, koska olin kokenut biologisen mieskehoni näyttävän siinä todella karulta. Tavallisia naistenvaatteita käyttäessäni pystyn valitsemaan vaatteista ne, jotka korostavat parhaita puoliani ja saavat näyttämään minut mahdollisimman naiselliselta, mutta uimapuvuissa tätä mahdollisuutta ei juuri ole. Uimapukua pitäessään ihminen on niin alasti, että illuusion luominen vartalonmuodoista muuttuu lähes mahdottomaksi.

Kaikkein pahin ongelma on kuitenkin luonnollisesti jalkovälini, joka vähäsen pömpöttää joka ikisessä naisten uima-asussa - niitä asuja kun ei ole tarkoitettu mieskeholle. Vaikka muut vartaloerot ovat melko helposti selitettävissä naisten erilaisuudella (naisia on monen muotoisia), jalkojenvälin kohdalla näkyvä pullotus on juuri se, joka inhottavasti paljastaa biologisen sukupuoleni. Ratkaisuvaihtoehtoja on ehdotettu kahta. Ensimmäinen on "tucking" (eli elinten "sullominen" piiloon), mutta se vaikuttaa niin kivuliaalta, että sitä en pysty edes harkitsemaan. Toinen vaihtoehto ovat röyhelöiset uimahameet, mutta ne olevan äärimmäisen harvinaisia: Suomessa niitä ei myydä laisinkaan, ja eBaystä kerran ostamani osoittautui niin suureksi pettymykseksi (aivan liian pieni), ettei sen jälkeen ole tehnyt mieli ostaa uima-asuja netistä sovittamatta.

Ensimmäinen kerta

Tyhmä alapää oli ollut tähän mennessä suurin este julkiselle bikineissäololle, mutta vihdoin rohkenin olla välittämättä tuosta seikasta ja otin bikinit mukaan uimareissulle. Uuden askeleen ottamista helpotti se, että mukaan henkiseksi tueksi tuli kaverini Inka. Suuntasimme siis keskiviikkona Helsingin Olympiastadionin maauimalaan. Päivän muusta ohjelmasta (=kesätyö) johtuen olin ennen uimalaan menoa "poikamoodissa", joten miesten pukuhuone tuntui ainoalta vaihtoehdolta. Koska vierastan suuresti mieshenkilöiden katseita, joita vaaleanpunaisten bikinien pukeminen miesten pesutiloissa saisi aikaan, olin laatinut suunnitelman:

1. Alaosa päälle miesten suihkutilojen vessassa 
2. Miesten uimahousut päälle näköesteeksi
3. Poistuminen miesten suihkutiloista allasalueelle
4. Uimahousut pois bikinialaosan päältä ja bikiniyläosan kiinnitys allasalueen leiripaikallamme
5. Altaaseen!

Suunnitelma toimi hienosti. Bikineissä polskiminen tuntui mahtavalta, pääsinhän ensimmäistä kertaa uimaan haluamani näköisenä. Ainakaan itse en huomannut kovin paljon pitkiä katseita tai hihitystä. Itse tosin häpeilin mieskehoani aina vähän noustessani altaasta ja pyrinkin menemään aina vauhdilla seuraavaan altaaseen. Kaiken kaikkiaan ensimmäinen kerta meni kuitenkin hyvin, ja tuli tunne, että jatkossa uskaltaisin käyttää bikinejä yksinkin uimaan tullessani.

Yläosa: Cubus. Alaosa: Seppälä.

Toinen kerta

Heti seuraavana päivänä (torstaina) meninkin uudestaan uimaan samaan paikkaan, yksin. Jälleen menin miesten puolelle, koska ajattelin, että biologinen mieheyteni aiheuttaisi todennäköisesti suurta hämmennystä naisten puolella. Vaihdoin bikinit taas saman kaavan mukaan ja menin uiskentelemaan hyväksi toviksi.

Uidessani aloin kuitenkin miettiä, miksi oikein arastelen naisten puolelle menoa. Pelkästään hämmennyksen aiheuttamisen pelon takia? Lukeehan diagnoosilapuissani selvästi, että "prosessi on edennyt tosielämän vaiheeseen ja potilaan on tarkoitus elää jatkossa naisen sukupuolen roolissa" - ja "naisen sukupuolen roolissa elämiseen" kuuluu selvästi naisten pukuhuoneen ja suihkutilojen käyttö. Silloin tein päätöksen, että menisin seuraavaksi altaasta noustuani elämäni ensimmäistä kertaa naisten suihkutiloihin. Oli alkanut jo hieman ukkostaa ja oloni vedessä oli tullut vähän koleaksi, joten ajattelin käydä suihkutilassa nopeasti lämmittelemässä. Tuumin, että totuttaisin itseni käymään naisten puolella pikku hiljaa. Jos kukaan ei kummaksuisi minua lyhyen käyntini aikana, uskaltaisin ehkä ensi kerralla mennä naisten puolelle heti uimalaan tullessanikin.

Niin sitten menin naisten suihkutilaan. Jännitti paljon. Vaikka olin mielessäni päätynyt siihen, että minulla oli oikeus olla siellä, oloni oli kuitenkin hieman nolostunut. Katsoin melkein koko ajan lattiaa, koska en halunnut nähdä muiden katseita. Mitä jos joku sittenkin tunnistaisi minut biologiseksi mieheksi ja tekisi ilmoituksen? Edellisen ja tämän päivän aikana itseluottamukseni ulkonäkööni bikineissä oli kuitenkin hieman noussut, ja ajattelin, ettei minua välttämättä luultaisi mieheksi, kunhan vain pitäisin koko ajan muovikassiani bikinialaosan edessä, kuten myöskin tein. Kävin oikeastaan vain WC-kopissa, minkä jälkeen poistuinkin jo pian takaisin allasalueelle.

Ajattelin kaiken menneen hienosti, mutta luuloni kumoutui nopeasti. Vähän ajan kuluttua olin laittanut miesuikkarit bikinialaosan päälle ja suuntaamassa takaisin miesten suihkutilaan lähteäkseni uimalasta, mutta lähes välittömästi laskeuduttuani portaat miesten puolelle kaksi uimavalvojaa (mies ja nainen) tarttuivat olkapäähäni. Panikoin lievästi, enkä aluksi saanut sanaa suustani. "Hei herra, mennääs tuonne juttelemaan". Siinä kohtaa tuli todella syyllinen olo, ikään kuin olisin suurikin rikollinen. Siirryimme takaisin allasalueen reunalle juttelemaan. Valvojat tietysti tivasivat syytä sille, miksi olin käynyt naisten puolella. Selitin tilanteeni transdiagnooseineen ja olin näkevinäni pienen ymmärryksen pilkahduksen valvojien kasvoilla. He kuitenkin vetosivat uimalan pukuhuonekäytäntöön: käytettävän pukuhuoneen määrittelevät yksinomaan henkilön sukupuolielimet, joten minun olisi diagnoosista huolimatta käytettävä miesten pukuhuonetta. Toki ymmärrän tämän näkökannan, koska kuten aiemminkin mainitsin, biologisen miehen näkeminen naisten alueella voi tuntua monista naisista epämiellyttävältä. Ilmaisin heille kuitenkin mielipiteeni siitä, miten sukupuolielimet ovat aika rajoittava kriteeri, koska eiväthän monet transnaiset edes halua sukupuolielinkirurgiaa (ja silti voivat olla virallisesti naisia). Kerroin myös, että en ollut koskaan edes aikeissa näyttäytyä naisten puolella niin, että vihaamani sukupuolielimet näkyisivät, vaan aina uimapuku päällä. Valvojat yllättäin kertoivatkin eräästä uimapukuun kiinnitettävästä merkistä, joka ilmeisesti sittenkin mahdollistaisi läsnäoloni naisten puolella. Kyseinen sinipohjainen merkki oikeuttaa (ja ilmeisesti myös pakottaa) kantajaansa pitämään uima-asua päällään silloinkin, kun se muutoin olisi riisuttava. Hämmennyin vähän - oliko tässä siis kyse pelkästään siitä, ettei minulla ollut tuota merkkiä, vaikken edes aikonutkaan riisua uima-asuani? Niinkö vaivattomasti sukupuolielinsääntö olisi sittenkin kierrettävissä? Minua pyydettiin soittamaan eräälle korkeammalle taholle, jotta voisin kysyä asiasta lisää, ja niin päätinkin tehdä. Lopulta pääsin lähtemään uimalasta, joskin aika hämmentyneenä.

Kolmas kerta

Kolmantena uintikertana (sunnuntaina) ei kummempia tapahtunut, mutta silloin käytin uutta punaista uimapukuani, jonka olin loppuviikolla ostanut. Tykkäsin oikein paljon! Mielestäni tämä sopii minulle paljon paremmin kuin bikinit.

Uimapukuni Cubuksesta <3

Tänään sain lopulta yhteyden valvojien mainitsemaan henkilöön, jolta kysyin uimapukuun kiinnitettävästä merkistä (tunsin siis merkin jo entuudestaan, mutta en tiennyt, että sitä voidaan käyttää tällaisissakin tilanteissa). Henkilö antoi vahvistuksen valvojien mainitsemaan asiaan: merkki kiinnitettynä uimapukuun minun olisi tosiaan luvallista käyttää naisten tiloja - sillä poikkeuksella, että vaatteidenvaihdon olisi tapahduttava jossain erillisessä ryhmäpukuhuoneessa. Merkin myöntää kuulemma lääkäri, joten varasin heti YTHS:ltä lääkäriajan. Se tosin on vasta elokuun lopulla, mutta parempi myöhään kuin ei silloinkaan!
 

Animecon 2014 - All's well that ends well

Viime coneista on ollut vähänlaisesti kirjoitettavaa, mutta parin viikon takaisen Animecon-reissun alku oli niin dramaattinen, että siitä irtoaa sana jos toinenkin.

Animeconia edeltänyt torstai-ilta meni alkuosaltaan hyvin: värjäsin hiukseni ensimmäistä kertaa itse (lähinnä peittääkseni harmaan tyvikasvun ruskealla) ja pakkasin kaikki matkatavarani valmiiksi. Olin nimittäin aikeissa mennä Kuopioon jo torstain ja perjantain välisenä yönä (halvalla) yöbussilla, jolloin ehtisin viettää koko conia edeltävän perjantaipäivän kuopiolaisen kaverini kanssa, jota näen harvoin. Tapani mukaan en kuitenkaan päässyt kotiovesta ulos niin aikaisin kuin olin suunnitellut, ja loppujen lopuksi jouduin juoksemaan täysillä ratikkapysäkille. Ehdinkin kuitenkin juuri ja juuri raitiovaunuun.

Ratikkaan päästyäni koin kuitenkin kauhun hetken: kännykkä ei ollut enää vaaleanpunaisen hupparini taskussa. Aloin penkoa matkatavaroitani paniikissa, mutta kaikki paikat tutkittuani hyväksyin sen karmean seikan, että kännykän oli täytynyt tippua kadulle ravatessani raitiovaunuun. Etsimisessä oli kulunut niin paljon aikaa, että raitiovaunu olikin ehtinyt jo keskustaan. Jäin pois heti seuraavalla mahdollisella pysäkillä lähteäkseni vastakkaiseen suuntaan menevällä raitiovaunulla takaisin kotiin päin tarkistaakseni, olisiko kännykkä vielä kadulla kierittelemässä. Mahdollisuus siihen alkoi tuntua häviävän pieneltä, koska olin melko varma, että joku kulkija olisi napannut sen jo itselleen. Takaisinpäin lähtiessäni jouduin myös tekemään sen valinnan, että missaisin bussin, jolla minun oli tarkoitus mennä Kuopioon. Päätös oli itsestäänselvä - en pystyisi nauttimaan koko Animeconista, jos tietäisin yli 430 e maksaneen kännykän hävinneen. Paluuratikkaa sainkin sitten odotella ikuisuudelta tuntuneet 6-7 minuuttia.

Varsinainen asiani, josta halusin kertoa, tapahtui tuon odottelun loppupuolella. Kaksi ulkomaalaista poikaa/miestä ilmestyi nimittäin yhtäkkiä eteeni ratikkapysäkillä.
(Pahoittelen mahdollisia epätarkkuuksia tai puutteellisuuksia vuorosanoissa. Kännykän katoamisesta johtuneen hieman sekavan mielentilan takia muistini ei tuolloin ollut parhaassa iskussa.)

Mies: "Why are you dressed all pink?"
Minä: "..."
Mies: "You're not even a girl, you're a guy!"
Minä: "I'm going to the tram..." *osoittaen juuri lähestyvää raitiovaunua*
Mies: "I'd kill you if I had a knife". 

Miesten olemus vaikutti alun perinkin vähän uhkaavalta, mutta viimeistään tuon kuultuani pelästyin. Miehet katsoivat minua intensiivisesti ja toinen otti minua kädestä/ranteesta kiinni. Pelkäsin, että nyt voisi oikeasti käydä huonosti. Molemmat kouraisivat rintojani pari kertaa ivallisesti nauraen, mutta pääsin kuin pääsinkin livahtamaan kuin pelastukseksi saapuneeseen ratikkaan.

Satuin tällä kertaa olemaan poikkeuksellisesti ilman meikkiä, koska ajattelin, että meikittä olisi mukavampi nukkua ja että meikkaisin vasta aamulla Kuopion rautatieasemalla. (Muutoin päälläni oli mustat leggingsit, mustat ballerinat, kesän postauksistani tuttu vaalea pitsimekko sekä vaaleanpunainen huppari.) Ehkä juuri meikittömyydestä johtuen miehet tunnistivat biologisen sukupuoleni niin vaivatta. Tilanne nostaa mieleen kysymyksen: voiko läpimenossa tosiaan olla kyse elämästä ja kuolemasta - jopa Suomessa? Oli tuossa miehen viimeisessä lauseessa mukana "huumoria" tai ei, niin tappouhkaukseksi se on luokiteltavissa.

Joka tapauksessa pääsin siis raitiovaunuun, joka prutkutti hitaasti takaisin kotikonnuilleni, missä vainukoiran lailla aloin jäljittää kännykkää. Vähän aikaa tiellä edettyäni ja kännykkää etsittyäni näin muuan miehen nostavan jotain maasta noin 50 metrin päässä. Salamana lähdin juoksemaan miestä kohti, ja siinä se oli miehen kourassa, Samsungini vilkuttamassa merkkivaloaan. Onnekseni mies oli äärettömän ystävällinen ja luovutti juuri poimimansa kännykän minulle heti tilanteeni kerrottuani. Kuka tietää, mitä olisi tapahtunut, jos en olisi huomannut tuota nostoliikettä. Mies vaikutti niin mukavalta, että olisi saattanut palauttaa kännykän muutenkin selvitettyään sen omistajan, mutta koskaan ei voi olla varma.

Loppujen lopuksi kaikki päättyi siis suhteellisen hyvin. Ostin uuden (yö)bussilipun vuorokautta myöhemmäksi ajankohdaksi, jolloin päädyinkin Kuopioon aikaisin lauantaiaamuna. En ollut arvannut Kuopion rautatieaseman vessassa olevan sininen valo, mutta paremman paikan puutteessa päätin kuitenkin meikata siellä. Hankalan värisestä valosta huolimatta lopputulos oli ihan kelvollinen.

Taaskaan en ottanut conissa juuri kuvia, vain muutaman perinteisen asukuvan. Päälläni oli nyt ensimmäistä kertaa japanilaisesta huutokaupasta voitettu Innocent Worldin Polkadot-mekko, joka osoittautui jopa laadukkaammaksi kuin olin kuvien perusteella luullut. Etenkin nuo pallot ovat ihanaa materiaalia! Asuun hienosti sopivan Sweet-Sweetin päärusetin sain vaatteidenvaihtomiitissä kesäkuun lopussa.

Minä ja ihanan pelottava Meimei. Kuva: Emilia Lahtinen.

Mari-chan, yksi monista mukavista ihmisistä conissa

Yöbussista ja muutenkin liian vähäisestä nukkumisesta johtuen olin conissa ehkä tavallistakin väsyneempi, mutta toivottavasti se ei liian pahasti näkynyt ^^' Niinpä en kuitenkaan jaksanut hirveästi jaksanut keskittyä moniin conin ohjelmiin. Tässäkin conissa - kuten oikeastaan aina aiemminkin - parhaiten mieleen jäivät tapaamiset bloginlukijoiden ja muiden ihanien ihmisten kanssa. Kiitos! Jännittävissä merkeissä alkanut reissu päättyi lopulta hyvin.

Photo exhibition

Kaverini Jenni pyysi minua keväällä kuvattavaksi valokuvaprojektiinsa, jossa hän tutkaili sukupuoleen, ulkonäköön, itsensä kehittämiseen ja identiteettiin liittyviä teemoja. Hänen ja muutaman muun valmistuvan valokuvaajan työt esiteltiin PUSSYCAT-nimisessä näyttelyssä, joka oli nähtävillä Lahdessa toukokuun puolestavälistä kesäkuun alkuun saakka. Minun kuvaamiseni toteutettiin toisen Jennin luona. Alla muutama samassa sessiossa otettu epävirallisempi kuva sekä pari kuvaa näyttelystä.

Kaikista kuvista suuri kiitos Jenni Holmalle!

PS. Tuskin näytän näissä kuvissa läheskään yhtä naiselliselta kuin viime postauksen kuvissa, mutta tässäpä nämä silti. Projektin kannalta keskeistä oli kuvata minua myös "poikamoodissa" (kuvaajan tahdosta ilman paitaa), joten loppuun vielä yksi sellainen kuva. Toivottavasti ette pelästy.

Wonderful makeover

Lydia Toivo (@lydia_toivo) ja Amanda (@amaicecilia) tekivät minulle aivan uskomattoman muodonmuutoksen! Lydia (ylhäällä vasemmalla) loihti minulle vertaansa vailla olevan kampauksen, ja meikistä huolehtinut Amanda (ylhäällä oikealla) sai kasvoni näyttämään käsittämättömän tyttömäisiltä.

Pahoittelut että melkein koko postaus pursuaa naamani kuvia, mutta olen vain niin iloinen tästä lookista ♥!

Joined Instagram!

Nopea ilmoitus! Liityin Instagramiin käyttäjätunnuksella momochuu_no_sekai (koska Momochuu ym. olivat jo varattuja). Instagramin puolella tulee näkymään päivän asuja ja muita pieniä juttuja, joista en välttämättä omaa blogipostausta tee. Seuratkoon ken haluaa c:!

Helsinki Pride 2014

Kuva: Juhana Honkanen

Lauantaina osallistuin kesäkuun huipennukseen, mahtipontiseen Pride-kulkueeseen, jo kolmatta kertaa. Aikeena oli ollut mennä myös perjantaina Priden Naistenbileisiin (joita minulle täällä blogissakin oli suositeltu), mutta karvaaksi pettymykseksi ja yllätykseksi luin lippujen olevan loppuunmyyty jossain vaiheessa torstai-iltaa. Kemujen missaaminen harmitti karvaasti, koska koin menettäneeni ainutlaatuisen mahdollisuuden tutustua ihmisiin. Yritin kuitenkin kääntää asian positiiviseksi: säästinpähän pääsymaksun verran rahaa ja sain enemmän nukkuma-aikaa, minkä ansiosta olisin todennäköisesti virkeämpi itse kulkueessa.

Kulkueesta tulikin upea: viime vuoden 8000-9000 paraatilaista yli tuplasivat määränsä ennätykselliseen 20 000:een! Näin suurta määrää en osannutkaan arvata, sillä kahdentoista aikoihin torilla tuntui silmämääräisesti olevan jopa viime vuotta vähemmän ihmisiä. Paikalla oli myös pieni mutta söpö lolitajoukkue upeine kyltteineen!

Saija, Katja, minä ja Jenni. (Seuranani myös Riika ja Inka!)

Asuun en tällä kertaa mainittavasti panostanut, vaan laitoin vain päälle jonkin vanhan sievän mekon. Viime Priden tapaan päälle päätyi punaista, joskin eri mekon muodossa. Jos tästä symboliikkaa haetaan, niin Japanissahan punainen on ilon väri, ja Pride jos jokin on ilon juhla! Hiuspidennyksetkin olin aikeissa laittaa, mutta aamun ajanpuutteen vuoksi päätinkin jättää ne pois - enkä oikeastaan jäänyt niitä edes kaipaamaan.

Tänä vuonna paraati kaarsi kahdesta viime vuodesta poiketen päinvastaiseen suuntaan Mannerheimintietä, nimittäin Bulevardille, ja sitä pitkin Sinebrychoffin puistoon. Pidin vähän enemmän viime vuosien reitistä - nyt kulkue tuntui loppupuolella menevän tylsähköjen, hiljaisten kortteleiden läpi, vähän kuin piilossa. Päätepisteen jyrkkärinteinen puisto oli kuitenkin oikein mukava paikka nauttia Pridelle ominaisesta iloisesta tunnelmasta, vaikka vähän ahdasta olikin. Söin puistossa ensimmäistä kertaa intialaista naanleipää, koska se vaikutti olevan ruokalajeista halvinta.

Kuva: Juhana Honkanen

Pääsimme Jennin kanssa "Ei vihapuheelle" -liikkeen kuvaan

En viipynyt puistossa muutamaa tuntia pitempään, sillä samana päivänä oli vuorossa vielä Ilonan järjestämä vaatteidenvaihtomiitti, jonne vein vajaan matkalaukullisen vanhoja lolitamekkojani ja -hameitani. Myin ja vaihdoin miitissä pois kolme mekkoa ja yhden hameen, joista kaikki (erästä minulle liian isoa mekkoa lukuun ottamatta) ovat täällä blogissakin näyttäytyneet. Mutta joskushan hyvästit on heitettävä. Sain sentään muutaman mukavan palasen tuleviin asuihini!

Niin Pridessä kuin miitissä oli mahtavaa nähdä niin paljon vanhoja ja uusia tuttuja (ja toki ne kaikki 20 000 marssijaa!) saman päivän aikana. Tekee hyvää monen työntäyteisen ja melko epäsosiaalisen viikon jälkeen :)

Aamupäivällä kesken laittautumisen otettu kuva

PS. Tasan kolme kuukautta Japani-vaihdon alkuun!