Spring outfit

Viime keskiviikkona otin uuden askeleen, kun olin ensimmäistä kertaa ulkona ilman peruukkia (jos poikamoodia ei lasketa). Alkuviikolla olin shoppaillut ystäväni kanssa itselleni ihanan kevätasun, jota oli mahtavaa päästä heti käyttämään. Kaikkein iloisin olen Vilan persikanvärisestä trenssitakista.

On Wednesday I took a step forward as I went out without a wig for the first time (excluding "boy mode"). Earlier this week I had bought this whole outfit for me with my friend, and was really excited to wear it. What I'm the happiest about is this lovely peach-coloured trench coat from Vila.

Minähän näytän melkein eri henkilöltä kuin lolitakuvissa. Serkkuni sanoi, että näytän tässä kuvassa äidiltäni (jep, uskalsin ensimmäistä kertaa näyttää sukulaiselle kuviani)! Nyt ensimmäistä kertaa ilman peruukkia tuli kieltämättä tavallistakin enemmän sellainen olo, että minähän ihmiset minua oikein pitävät. Toivottavasti edes jotkut pitivät naisena, vaikka peruukin tuoma naisellisuus olikin kadonnut. Ilman peruukkia olo tuntui kuitenkin paljon aidommalta, kevyemmältä ja vapaammalta.

Oh, I nearly look like a different person than in my lolita pictures. My cousin said I look like my mother in this picture (yes, I showed my pictures to a relative for the first time)! Now that I was out for the first time without a wig, I thought about other people's thoughts about me more than usually. I hope at least some of them considered me a woman even without a wig. Without it, I felt a lot freer and more genuine.

Loppuviikolla sitten samassa asussa transpolille, kun vuorossa on sairaanhoitajakäyntien jälkeinen ensimmäinen lääkärikäynti. Pitää toivoa parasta, jännitys ei ole ihan pienimmästä päästä.

Later this week I'll be going to the trans policlinic in this very same outfit. It'll be my first visit at the doctor's after the nurse consultations. Have to hope for the best, I'm quite a bit nervous.

Girl without her wig

Toissapäivänä kokeilin ensimmäistä kertaa, näytänkö vielä yhtään naiselta omilla hiuksillani :)!
The day before yesterday I decided to try for the first time if I looked feminine at all with my own hair :)!

Tällainen minä sitten olen. Ehkä hieman tyttömäisempi kuin kuvittelin, mutta poikamaisuutta kuitenkin vielä näkyy harmillisesti (ja vakava ilme vain lisää sitä >.<). Valitettavasti hiukset eivät tässä ole edes aivan puhtaimmillaan, puhtaina ne olisivat ehkä vähän nätimmät ^^'. Vaikka hiusten teippipidennyssuunnitelmani kariutuisi, olisi kuitenkin ihanaa olla kesällä ulkona näin omilla hiuksilla ja tulla silti pidetyksi naisena. Peruukit ovat kesällä kauhean kuumia (ja puristavia), enkä tunne oloani ihan omaksi itsekseni käyttäessäni niitä. Ovathan omat hiukset kuitenkin ihan eri juttu, olo on paljon kevyempi ja aidompi. Onhan niillä pari kuukautta aikaa vielä kasvaakin (aloitan myös seuraavan biotiinikuurin varmaan toukokuun alussa), ja siskoni ylioppilasjuhlien jälkeen menen sitten kampaajalle pyytämään jonkin naisellisen kampauksen (mikäli en tosiaan ihan vielä ota pidennyksiä). Tähän asti on aina menty "parturiin", hienoa päästä ekaa kertaa "kampaajalle"! Uskon että kampaaja varmasti saa näistäkin hiuksista naiselliset. Jos teillä on kampausideoita, sanokaa vaan ^^! Myös väriehdotuksia!

This is the result - maybe a bit more feminine than I expected but I still look a bit boyish. (And that sad face makes it even worse...) I'm sorry my hair isn't even at its cleaniest in this picture, it'd be a bit prettier when washed. Even if my hair extension plans got cancelled somehow, it'd be so great to be able to go out with my own hair in the summer and still be considered a woman! Wigs are terribly hot (and tight) in the summer and I don't feel quite like myself when wearing them. It's such a different thing being with your own hair, you feel a lot lighter and more natural. Well, there's still a few months time for my hair to grow longer (and I think I'll start biotin again at the beginning of May), and then after my sister's matriculation party, I'll go to the hairdresser's and have a very feminine hairdo. Up until now I've always went to "the barber's" but now I'm going to "the hairdresser's" gor the first time in my life - such a great feeling! I'm sure they can turn even this hair into something feminine. If you have any ideas regarding my hairdo (and its color), feel free to suggest ^^!

Eilen päätin kuitenkin pukeutua lolitaan ystäväni synttärijuhlia varten. Lolitaan pukeutuessa tekee  edelleen mieli näyttää peruukkeja, koska asut näyttäisivät aika latteilta nykyisillä hiuksillani.

 

Yesterday I decided to wear lolita because of my friend's birthday party. I still like to wear wigs when dressing up in lolita, as the outfits would look rather plain only with my current hair.

 

Ajatella, tätä ihanaa mekkoa käytin viimeksi heinäkuussa Animeconissa!

Come to think of it, last time I wore this lovely dress was at Animecon last July!

 

Lopuksi vielä todella hyvä uutinen: operaatio "eroon parrasta" alkaa vihdoin! Hassua puhua parrasta kun eihän minulla sitä kovin paljon ole, mutta jos olette tarkasti katsoneet, olette varmasti huomanneet joissain kuvissa meikin alta pilkottavaa tummempaa aluetta etenkin ylähuulen yläpuolella. Vaikka olisin aamulla sheivannut sen pois, iltaan mennessä tumma karva kuitenkin puskee jo esiin meikin alta. Tosi kiusallista. Ylihuomenna menen siis karvanpoistoon, jossa sänki poistetaan pysyvästi laserilla! Tai ainakin osa - ensimmäisellä käyntikerralla kaikki tumma karva poistuu kyllä pariksi kuukaudeksi, mutta vain n. 15% lähtee lopullisesti, joten täytyy käydä uudelleen muutaman kuukauden päästä. Transsuupuolisuusdiagnoosin jälkeen näitä laserkäyntejä saisi ilmaiseksi jonkin verran, mutta asia on sen verran tärkeä ja kiireellinen, että olen todellakin valmis maksamaan, jos pääsen karvoista jo aiemmin eroon. Kunpa olisin jo aiemmin tajunnut mennä poistattamaan. Taloudellisesti tämä on joka tapauksessa kannattavaa, eipähän enää tulevina vuosina mene rahaa parransheivaamisjuttuihin ^^.

 

Good news: I'll soon get rid of my facial hair! Actually I really don't have that much facial hair but if you have looked closely, you may have got a glimpse of some grey areas even under my makeup, especially above my upper lip. Even if I had shaved it away in the morning, it'll surely have appeared again by the evening. So, on Tuesday I'll go to hair removal which will be done by laser! There they'll permanently remove my stubble. This first operation will cause my (dark) facial hair to be away for a few monhs, but only 15 percent will be gone permanently so more operations will be needed after a few months. After getting the trans diagnosis, I'd be allowed to get a few of these removals for free. However, the matter is so urgent that I'm totally willing to pay to get rid of the stubble sooner. I wonder why I didn't have this done even sooner. Also economically this is a very good choice because in the future I won't have to spend money on facial hair shaving anymore ^^.

What's going on

Alkaessani kirjoittaa tätä ajattelin, ettei elämässäni ole tapahtunut juuri mitään viime aikoina. Mutta kuulumisia olikin yllättävän paljon!

 

Pari viikkoa sitten oli sukupuoli-identiteetin tutkimuspoliklinikalla viides ja viimeinen sairaanhoitajakäyntini. Tämä kerta oli tähän mennessä tärkein: nyt sain itse lukea sairaanhoitajan kirjoittaman nelisivuisen tekstin, johon hän oli keskustelujemme pohjalta kirjoittanut pääpiirteittäin koko elämänkaareni ja muita ajatuksiani ja tuntemuksiani, ja minun oli määrä korjata tekstin asiavirheet. Yllätyin miten hyvältä teksti kuulostikaan, joten minun ei tarvinnut korjata kuin pari mitätöntä kohtaa. Luin tekstin kuitenkin monta kertaa huolella läpi, koska jos minun hyväksymääni tekstiin nyt jäisi jokin virhe (eli sairaanhoitajan väärä tulkinta), sitä varmasti käytettäisiin jatkossa minua vastaan kuin jossain oikeudessa konsanaan.

 

Tutkimusten ensimmäisessä osiossa eli sairaanhoitajavaiheessa kesti siis vain 2 kuukautta ja 1 viikko! Tosi nopeasti meni, kun otetaan huomioon, että jäljellä ovat enää lääkärin psykiatrinen kartoitus, psykologikäynti (tai parikin käyntiä?), käynti naistenklinikalla (eli jonkinlainen terveystarkastus ja arvojen mittaus) ja lopulta hoitoneuvottelu. Jossain välissä on myös omaistapaaminen, mutta se ei ole mikään edellytys tutkimusten edistymiselle. Kun muistetaan, että tutkimusvaiheen vähimmäiskestoksi on määritetty 6 kuukautta, niin minullahan on melkein 4 kuukautta aikaa selviytyä noista lopuista käynneistä, ja olisin silti vielä nopeassa aikataulussa. Transpoli tosin on koko heinäkuun lomalla, ja muutenkin tuleviin käynteihin lienee paljon pitemmät odotusajat kuin tavallisiin sairaanhoitajakäynteihin, mutta nyt näyttäisi kuitenkin olevan mahdollisuus, että projekti etenee aika vauhdilla. Viimeisin sairaanhoitajakäynnin jälkeen minut siis ilmoitettiin lääkärin psykiatriseen kartoitukseen, ja nyt odottelen kirjettä jossa saisin tietää käynnin päivämäärän. Optimistisesti sairaanhoitaja arvioi psykiatrin odotusajan olevan kuulemma "joitain viikkoja", joten hyvällä tuurillahan se on jo huhtikuussa!

 

Olen suunnitellut, että kesäkuun alussa siskoni ylioppilasjuhlien jälkeen (kun tekemisistäni ei ole enää juhlien ilmapiirille haittaa) vaihdan Facebook-profiilikuvakseni kuvan, jossa selvästi näytän naiselta. Itse asiassa ajattelin laittaa saman kuvan, joka minulla on nyt Blogger-kuvanani. Tähän mennessä olen pitänyt täysin pojalta näyttävää kuva, mikä on tuntunut tosi ankealta. Proffakuvan muutos olisi pieni mutta kuitenkin niin suuri teko - tämä kertoisi sukulaisilleni kuin salama kirkkaalta taivaalta, etten olekaan se 100% poika jona he ovat minua pitäneet. Varaudun tietty selittämään asiaa kyseleville sukulaisille, mutta aivan varmasti myös hämmentyneiltä perheenjäseniltäni udellaan asiaa. Täytyy toivoa että perheeni kestää… Vielä en ole tästä heille maininnut, mutta tulen kyllä mainitsemaan ennen kuin sen teen. Lienee sanomattakin selvää, että täysi-ikäisen pitäisi saada itse päättää, millaista FB-profiilikuvaa pitää, etenkin kun kyse on syvimmästä identiteetistä. Vanhempieni mukaan ”erikoisemmalla” profiilikuvalla varmistaisin nimeäni googlaavien työnantajien oudoksunnan, mutta kas kun en jaksa vaivata päätäni tuollaisilla luuloilla.

 

Samaisten juhlien jälkeen, kesäkuun alussa, ajattelin ottaa myös 50 sentin teippipidennykset hiuksiini! Samalla varmaan värjäisin hiukseni. Kesäkuussa otan myös ensimmäiset ripsipidennykseni, joita varten minulla onkin jo lahjakortti odottamassa. Myös ikääntymisen merkkejä poistavaan kasvohoitoon ja kulmien muotoiluun olen ostanut lahjakortin, jonka käyttöön olen varannut ajan huhtikuun loppuun. Tällä tavoin alan pikku hiljaa muokata ”poikamoodianikin” naisellisemmaksi! Mietin vain, miten esimerkiksi isoäitini sulattaa hiusten muutoksen. Vanhemmat eivät tietenkään halua prosessista kerrottavan vielä tässä vaiheessa sukulaisille, mutta kyllä pidennykset jo varmasti herättäisivät monissa kysymyksiä.

 

Parin viikon päästä tulee tilaisuus, johon on lupa laittautua todella hienosti, kun yliopistossa pidetään ainejärjestöni vuosijuhlat, joiden pukukoodina on ”cocktail-mekko tai pitkä iltapuku”. Tämä tarkoittaa sitä, että pääsen ensimmäistä kertaa virallisesti käyttämään VANHOJENTANSSIMEKKOANI! Voin paljastaa, että kyseessä on ylivoimaisesti kaikkien aikojen hienoin asuni. Leveähelmainen unelmamekko boleroineen löytyi syksyllä 50 eurolla UFF:ista, ja pienen suurennoksen suorittaneen ompelijan jälkeen hinta tuplaantui 100 euroon ollen silti harvinaisen edullinen supernäyttäväksi prinsessamekoksi. Vähän aikaa sitten satuin ihmeellisellä tuurilla löytämään eräästä putiikista täsmälleen samanvärisen laukun, joka on kuin suunniteltu yhteen mekon kanssa. Viime päivinä olen vielä etsinyt asuun sopivia kenkiä, enkä ihmettele vaikka tällä tuurilla löytäisin jostain asuun mätsäävät kengätkin. Ajattelin käyttää mekon kanssa myös valkoisia pitkiä silkkihansikkaita ja runsasta hopeista kaulakorua. Suurinta päänvaivaa on aiheuttanut kampaus. Olisi paljon juhlavampaa mennä vuosijuhlaan hienoksi laitetuilla omilla hiuksilla kuin hieman muovisen näköisellä peruukilla. Olinkin ostanut juhlaa varten halvan hiuslisäkkeen eBaystä. Se saapui tänään, mutta tietenkään väri ei ollut aivan sama kuin tietokoneen ruudulla - lisäke kyllä erottuisi liian selkeästi omista hiuksistani. Mitä mieltä te olette, miten minun kannattaisi menetellä hiusteni kanssa tämän suuren juhlan suhteen: Käynkö kampaajalla omien nykyhiusteni kanssa? Jostain nopeasti uusi parempi (irrotettava) hiustenpidennys? Vaiko vain tylsästi peruukki ja siihen jokin kampaus?

 

Ilmojen lämmetessä kesäkin on tullut jo vahvasti ajatuksiin. Olen tilannut kesää varten jo pari ihanaa kevyttä mekkoa, joista toinen saapui tänään – ei voi muuta sanoa kuin IHANA! (Kuvia tulee sitten kesällä ;D) Tulevana kesänä aion olla taas entistäkin enemmän omana itsenäni eli naisena. Ajattelin esimerkiksi olla viikon menemättä kertaakaan poikamoodiin – se olisi hyvää totuttelua transprosessin tosielämäkoettakin varten. Esimerkiksi lähikaupassani olen tutuiksi tulleiden myyjien takia aina käynyt poikamoodissa, mutta nyt olisi korkea aika rikkoa tuokin rasite. Kesällä kierrän tietysti myös coneja, ja Japaniinkin olisi jälleen kova into. Tällä kertaa tekisi mieli tutkia muun muassa Japanin runsasta crossdressing-kulttuuria paremmin.

 

Loppuun vielä syvällisempi kysymys, jota olen pyöritellyt päässäni paljon koko prosessin tutkimusvaiheen aikana ja jo sitä ennen: mikä on ”tuntemisen” ja ”haluamisen” ero MTF-transidentiteetissä? Päällisin puolin määrittely tuntuu helpolta: ”tuntiessaan” henkilö kokee olevansa nainen ja ”halutessaan” vain tahtoo tulla naiseksi ilman että kokee olevansa sitä vielä. Asia on kuitenkin paljon monimutkaisempi. Miten transihminen pystyy määrittelemään, että tuntee itsensä naiseksi? (Stereotypioidenko avulla? No ei.) Miltä edes tuntuu olla nainen? Jos henkilö on viettänyt elämänsä ennen hormonihoitoa miehen kehossa ja mieshormonien vaikutuksen alaisena, miten hän pystyy olemaan varma, että tuntee itsensä naiseksi? Ihmisen kokema sukupuoli on epäilemättä ensisijaisesti kiinni mielestä eikä kehosta, mutta uskoisin keholla olevan kuitenkin jotain vaikutusta – tietyt fysiologiset jutut vain toimivat koetusta naissukupuolesta huolimatta kuten miehellä, ja uskon näiden ainakin joillain vähentävän tunnetta naiseudesta. Tässä kohtaa astuu esiin halu – halu siihen, että nämäkin jutut olisivat kuten biologisella naisella ja sitä kautta myös tunne naiseudesta lisääntyisi. Myös transsukupuolisuusdiagnoosi F64.0 puhuu pelkästään halusta (”Halu elää ja tulla hyväksytyksi vastakkaisen sukupuolen edustajana”) mainitsematta ollenkaan sanaa ’tunne’. Kuitenkin niin sairaanhoitajat, lääkärit kuin mediakin tuntuvat usein retoriikassaan käsittelevän asiaa ensisijaisesti tunteen näkökulmasta: ”hän tunsi olevansa nainen miehen kehossa” jne. Pahoittelen epäselvää selitystä, mutta tajuatte varmaan pointtini: transidentiteetissa tunteen olemassaolo on tärkeää, mutta mielestäni tunnetta ei tulisi ylikorostaa, koska tuskin kukaan ihminen tuntee itseään 100% naiseksi. Mielestäni MTF-transihmisen on myös ihan ok tuntea itsensä joiltain osin mieheksi, koska niinhän monet biologisetkin naiset sanovat tuntevansa. Minusta olisi syytä muistaa, että myös halulla on suuri vaikutus ihmisen transidentiteetin määrittelyssä, kunhan varmistetaan, ettei halu johdu vääristä syistä (kuten fetisseistä). Ylenpalttinen tunteen korostus on saanut itsenikin välillä epäilemään transidentiteettini oikeellisuutta (”tunnenko itseni tarpeeksi transsiksi?”), mutta silloin on hyvä muistaa, että myös halulla on suuri painoarvo.

 

Tässä kaikki tältä erää!

 

(I’m so sorry, no English this time :c The text is kinda long to translate but if you want, I can do it later)

Helsinki Lolita Convention

HelloConista on jo melkein kuukausi, mutta niin hienoa tapahtumaa kelpaa kyllä muistella jälkeenpäinkin!

Suureksi ilokseni minut oli hyväksytty malliksi conin offbrand-näytökseen, conin viimeiseen ohjelmanumeroon. Suurin osa päivästä meni esityksen jännittämiseen, vaikka ehdin myös seurata conin laadukasta ohjelmaa ja jutella uusien ja vanhojen tuttavuuksien kanssa. Minulla oli esiteltävänä kolme asua, joten joutuisin tekemään kaksi asunvaihtoa, joihin molempiin olisi aikaa vain muutamia minuutteja. Pähkäilin myös, mihin asentoihin vääntäytyisin lavalla poseeratessani, joka asulle kun olisi hyvä keksiä vähän erilaiset poset. Jännitystä kyllä lievitti backstagen mukava tunnelma :). Loppujen lopuksi keksin kuitenkin vain muutaman kelvollisen posen, ja hirvittävän jännityksen takia päädyin tekemään niitä näytöksessä jopa liiallisesti ja ylikorostetusti (jalat todella ristissä ja nostin hametta turhankin ylös). Mutta ihan kelvollisesti näytös kai meni - pääasia ettei kaatumista tai muuta pahaa epäonnistumista tullut (vaikka talvitakin keepin onnistuinkin pudottamaan). Asunvaihdotkin menivät hienosti, kun parhaimmillaan kolmekin ihmistä oli samaan aikaan avustamassa päälleni yhtä sun toista vaatetta :D (kiitos!).

Hellocon was held nearly a month ago. However, it's never too late to go back in memories to such a wonderful event!

To my greatest pleasure, I'd been accepted to model in an offbrand fashion show (the last show of the con). Therefore, I was really nervous throughout the day, stressing about my outfit changes (I had three outfits to show off so I'd have to change clothes two times in just a few minutes), and about my poses that I preferred to be different for each outfit. Fortunately, everybody cheered me up and said the show would go well. After all, I could only come up with a few decent poses that I ended up overusing and exaggerating (my legs were too crossed and I lift my skirt even too much). Anyway, I guess it went well enough overall. I was lucky not to fall or fail in some other way (even if I happened to drop the keep of my winter coat). The outfit changes went also very well, thanks to those many people who helped me with them in the great hurry!

Kuvaaja: Sanni

Kuvaaja: Sinuski

Kuvaaja: Sinuski

Tässä olisi näytöksen (jälkimmäisen puoliskon) video, kiitokset kuvaajalle~ Kannattaa katsoa Youtubesta myös muut näytökset, nekin olivat aivan mahtavia!

Here's a video of the last part of the show! Thank you who filmed it. I recommend you to watch the other Hellocon fashion shows too, they were fantastic!

HelLoConin kunniavieraana oli japanilainen Lolita Complex -yhtye (Tocco & Junne)! Heillä oli tapahtumassa nimmarienjakonurkkaus, jonne lopulta uskaltauduin mennä juttelemaan. Kysyin Toccolta esimerkiksi, onko Japanissa paljon miespuolisia lolitoja - Tocco vastasi että on, mutta ei kuulemma yhtä söpöjä kuin minä. Äh, ihana Tocco ;_; Enpä usko että asia todellisuudessa on ihan niin - tuossa yhteiskuvassakin näytän ihan mieheltä ^^' Joka tapauksessa keskusteluhetki oli mukava, ja on aina kiva päästä testaamaan japanintaitoja "tositilanteessa" 8)

The guest of honour was a Japanese band called Lolita Complex (Tocco & Junne)! They had their autograph corner at the event, and at last I managed to gather enough courage to go and have a chat with them. For example, I asked Tocco if there are a lot of male lolitas in Japan - she said that there are, yet none of them surpasses my cuteness. So nice of you, Tocco ;_; But I think that's not the case in reality - I think I look like a man even in the photo below ^^' Anyway, it was real nice to chat, and it's always fun to get an opportunity to use Japanese language in a real life situation 8)

Käytiin myös McDonald'sissa syömässä Akikon kanssa.

We went to have lunch at McDonald's with Akiko.

Kuvaaja: Inka

Kiitos kaikille järjestäjille ja mukanaolijoille, tykkäsin tapahtumasta suuresti!

Thank you all organizer and visitors, I liked the event really much!

Random update

Elämän on jatkuttava vanhempien reaktioista huolimatta. Esittelen nyt muutamia vähäpätöisempiä juttuja viime ajoilta.
Life must go on despite my parents' reactions. Now I'll show you some nice little things from recent times.

Viime keskiviikkona minulla oli mahdollisuus päästä pieneen photoshootiin, jonka kuvaajana toimi Sanni. Onnistunein kuva näkyy tässä, kiitos Sannille!
Last Wednesday I had the opportunity to have a little photoshoot by Sanni. The best picture is below, thank you Sanni!

Tadaa, tässä nykyiset hiukseni! Tältä ne näyttävät 60 biotiinitabletin jälkeen. Yllättävän vähän ne kuitenkin kasvoivat kahdessa kuukaudessa. (Pahoittelen kuvan meikittömyyttä D:!)
Tadah, here is my current hair, after 60 pills of biotin! They still grew less than I expected in two months. (I'm sorry for no make-up D:!)

Tässä vielä parit kivat kengät, jotka ostin helmikuun alussa Spirit Storen alennusmyynneistä.
And here are a few lovely shoes I bought at Spirit Store at the beginning of February.

Nämä sopivat niin hyvin sen uuden sinisen mekkoni kanssa ♥

These shoes fit so well with the new blue dress ♥

Näitä en ole päässyt vielä käyttämään, mutta minusta ne ovat sievät :3

I haven't worn these shoes yet but I think they are cute :3

Täytyy vielä hetkeksi palata viime aikojen polttavaan aiheeseen. Äitini pyysi minua lukemaan löytämänsä tekstin, jossa eräs mies kertoo päässeensä eroon transsukupuolisuudestaan kristinuskon avulla. Tekstin perusteella jää kyllä hämäräksi, oliko kirjoittaja alun perinkään transsukupuolinen, koska hän korostaa sitä enemmän psykiatrin mielipiteenä kuin omana tuntemuksenaan. Pitkähkön kirjoituksen voi lukea täältä:

The Man In the Mirror

Mielestäni miehen ajattelutapa on hieman väärä - hän haluaa naiseksi, koska tuntee epäonnistuneensa miehenä: “If I'm a failure as a man, maybe I can be successful as a woman. Maybe I was always meant to be a woman!” Hän ei siis tunnu kuuntelevan aitoja tuntemuksiaan vaan ennemminkin havittelevan jonkinlaista pakoa todellisuudesta epämääräisten päätelmien yllyttämänä. Miehen lähtökohta prosessiin tuntuu siis olevan hyvin erilainen kuin minulla, joten on mielestäni hämmentävää, että minun halutaan ottavan oppia tällaisesta tekstistä.

Olisi kiva kuulla, mitä mietteitä teksti herätti teissä. (Jos joku jaksoi sen lukea :P)

(My mom strongly recommended me to read an article in which a man tells his story of getting rid of transsexualism. However, after reading the text, it remains unclear whether the man really was transsexual - he appears to talk about it as a condition set by his psychiatrist and not as a feeling of his own. The man also says: “If I'm a failure as a man, maybe I can be successful as a woman. Maybe I was always meant to be a woman!” Therefore, rather than hearing his true inner voice, he appears to be after some kind of an escape from reality. This man's mindset seems to be so different from that of mine that I find it a bit strange my mom wants me to take a leaf out of this man's book. Here is the text: The Man In the Mirror. Let me know what you think about it.)

Difficult discussion

Eilen kaarsimme vanhempieni kanssa eräälle ABC-asemalle lounaalle keskustelemaan ensimmäistä kertaa kasvotusten tulevasta (?) elämänmuutoksestani. Piti kuulemma valita joku kodin ulkopuolinen paikka, jottei pikkusiskoni kuulisi vielä asiasta (ja siten hämmentäisi mieltänsä juuri ennen ylioppilaskirjoituksia). Kolmituntisesta keskustelusta ei kuitenkaan tullut ollenkaan niin yksinkertaista kuin äidin aiemmat viestit olivat ehkä antaneet ymmärtää.

Heti aluksi vanhempani ilmoittivat, etteivät missään nimessä estä minua tekemästä omia päätöksiäni, mutta haluavat olla täysin varmoja siitä, että tekemäni ratkaisu tulee olemaan oikea, koska rakastavat minua niin paljon, etteivät halua minulle mitään kurjaa. Heidän pääpointtinaan oli, että nykyinen naisidentiteettini ei johdu geeneistä, joten sen täytyy olla kasvatuksen aiheuttama minäkuvan vääristymä, johon myös huonolla itsetuntonnollani on ollut paljon vaikutusta. "Tossun alla oleva" ja "tyttömäinen" isäni ei kuulemma ole antanut minulle oikeanlaista miehen mallia, ja kun tämän yhdistää "kaikki mulle nyt heti" -luonteeseeni, vääränlainen minäkuva muodostuu helposti. Heidän mielestään olen yksinkertaisesti kadottanut kyvyn pitää itsestäni miehenä ruokkimalla "väärää identiteettiä" ja uskottelemalla itselleni valheita. 100% varmana todisteena identiteettini vääryydestä vanhemmat pitävät sitä, että olin pikkulapsena täysin poika. Koska identiteettini ei siis johdu geeneistä, se on kuulemma myös korjattavissa esimerkiksi terapialla ja erilaisiin piireihin hakeutumisella. Ja jos kuitenkin päättäisin mennä prosessiin, vanhempieni mielestä minun olisi aivan ehdottomasti mentävä myös leikkaukseen, koska "nainen, jolla on miehen sukupuolielimet, on aivan luonnoton". Tottakai he olivat myös tulostaneet ohjenuorakseen erään leikkausta katuvan MTF-trans-ihmisen (joka "ei suosittele prosessia kenellekään") kertomuksen - "jos yhdellekin on käynyt näin, sinullekin voi käydä".

Keskustelun jälkeen äiti antoi minulle läjän papereita, joissa oli kommentteja alkuperäiseen paljastusviestiini liittyen. Tässä tärkeimmät kommentit, joista suurin osa tuli puheeksi jo keskustelun aikana:

"Ei sitä [onnellisuutta] pysty etukäteen tietämään itsekään, eli et voi etukäteen tietää, tuletko oikeasti onnellisemmaksi keinotekoisena naisena kuin luonnollisena miehenä ilman kaikkia hoitoja. Sukupuolen vaihdos voi aiheuttaa ihmisille erilaisia ongelmia, joista ei voi tietää etukäteen, ja paluuta takaisin ei ole, vaikka kuinka haluaisi."

"Se, että todellakaan et pienenä leikkinyt nukeilla tai halunnut tyttöjen vaatteita, todistaa sitä, että ainakaan geneettisesti et ole sisäisesti tyttö. Pikkulapsenahan ihminen on luonnollisimmillaan sitä mitä on, eli hän ei ole vielä ympäristön muovaama, kuten myöhemmin. Sinullehan ihan tyrkytettiin pehmoleluja ja nukkeja, kun tiesimme, ettei poikaa saa kasvattaa yksipuolisesti eli roolimallien mukaisiin "poikien leikkeihin" ym."

"Olimme kauhean noloja aina, kun joku toi sinulle lahjaksi nallen tai muun pehmolelun. Harmiksemme heitit ne heti siinä samassa lattialle. - - Muistat kai myös omat nukkesi Ollin ja Allin. Niillä et leikkinyt koskaan, vaikka meistä se olisi ollut hyvin tasapainottavaa kehityksellesi."

"Ainakin olet voinut itse miettiä erilaisuuttasi ja kärsiä siitä, kun et viihdy tyypillisten raisujen poikien kanssa ja siten jäit syrjään. Olet voinut vähitellen mielessäsi päätellä, että tyttönä olisi mukavampaa ja ehkä helpompaa, ja että olet väärällä tavalla erilainen poika - siispä oletkin tyttö!"

"Huono itsetunto on ihan takuuvarmasti vaikuttanut käsitykseesi itsestäsi. Ja olethan itsekin myöntänyt itsetunto-ongelmasi."

"Olen vakuuttunut siitä, että tämän ajan vaatimukset ja sosiaaliset paineet, jotka kohdistuvat nuoriin poikiin, ovat kauhistuttaneet sinua. Kun luodaan painetta seurusteluun ja sukupuolielämään, ja kun aloitteen teko on usein pojan tehtävä, niin olet kauhusta ja pelosta paennut tyttöilyyn."

"Tuo pukeutuminen tytöksi (tai monet muut omituiselta vaikuttavat jutut) murrosiässä ei ole mitenkään ihmeellistä. Sitä tekee varmaan moni tuon ikäinen ja vanhempikin. - - Kukapa noista salaisista touhuista toisille kertoisi. Jokainenhan luulee olevansa ainoa."

"Pukeutuminen ei tietenkään kadonnut, kun miehisyyttäsi vahvistavia asioita ei ilmaantunut (esim. tyttöä, joka olisi ihastunut sinuun juuri miehistä tai muita miehistä identiteettiäsi vahvistavia asioita). Pakenit itseäsi."

"Tyttönä elämisen haave on, sano mitä sanot, mielen pakoa todellisuudesta. Se on pelkoa miehenä olemista kohtaan ja toiveajattelua, että tyttönä olisit onnellisempi, kun et ole uskaltanut kohdata miestä itsessäsi."

"Vaikka tykkäsit "olla tyttönä" [viittaus cosplayhyn], niin, anteeksi vaan, mitään tyttömäistä sinussa ei luontaisesti sisältäsi löydy. - - Nyt olet jo varmaan oppinut (kaikenhan oppii, kun haluaa), mutta luontaista sisäistä tyttöä sinussa ei ole."

"Se että olet kiinnostunut tytöistä, osoittaa myös, että olet pikemminkin mies kuin nainen. Useimmat miehet, jotka haluaisivat olla naisia, ovat kiinnostuneita miehistä (toki eivät kaikki)."

"On olemassa sanonta, että kun pahalle antaa pikkusormen, se vie koko käden. Olikohan sinun tarkoitus antaa vain pikkusormi, mutta menikin koko käsi."

"Lisääntynyt "rohkeutesi" voikin olla myös sitä, että olet vaimentanut tai tukahduttanut sisäisen äänesi, joka yrittää väittää, että vieroksuvat katseet ja naurahdukset loukkaavat ja koskevat. Kestääksesi pilkan olet alkanut kovettaa itseäsi, mikä on surullista, kun ihmisen pitäisi saada olla tunteva ja loukkaantuvakin."

"Sitä paitsi äänesi ei välttämättä koskaan tule muuttumaan naiselliseksi. Tulet olemaan siihen aina tyytymätön, vaikka miten naiselta näyttäisit."

"Vaikka ei koe itseään mieheksi, sen kokemisen voi saada esiin niin, että hyväksyy kaikki sen puuttumiseen liittyvät ongelmat. Voi alkaa vahvistaa itsessään sitä miestä, joka tuntuu puuttuvan, eikä sitä naista, joka sekin oikeasti puuttuu."

"- - Ajattele (baletti)tanssijamiehiä tai taitoluistelijamiehiä: kapeat naismaiset vartalot, tyttömäiset liikkeet, mutta silti eivät koe itseään naisiksi. Jos itsetunto on kunnossa, niin minäkuva pysyy oikeana."

"Kun jo ensimmäiset varovaiset mainintasi suuntautumisestasi herättivät ymmärtämystä kavereissasi, niin huomasit, että tämä on hyvä keino saada ihailua ja itsetuntoa. Tällä tavalla pääset sieltä sivusta yhtäkkiä jopa niiden monien ihailemiesi rohkeiden tyyppien ohi. Teet jotain niin repäisevää, että saat kaikkien huomion ja jopa ihailua rohkeudestasi. Tällä tavalla saat itsetunnollesi kohotusta, jota se edelleen kipeästi kaipaa. Haluat näyttää itsellesi ja muille, että sinähän et takuulla ole ujo ja sivustaseuraaja, vaan varsinainen ihailun kohde."

"Mitäpä, jos kuitenkin olet pettämässä itseäsi? Mitäpä, jos kuitenkin olet noin varma asiastasi vain sen tähden, että et uskalla enää peräytyä, kun olet sen jo niin monille kertonut. Ei ole helppoa ottaa askeleita takaisin ja kääntää kelkkaa niin, että osoittautuisit pelkuriksi tai naurunalaiseksi. Tässä itsesi pettämisessä ei itsetuntosi ole kohonnut, vaan päinvastoin. Perääntyminen toisi vain huonomman itsetunnon. Syvällä sisimmässäsi olet mennyt yhä enemmän rikki etsiessäsi onnea. Petät itseäsi, kun luulet onnen löytyvän siitä, että muutat itseäsi naiseksi, miksi kuitenkaan oikeasti et muutu, kun kerran olet miehen kromosomit syntyessäsi saanut."

"Elämä ei ole ulkokuorta! Et mene läpi naisena, koska olet syntynyt mieheksi ja sellaisena pysyt. Keinotekoisella muuttamisella, luonnollisen hormonitoiminnan sekoittamisella ja sukuelimien silpomisella et naiseksi muutu. Nimittäin mikään tai kukaan ei voi taata, että mikään noista jutuista kohdallasi onnistuu."

"Olemme huolissamme sinun onnellisuudestasi vain siksi, että rakastamme sinua. Haluasimme, että tulisit onnelliseksi aidosti, et keinotekoisuuden kautta. Ja haluamme olla varmoja, että tekemäsi valinnat ovat varmasti oikeita."

"Täysi-ikäisyys ei istuta ihmiseen kypsyyttä, viisautta ja laaja-alaisuutta. Olet nuori ja elämää kokematon. Olet pohtinut asioita "huolella" yksin, mikä on vaarallista ja yksipuolista. Oma mielesi voi johtaa sinua harhaan, varsinkin kun tämä nykyaika on hyvin otollista tällaisille asioille. Nykyään mikään "normaali" ei enää ole muotia. Odotapas vaan, kun parin vuoden päästä monta ihmistä menee keskenään naimisiin tai sisarukset keskenään jne. Se, että olet pohtinut asioita Facebook-kavereiden kanssa, ei paljon paina. Ne kaverit eivät tunne sinua niin, kuin vanhempasi tuntevat. Heihin et voi luottaa niin, että varmasti tiedät heidän pysyvän rinnallasi silloinkin, kun sinulla on vaikeaa. Heidän tsemppauksensa on pinnallista, ei oikeaan, syvään ystävyyteen perustuvaa, vaikka he tällä hetkellä luotettavilta vaikuttaisivatkin."

"Emme vähimmässäkään määrin halua loukata sinua. Näemme vain heikon itsetuntosi ja vääristyneen minäkuvasi, ja niiden takia emme voi luottaa ratkaisusi oikeellisuuteen.

"Meille on aina tärkeintä oman lapsemme onni, eikä edes identiteetti. Jos tämän sukupuolen vaihdoksen myötä tulisit varmuudella onnelliseksi, niin suvun hyväksynnällä ei olisi mitään merkitystä. Koska vain me - eivät ystäväsi - tiedämme sinua aina vaivanneen huonon itsetunnon, tiedämme, miten ajatusmaailmaasi on vallannut pelko ja itseinho, jonka kautta minäkuvasi on vääristynyt."

""Sukupuoli-identiteetti ja sukupuolinen suuntautuminen ovat kaksi aivan eri asiaa." Ehkä, mutta kovasti liittyvät toisiinsa. Nimittäin jos et uskalla kohdata omaa seksuaalisuuttasi miehenä, niin voit alkaa haluta suuntautua vastakkaiseen identiteettiin, jonka ei tarvitsekaan sitä kohdata."

"Valitettavasti et tule rakastamaan itseäsi yhtään enempää keinotekoisena naisena. Rakastat vain sitä luomaasi haavekuvaa, joka mielestäsi näyttää onnen perikuvalta."

"Ihminen valehtelee, uskottelee itselleen luontaisesti asioita, joihin on kiinnittynyt."

"Miten niin tiedät, ettet kuulu (hormonien) riskiryhmiin? En ensin ajatellut kertoa tätä, kun olet niin hermoheikko terveysasioissa, mutta tässä tilanteessa on pakko: kyllä meidän suvussa on aivoverenkiertohäiriöitä. - - (esimerkkejä) - - Luin näistä trans-asioista hiljattain ja vastaan tuli artikkeli, jossa sanottiin, että miehelle annetut naishormonit kasvattavat aivoverenvuodon riskiä." (Tämä minua pelottaa nyt aika paljonkin).

"Transsukupuolisuutta VOI muuttaa, vaikka kaikkialla toitotetaan, että ei voi. On tiedossa ihmisiä, joiden trans-taipumus on palannut "normaaliksi". Siihen saa apua. Kaikki on kiinni TAHDOSTA."

"Helpompi tie ja vähemmän rankka, joskin vaatii TAHTOA: oma sukupuoli vahvaksi."

***

Vaikka olen viime aikoina ollut hyvinkin päättäväinen ja varma prosessin suhteen, keskustelu ja etenkin jotkut äidin kommenteista saivat minut hyvin hämmentyneeksi ja ahdistuneeksi. Niin ahdistuneeksi, että itkin eilen illalla ja tänään päivällä, vaikka yleensä itken tosi harvoin. Monet äidin väitteistä on melko helposti kumottavissa (osa pistää melkein vihaksi), mutta osa on sellaisia, joihin minäkään en pysty sanomaan mitään. Kun väitteet ovat noinkin hyvin perusteltuja, sitä alkaa väkisinkin miettiä, olisiko niissä sittenkin jotain perää. Tuntuu, etten enää tiedä, uskallanko luottaa omiin tuntemuksiini - suoraan sanottuna en tiedä, mitä ihmettä minun pitäisi tehdä hormonien aloittamisen suhteen. Haluan prosessia edelleen enemmän kuin mitään muuta, mutta samaan aikaan monet äidin sanat piinaavat päätäni.

Tämän kaiken jälkeen voi olla vaikea sanoa mitään, mutta kuulisin silti mieluusti ajatuksianne. Taidan olla aika hukassa.

(Sorry, no English translation this time, right now I'm too confused to write one. It's all about how my parents try to convince I'm not a real transsexual but I'm just telling lies to myself)

Now my parents KNOW

Niin se vain tapahtui: kaikki on nyt kerrottu vanhemmille. Enää ei tarvitse salailla.

Suuri paljastus tapahtui jo 2½ viikkoa sitten, mutta kirjoitan tapahtuneesta vasta nyt, kun tilanne on jo vähän rauhoittunut. Viikonloppu 9.-10.2. oli viimeinen viikonloppu, jonka vietin vanhempieni luona niin, että he olivat vielä täysin tietämättömiä kaikesta. Vanhempani ovat aina iloisia, kun käyn parin kolmen viikon välein heidän luonaan, mutta tällä kertaa en voinut olla miettimättä, olisiko tämä kenties viimeinen kerta koskaan, kun vanhempani ovat enää iloisia minulle. Oli selvää, etten uskaltaisi kertoa kertoa paljastusta kasvotusten. Olin tullut siihen tulokseen, että - kuten blogissakin minulle ehdotettiin - kertoisin asiat kirjeen avulla: niin en tulisi keskeytetyksi tai tunteiden murtamaksi, vaan saisin selitettyä asiat tarkasti juuri niin kuin ne ovat, enkä myöskään joutuisi näkemään vanhempieni reaktioita. Yritin kuitenkin tunnustella ilmapiiriä ja antaa pieniä vinkkejä vanhemmilleni jo viikonlopun aikana.

Äiti: "Meidän pitäisi mennä katsomaan sinulle uutta [miesten] pukua kevään ylioppilasjuhlia varten."
Minä: "Ei sillä ole kiire, eihän sitä tiedä millainen tilanne silloin on..."
Äiti: "Miten niin?"
Minä: "..."

(Hyvästellessä:)
Äiti: "Hei hei!"
Minä: "Heihei... Luetko sähköpostia töissä?"
Äiti: "Luen."
Minä: "..."
Äiti: "?"

Maanantaina 11.2. klo 13.40 lähetin sitten äidilleni sähköpostitse 12-(Word-)sivuisen kirjeen, jossa selitin pääpiirteittäin koko yli 10-vuotisen "historiani" alkaen murrosajan ensimmäisistä tuntemuksista aina nykyhetken sukupuolentutkimusprosessiin asti. Eipä ole koskaan sähköpostin lähettäminen jännittänyt niin paljoa - vasta viime hetkellä, kun oli aivan pakko lähteä kouluun, uskaltauduin painamaan Lähetä-nappia. Olin kirjoittanut viestiä viikon monena päivänä (jopa tuona viimeisenä viikonloppuna) ja vasta junassa matkalla takaisin Helsinkiin sain sen valmiiksi. Halusin kirjeestä mahdollisimman perusteellisen, jotta vanhemmilleni ei jäisi mitään epäselvyyksiä tai harhaluuloja vaan kaikki selviäisi samassa viestissä. Jotta pystyisi ymmärtämään nykyhetken, pitää tietää myös menneisyys. Viestin alkupuoliskolla selostinkin, miten naisidentiteettini alkoi ilmetä minussa murrosiän aikoihin ja siitä eteenpäin, ja miten esimerkiksi jouduin salailemaan naiseksi pukeutumistani. Suunnilleen viestin puolessa kerroin tärkeimmän, eli prosessiin lähtemisen, ja sen jälkeen yritin monelta näkökannalta perustella, miksi se on oikea ja hyväksyttävä ratkaisu. Kerroin viestissä myös yleisesti paljon tunteistani ja tuntemuksistani, joita tämä asia, sen salaaminen ja muiden siihen suhtautuminen ovat minussa vuosien aikana ja nykyään aiheuttaneet. Blogista en kuitenkaan maininnut vielä mitään, mutta laitoin liitteeksi tämän kuvan.

Mutta miksi kerroin näin yllättäen? Olinhan vahvasti suunnitellut, etten kertoisi vanhemmille vielä moneen kuukauteen. Pitkään jopa ajattelin, että antaisin hoitohenkilökunnan kertoa asian vasta prosessiin kuuluvassa omaistapaamisessa, joka olisi vuorossa vasta joskus loppuvuodesta. Sairaanhoitajani kyllä kehotti minua kertomaan jo aiemmin, jotta vanhemmille jäisi enemmän sulatteluaikaa, mutta se ei ollut ainoa syy tähän  kertomiseen. Syy on se, että naiseutumisprosessini sai nopeuttavan käänteen, minkä takia katsoin tarpeelliseksi kertoa vanhemmillenikin jo mahdollisimman nopeasti. Nimittäin...

Minulla on jo hormonit. HORMONIT! Totta se on, vaikken itsekään meinaa sitä vieläkään käsittää. Sehän tarkoittaa sitä, että halutessani voisin aloittaa prosessin omatoimisesti jo vaikka tällä sekunnilla. Virallisen prosessin kautta saisin hormonit ehkä vasta ensi vuoden alussa, mutta helmikuun alussa minua onnisti, kun sainkin hormonireseptin jo yksityiseltä lääkäriltä. Kävin siis heti ostamassa apteekista muutaman kuukauden hormonit. Ne odottavat vielä kaapissa, mutta tähtään siihen, että pääsisin aloittamaan jo huhtikuussa. Nyt oli siis jo korkea aika kertoa vanhemmille, koska tuntuu kohtuulliselta antaa heille ainakin pari kuukautta aikaa tottua ajatukseen. Omatoiminen aloittaminen ei toki tarkoita sitä, ettenkö kävisi myös virallista tutkimusprosessia normaalisti loppuun. Mutta miksi en aloittaisi jo aiemmin, jos haluan estää kehoni miehistymisen mahdollisimman nopeasti ja olen varma, että tämä on se mitä haluan? (Hormoneista riittää puhetta myöhemminkin, joten palatkaamme postauksen varsinaiseen aiheeseen.)

Kirjeen lähetettyäni minulle tuli sekava olo: toisaalta olin helpottunut vapauduttuani salailun taakasta, mutta toisaalta iski suunnaton jännitys vanhempien reaktiosta. Iltapäivän rullatessa eteenpäin jännitys vain kasvoi, ja hieman pelottikin mennä sähköpostiin kurkkimaan, josko äidin vastausviesti olisi tullut. Olin vielä kaupungilla, kun yhtäkkiä rohkaisin mieleni ja surffasin sähköpostiin kännykälläni - ja siellähän äidin vastausviesti oli, saapunut noin kolme tuntia oman viestini lähetyksen jälkeen. Jos oli viestin lähettäminen jännittänyt, niin vähintään yhtä paljon jännitti vastausviestin avaaminen. Kaupungin hälinä tuntui katoavan ympäriltäni, kun aloin lukea viestiä.

Ja millainen vastaus se olikaan: ei vihaa, ei suurta vastustelua, mutta suuri suru ja järkytys. Äitini kirjoitti, että on surullista menettää "ainoa poika" ja "isoveli". Vastustelu tuntui ennemminkin prosessin lykkäämiseltä kuin suoranaiselta vastahakoisuudelta: en kuulemma saisi aloittaa hormoneita aivan vielä, sillä minun pitäisi olla "normaali" vielä siskoni ylioppilasjuhlissa keväällä. Vedottiin myös siihen, etten voisi aloittaa prosessia isoäitini elinaikana, koska hän saisi varmasti sydänkohtauksen. Vanhemmat myös halusivat ehdottomasti keskustella kanssani, ennen kuin tekisinn mitään lopullista, ja toki se minulle sopii. Mikä tärkeintä, kirjeen lopussa luki, että he rakastavat minua kaikesta huolimatta. Kaiken kaikkiaan vastustelu oli paljon pienempää kuin olin odottanut. Yllätyin, miten "alistuvan" vaikutelman viesti jättikään. Silti vastauksen luettuani mieleeni tuli heti ajatus, onko minun tosiaan aivan pakko lähteä prosessiin, jos aiheutan perheelleni niin paljon surua. Olen kuitenkin lohduttautunut sillä, että suru ja järkytys varmasti katoavat ajan mittaan, vaikka äitini epäilikin, ettei muutokseen ehkä ikinä voisi tottua.

Seuraavina päivinä lähettelimme vielä muutamia sähköpostiviestejä. Vanhempani vaikuttivat vieläkin kovin järkyttyneiltä ja sanoivat, ettei heillä erinäisten kiireiden takia olisi edes aikaa keskustella asiasta ennen kesää tai syksyä. Lopulta he kuitenkin myöntyivät, että voisimme puhua tästä kasvotusten 2.3., joka onkin jo huomenna. Emme ole sähköpostiviestien jälkeen soitelleet toisillemme kertaakaan, joten tuo livetapaaminen jännittää aika lailla! Vanhempani varmaan katsovat minua aivan eri tavalla nyt paljastuksen jälkeen. Mutta eiköhän sekin hyvin mene!

Tähän ehkä lopettelen pitkän viestin, mutta keskustelu voi jatkua kommenttiosiossa, jos teillä on kysymyksiä :3. Ensi postauksessa tunnelmia HelLoConista.

***

I revealed everything to my parents. I don’t have to hide anything anymore.

Actually, the big revelation happened two and a half weeks before but I’m writing about it now that the situation has become more stable. February 9^th and 10^th was the last weekend I spent with my family them being still completely unaware of my process and everything related to it. My parents are always happy when I come to visit them every few weeks so I thought maybe this was the last time they would ever be happy to me anymore. It was clear I couldn’t tell them anything face to face. I had come to the decision that telling them by letter (via email, actually) was the way to go. That way I wouldn’t have to worry about getting interrupted or too emotional, and I woulnd’t have to see their reaction with my own eyes. However, already during the weekend I tried to read the atmosphere and give some hints about the forthcoming revelation.

In the afternoon of Monday 11th I sent my mom a 12-page letter in which I explained my whole history, everything from the feelings in my teen years to this sex re-assignment process. Never before had I been so nervous about sending an email. I had been writing the email on many days during the week, and it was not before the trip back to Helsinki that I finished writing it. I wanted to make it as clear and as detailed as possible so it wouldn’t leave my parents guessing about anything. In order to understand the present, one has to know about the past. Therefore, I in the first half of the letter I wrote everything about secretly dressing up and so on. Then I made the big revelation, and the other half of the letter tried to explain why I should do the process and why it’s right and acceptable. In the letter I also wrote a lot generally about my feelings regarding this matter. I also attached this picture to the message.

But why did I make the revelation already? As I’ve written in the blog, I had planned to postpone the revelation until the last stages of the process. My nurse had also recommended me to tell my parents soon but that wasn’t what triggered me to tell them this soon. The thing is, I got the HORMONES already. It’s hard to believe it but I really have the needed hormones in my possession already. Getting the hormones through the official process would have taken still about a year, but I was lucky enough to get a prescription for them by a private doctor. If I wanted, I could start the process any second I wanted, but now I’m aiming for April. That being said, it’s high time I told my parents already – it’s reasonable to give them at least a few months time to get used to the change. Of course, starting do-it-yourself hormones doesn’t mean quitting the official process. I’m still going to go through it normally, but why would I wait so long to start the hormones if I want to stop my body from getting any more masculine and if I know this is what I want?


Having sent the letter I had mixed feelings: I was happy not to have to hide things anymore, but on the other hand I was so nervous about how my parents would react to my letter. As the afternoon went on, my nervousness also went up. It was a bit scary to go and check if a reply had come. However, suddenly I got some courage and went to check my mail on my phone, and there it was – a reply from my mom, arrived about three hours after I had sent my message. Opening the reply was easily as scary as sending my own message! People and noises around me seemed to disappear as I started reading what my mom had written.

And what a reply it was: no hate, not big resistance, but quite a sorrow and a shock. My mom wrote it was so sad to lose “the only son” and “the big brother”. However, the resistance felt more like trying to postpone the process than any real resistance. My mom wrote I shouldn’t start the hormones before my sister’s matriculation examination party in the spring because I should still be “normal” at that time. She also wrote I shouldn’t start before my grandma has passed away since this might be too big a shock for her. In addition, my parents really wanted to discuss about the process with me before I do anything unchangeable. Well, that’s okay for me. What I’m really happy about is that she wrote they’ll still always love me, no matter what I did. To sum it up, their resistance was so much weaker than I would’ve ever imagined. However, after reading my mom’s reply I immediately came to think if I really need to do this process – I wouldn’t like to cause so much sorrow to my family. Nevertheless, I’ve kept telling myself that eventually the sorrow will go away, even though my mom thought it’d be impossible to ever get used to this change.

During the next few days, we sent a few more emails to each other. My parents still seemed to be quite shocked and told me they wouldn’t even have time to talk about the matter before summer because of their busy life. However, in the end they accepted we could talk about the process on March 2^nd which is already tomorrow. We haven’t talked to each other by phone after the emails, so I’m quite nervous about the live meeting. Maybe my parents look now look at me in a completely different way? I hope it goes well!

Well, this is getting rather long. If you have any questions, we can continue in the comment section :3. Next time I'll show you pictures and else about HelLoCon!