maanantai 28. tammikuuta 2013

Princess Jellyfish

Blogikommenteissani joku joskus suositteli minulle animesarjaa nimeltään Kuragehime (Jellyfish Princess), koska sarjan yhtenä päähenkilönä on poika, joka pukeutuu tyttöjen vaatteisiin. Oikeastaan olin kuullut sarjasta jo aiemminkin ja katsonut pari minuuttia sen alkua, mutta jostain syystä en ollut jaksanut jatkaa. Kommentin innoittamana päätin kuitenkin viime syyskuussa antaa sarjalle uuden mahdollisuuden, ja katsoinkin kaikki 11 jaksoa parissa päivässä. Lopputulos: sarjan crossdressaava hahmo, Kuranosuke, teki minuun suuren vaikutuksen itsevarmalla asenteellaan ja rohkeudellaan. Heräsi jopa innostus cossata kyseistä hahmoa jossain tapahtumassa, hänellä kun on niin ihania asuja!

Sattumoisin vähän ajan päästä osallistuin yliopistossa (englanninkieliselle) kurssille, jolla yhtenä tehtävänä oli kirjoittaa lyhyehkö kriittinen arvio jostain Japanin populaarikulttuurin "tekstistä" (elokuvasta, sarjasta, musiikista, muotityylistä, melkein mistä vain). Hetken ajattelin kirjoittaa lolitasta, mutta aihe tuntui hieman liian laajalta lyhyeen kirjoitelmaan. Ei kuitenkaan mennyt kauaa, kun jo tiesin kirjoittavani Kuragehimestä ja sen tavasta käsitellä ristiinpukeutumista. Vasta vähän aikaa sitten sain kurssista arvosanan, joka olikin yllättävän korkea, joten opettajakin taisi siis pitää esseestäni. Niinpä ajattelin, että miksipä en jakaisi sitä täällä blogissakin. Aihekin liittyy blogini aiheeseen aika läheisesti, vaikka tämän Kuranosuken identiteetti poikkeaakin omastani joiltain osin. Pahoittelen, että teksti on englanniksi ja muutenkin ehkä vähän vaikeaselkoista, mutta ehkä siitä jotain saa irti :).

(English summary: Some time ago, somebody recommended me to watch an anime called Kuragehime featuring a cross-dressing boy. I watched it, and what an experience it was. I took a liking especially to the boy's (Kuranosuke) self-confident attitude. Some time later, I attended a university course within which I was supposed to write a critical review about some "text" related to Japanese popular culture. After considering about writing about lolita, I decided to write about the series' way to depict cross-dressing. My teacher gave the essay a good grade, and so I thought why not publish it also on my blog, considering the theme of the essay fits my blog pretty nicely. I'm sorry if the text is a bit complicated.)


Kuragehime - Interesting viewpoints about cross-dressing in society

Regarding gender issues, today’s entertainment industry tends to concentrate on issues of sexual orientation a lot more those of gender identity. Instead, some aspects of gender identity have been made into a laughing matter. Already since long ago, male-to-female cross-dressing (to which I will refer simply as “cross-dressing”) has been used in films and plays as a humorous element to make the audience laugh. It is often seen as unnatural, thus laughter is considered justified. Aside from documentaries, few are the cases where cross-dressing people are depicted in a compassionate way that realistically portrays their everyday life in society. Fortunately, such cases can be found in the world of anime and manga. I agree with Nuira Monteiro who states that one of the most striking and alluring things in anime compared to the Western standards is the constant presence of characters with ambiguous gender (Monteiro 2011, 11). Out of those characters, some are really interesting and lifelike. Especially the anime Kuragehime shows a cross-dressing character in a way that I think is quite rare in anime and maybe even in entertainment in general.

Kuragehime (Princess Jellyfish) is a manga-based 11-episode TV anime show aired in autumn 2010 on the famous Fuji TV noitaminA programming block. The shows broadcast on this Thursday late night block are always somehow unique and unconventional, intending to broaden the audience of anime watchers. Kuragehime really delivers that purpose. To sum up the rather simple plot, it follows a jellyfish-obsessed girl called Tsukimi living in an apartment complex in Shibuya with four other otaku-like girls, described as fujoshi and NEETs. One day, Tsukimi meets a princess-like crossdressing boy, who eagerly starts helping the introverted girls for example in socializing and resisting the destruction plans of their apartment complex, while still having to keep his male identity a secret from the girls, excluding Tsukimi, who don’t allow men to enter their apartment. There isn’t much to write about the light, open-ended plot, but it’s the characters, especially the cross-dressing boy Kuranosuke Koibuchi, who deserve special attention. Although not more than an anime character, analyzing Kuranosuke reveals a lot about the attitudes in contemporary Japanese society.

Kuragehime skillfully depicts a world where traditional gender roles are reversed – a world where girls are otakus and boys wear dresses. This is culminated in the scene where Kuranosuke, a boy, asks Tsukimi, a girl, for makeup remover, only to find out she doesn’t have any. What makes the anime spectacular is how it gives the impression this world is not only fiction but these person types really exist in today’s Japan. In fact, Kuranosuke’s cross-dressing can be recognized as part of the 男の娘 (“otoko no ko” which means “male daughter” but is pronounced the same way as “boy”) cross-dressing phenomenon that has gained popularity among males recently (Ashcraft, 2011). Producing an anime like this acknowledges and confirms the existence of the phenomenon and surely reinforces it.

What distinguishes Kuranosuke from cross-dressing characters in other anime series is his immense self-confidence. In the first episode, having found out Kuranosuke’s real sex, terrified Tsukimi asks: “A-A-Are you you a drag queen?” to which Kuranosuke replies: “What? No way! I just like dressing up in women’s clothes. I’m perfectly normal.” Kuranosuke is not a bit embarrassed but greatly surprised about the fact that someone finds cross-dressing strange. In a country where traditional gender roles in society are stiffer than anywhere else in the world, this is a very interesting approach. In the only other noteworthy anime discussing cross-dressing realistically, Hourou Musuko (Wandering son), the main character, a little school boy, tries to hide his cross-dressing from many people and struggles with unsure thoughts. Kuragehime, instead, presents cross-dressing in a whole new light, as an attribute that one doesn’t have to be ashamed of.

However, unlike the main character in Hourou Musuko, Kuranosuke doesn’t appear to be an innate transvestite or transsexual but has an external motive for cross-dressing. In the third episode he clearly states that by dressing up like a woman he tries to avoid becoming a politician like his father and big brother. He thinks it will be easier on him later if people think he’s “some kind of deviant”. Interestingly, this reveals that even Kuranosuke himself, despite his earlier surprised reaction to Tsukimi, thinks that society finds cross-dressing people weird – as it obviously still does. Therefore, with this external motive the series loses a bit of its potential to work as an encouragement for real-life transvestites who don’t think cross-dressing needs any reason to be acceptable in society. As Monteiro deduces from the comments of his interviewees, unnatural behavior like cross-dressing requires some explanation for its existence, since personal preference about elements established as opposite gender attributes is not accepted in itself – especially by male audience. According to Monteiro, women may be more rapid to accept these kinds of characters even without a valid justification (Monteiro 2011, 15). Considering Kuragehime is defined a josei (womens’) show, it’s interesting the creators still included such a clear justification for cross-dressing.

However, it’s hard to imagine his motive alone would load Kuranosuke with such determination to cross-dress. The admiration for his mother’s dresses in his childhood as well as some of his replies speak for the fact he might also have a bit of a transvestite identity. On the other hand, the way he uses for example the masculine pronoun “ore” when referring to himself also in the woman mode suggests more an androgynous identity. To sum it up, it appears Kuranosuke gets his main motivation for cross-dressing from his motive and the beauty of the clothes but he doesn’t actually seem to want to adopt girly mannerisms to back up his female image. Also, his protective, thus rather manly behavior remains when he’s cross-dressing. The transformation often not being absolute is also pointed out by Monteiro. He refers to the manga and anime series The Rose of Versailles in which a girl is educated according to the rules of masculinity, as her father, who wished for a son, wanted her to be a general. The girl still maintains feminine elements, indicating an essence that remains despite of all efforts. (Monteiro 2011, 12)

The series is lifelike also in the fact how it presents three different types of attitudes to react to cross-dressing. The first type is those who don’t accept cross-dressing at all. This type is represented by Kuranosuke’s father, shouting to dressed up Kuranosuke: “Get out of my sight this minute!” The second type is those who reluctantly accept cross-dressing, like Kuranosuke’s big brother. He doesn’t show immediate signs of hate for cross-dressing on personal level but wants to prevent other persons like Kuranosuke’s father from seeing his brother dressed up. The third type is those who clearly love cross-dressing. Kuranosuke’s uncle, the Prime minister, fits into this category with his exaggerated affection for cross-dressing Kuranosuke. It’s interesting how Kuranosuke reacts to the different attitudes: he doesn’t care about them or even uses them to his own advantage. He doesn’t care if his father doesn’t like him dressing up, and he even threatens his big brother by saying he’ll go in front of his father’s dressed up if the brother doesn’t comply with his requests. Therefore, Kuranosuke seems to represent a new, rebellious and individual person type who, by using new social phenomena (in this case, 男の娘) to his advantage, cleverly tries to free from the bonds of constricting society. I wouldn’t be surprised if there were people in Japan who have already used techniques similar to this to escape the hold of society.

Kuragehime succeeds at discussing cross-dressing interestingly and rather realistically, showing how a cross-dresser reacts to society and how society reacts to him. As noted by Monteiro, the use of cross-dressing to create laugh is a strong instrument of discrimination. (Monteiro 2011, 15) Therefore, the fact cross-dressing in Kuragehime is presented in a non-comedic way might help to raise public awareness and acceptance of cross-dressing. Although the series could be criticized for creating an “unneeded” motive to justify cross-dressing, it’s actually part of the series’ appeal: it just reflects how real-world cross-dressers and transvestites’ reasons can vary, too, because not everyone’s urge to cross-dress comes from the unconsciousness. Even if just an anime, a series like this really reflects society and makes the audience think about their own attitudes.

Ashcraft, B. 2011. What Is Japan’s Fetish This Week? Male Daughters
Hourou Musuko (2011)
Kuragehime (2010)
Monteiro, N. 2011. Gender bending in anime, manga, visual kei and lolita fashion. Prisma Social 7, December 2011.


Sellainen postaus tällä kertaa, kivaa joku jaksoi lukea loppuun asti :D. Lähipäivinä onkin sitten luvassa vähän tyypillisempää postausta... Siihen asti moi ♥! 
(... Ai niin, ja alle 10 tunnin päästä taas transpolille ;D!)

That's it for today, I'm happy if somebody made it till the end :D. In a few days I'm going to post a more typical blog text... until then, see you ♥!
(... Oh, 10 hours till my next transpoliclinic consultation!)

sunnuntai 20. tammikuuta 2013

Process beginning

Hei vaan kaikki, olen elossa vaikka onkin ollut hiljaista :). Kovasti odottamastani transpolikäynnistä on jo kolme päivää, mutta vasta nyt kirjoittelen tuntemuksistani. Miksi näin myöhään? Käynnistä jäi vähän ristiriitaiset tunnelmat. Etukäteen ajattelin sen olevan helpottava ja valaiseva kokemus, ja niinhän se tavallaan olikin, mutta se loi myös pientä ahdistusta. Ajatukseni ovatkin viime päivinä vain vatvoneet käyntiä ja prosessia hermostuneesti, enkä ole saanut tehtyä oikein mitään. Mutta nyt haluan kertoilla käynnistä!

Edeltävänä yönä nukuin noin kolme tuntia. Heräsin joskus kolmelta, minkä jälkeen en enää jännitykseltäni saanut nukuttua. Aamulla vähän väsytti, mutta ei niin paljon, etten olisi jaksanut vastata lääkärin kysymyksiin. Tuskin edes olisin jännittänyt vähemmän, vaikka olisin nukkunut enemmänkin. Saavuin poliklinikalle hyvissä ajoin, jo melkein puoli tuntia ennen aikaani. Olin ainoa potilas koko huoneistossa, mutta yksinäisyydestä huolimatta aika meni kuin siivillä.

Minua vastaanottamassa olivat lääkäri ja sairaanhoitaja, jotka vaikuttivat tosi mukavilta. Hyvin pian istuuduttuani nojatuoliin alkoikin lääkärin tenttaus, joka oli pitkälti sellainen kuin olin kuvitellutkin: yksityiskohtaisia kysymyksiä aluksi kaikesta yleisestä (perheestä, opiskelusta ym.) ja sen jälkeen itse pääaiheesta eli sukupuoleen liittyvistä tuntemuksistani ja teoistani aina lapsuudesta lähtien. Suurin piirtein samat asiat olenkin kertonut jo täällä blogissa aiemmin, joten ei niistä enempää tällä kertaa. Olin sen verran jännittynyt, että hetken puhuttuani en useinkaan edes muistanut varsinaista kysymystä, vaan ajauduin puhumaan vähän aiheen vierestä. Lopuksi lääkäri kuitenkin kehui, että kanssani on helppo puhua, koska puhun niin paljon.
Mistä siis ahdistus? Minua vain jäi mietityttämään, millaisenhan kuvan lääkäri minusta sai. Käyntiin varattu aika (45 min) oli paljon lyhyempi kuin olin odottanut, joten niin monia asioita jäi mainitsematta. Päällepäin kertomani tarina saattoi kuulostaa lähinnä transvestiitin kertomukselta, koska keskustelumme pääpaino oli pukeutumisessani. Onneksi pääsin sentään mainitsemaan identiteettini kolme vaihetta: aivan alussa pidin itseäni pukeutumisen takia sairaana, myöhemmin aloin luulla olevani pelkkään pukeutumiseen tyytyvä transvestiitti, ja lopulta identiteettini tuntuikin itse asiassa olevan transseksuaalinen. En kuitenkaan päässyt vielä kertomaan nykyisestä naisidentiteetistäni juuri mitään. Siitä, miten tunnen joka päivän miehenä menevän hukkaan. Siitä, miten aina sukupuolta kysyttäessä haluaisin rastittaa "Nainen"-vaihtoehdon. Siitä, miten inhoan kun minua kehutaan jossain miehekkyyteen liittyvässä asiassa. Siitä, miten tulen kateelliseksi muista tytöistä ja prosessin jo läpikäyneistä... Silloinkin kun lääkäri lopussa kysyi jotain nykyisestä sukupuoli-identiteetistäni, vastasin olevani sisimmältäni nainen, mutta jollain käsittämättömällä tavalla liitin vastaukseeni mukaan myös vanhempien sanomisista johtuvan syyllisyyden ja epävarmuuden. Vaikka juuri alussa olin sanonut päässeeni yli vanhempien paineesta >.<

Yksinkertaisesti sanottuna ahdistaa, että jostain syystä (kenties omasta ilmaisukyvyttömyydestäni johtuen?) hoitohenkilökunta ei antaisikaan minulle hoitoihin oikeuttavaa diagnoosia, vaikka itse tiedän miten paljon haluan ja tarvitsen sitä. Lohduttaudun kuitenkin ajatuksella, että tämä ensimmäinen käynti oli vasta alkukartoitus, jossa ei vielä tehty minkäänlaisia päätöksiä.

Kaikesta huolimatta tutkimusprosessini julistettiin alkaneeksi. Lopuksi kysyttiin odotuksiani prosessin suhteen, mihin vastasin tietysti haluavani "koko paketin": hormonit, nimenmuutoksen ja leikkauksen. Vietin vielä pikku tovin sairaanhoitajan toimistossa rupatellen, ja yllättäen sain ensimmäisen sairaanhoitajakäyntini ajan aikaisemmaksi kuin uskalsin uskoakaan - 29.1.! Silloin aloitamme elämänkaareni vielä tarkemman analysoinnin. Olen tässä kirjaillut ylös kaikenlaisia kysymyksiä, jotta varmasti muistan kysyä ne ensi kerralla.

Lyhyesti sanottuna tällaista tällä kertaa. Puhuttavaa olisi tietysti paljon enemmänkin, mutta on hyvä pitää postaukset kohtuullisen pituisina.

(Olisin pistänyt tähän vielä yhden musiikkiraidan piristämään tekstimassaa, mutta Blogger nyt vaan kenkkuilee :c)


Hi there everybody, I'm still alive even if it's been a bit quiet here recently ^^' It's three days already since my first trans policlinic consultation, but it's not before now that I'm writing about my feelings. Why so late? Well, I've kind of mixed feelings. Beforehand I thought the experience would be a relieving one, and of course it was, yet it left me feeling a bit uneasy. The last few days I've only been thinking about the process nervously so I haven't been able to do anything really. But now it's time to talk about it.

I could only sleep about three hours the night before as I was so nervous. In the morning I was a bit tired but not tired enough to be unable to answer the doctor's questions. Had I slept more, I still wouldn't have been any less nervous I think. I went to the polyclinic well in advance. I was the only patient there, but despite the loneliness time went by real fast.

I was welcomed by a doctor and a nurse who were both really nice. Soon after having sat down on the chair the doctor started asking me loads of trivial questions, first about some general things (family, studying) and then about the main issue, about my feelings and actions regarding gender, starting from my childhood times. As I've already been talking a lot about pretty much the same things here in the blog, I'll leave the questions aside this time. I was so nervous that many times I forgot the actual question and talked about some off-topic things. However, in the end the doctor told me it was easy to talk with me as I spoke so much.

Why the uneasy feeling, then? I'm just wondering what kind of image the doctor formed about me. The time prepared for the consultation (45 minutes) was a lot shorter than I had expected, so many things were still left unsaid. As the main focus of our conversation was on dressing up, I feel like based on this discussion, one could think I'm merely a transvestite. Fortunately, I got to mention the three steps of my identity: sick --> transvestite --> transsexual). However, I didn't get to talk much about my actual female identity. About how I feel every day spent as a man goes to waste. About how I always feel like I should tick the option "Female" in all official question sheets. About how I hate being praised in regards to some manly attribute. About how I envy other girls and those who've already went though the process... As the doctor at last asked about my gender identity, I told her I felt I was a woman, but in some unexplicable manner I also managed drag my parents to the answer, saying I also felt a bit of quilt and uncertainty because of them. But just at the start of the conversation I had said I had been able to overcome the pressure caused by them >.<

Simply put, I'm worrying about not getting the right diagnosis, the one I feel I need. I know how much I need the process, but what if I can't express myself and my identity clearly enough to the staff members? Well, maybe this first consultation doesn't matter that much. I hope so.

Anyway, the doctor decided we should start the examination process. She asked me about my expectations, to which I replied I wanted hormones, name change and the operation, too. I also talked a while with the nurse I would be meeting a lot in the future, and she gave me our next meeting date - January 29th! It was eariler than I could've ever hoped for. Then we'll start looking at my life even more closely. Now I've been writing down questions I need to ask next time so I won't forget them.

There's a lot more to talk about but I guess I shouldn't write too long posts, so let's end it here this time.

torstai 10. tammikuuta 2013

Growing my hair out!

Monet ovat kyselleet täällä blogissa, aionko koskaan kasvattaa omia hiuksiani. Olin pitkään  horjumattomasti peruukkien kannalta, mutta prosessipäätöksen tehtyäni tajusin, että eihän minulla olekaan enää estettä olla kasvattamatta hiuksiani. Kun tässä hiljattain äidilleni kävi ilmi, etten menisi enää parturiin, hän oli tietysti ihmeissään yllättävästä päätöksestä. Sanoin, että kasvattaisin "japanilaistyyliset hiukset" - aika kätevä ilmaisu, sillä se on täysin totta mutta samalla tarpeeksi epämääräinen! Äitini luonnollisesti ajattelee sen tarkoittavan monien japanilaisten miesten suosimaa runsasta tukkapehkoa, kun taas minulle se tarkoittaa japanilaisten naisten ihania gyaru- ja hime-tyylisiä kampauksia. En toki rajoitu pelkästään japanilaisiin hiustyyleihin, mutta tässä vaiheessa tuo selitys kelpaa vallan mainiosti vanhemmilleni ;).

Many of you have asked me if I was ever going to grow out my own hair. For a long time I unquestionably preferred wigs, but after making the decision about the process I realized I didn't have any reason not to grow my own hair. As I told my mom about my plans about not going to the barber's anymore, she was of course a bit suprised. I said I was going to grow a "Japanese style" hair. It's a great way of saying - it's true but still vague enough! For my mom, it naturally means a dense hair favoured by many Japanese men, whereas for me it means the lovely gyaru and hime style hairdos of Japanese women. Of course I won't limit myself to only Japanese style hairdos, but at this time that explanation is enough to keep my parents uninvolved ;).

Olen nyt siis kasvattanut hiuksiani kolmisen kuukautta tavoitteenani pitkät, tuuheat ja naiselliset hiukset. Lopetin parturissa käynnin joskus lokakuun alussa, ja siitä lähtien noin sentin pituiset hiukseni ovat saaneet kasvaa vapaasti. Tämähän on kuin paluu menneisyyteen - viime kerran minulla oli pitkät, yli olkapäiden ulottuvat hiukset noin 20 vuotta sitten!

So, I stopped going to to barber's about three months ago, thinking of growing a long, dense and feminine hair, and since that time, I've let my hair grow freely. In a way, this is like a return to the past - last time I had long hair was about 20 years ago!

Kasvu on ollut aika hidasta, mutta viikko sitten sain kuulla mielenkiintoisesta nopeutuskeinosta. Amanda nimittäin antoi minulle vinkin biotiinista, lisäravinteesta, joka nopeuttaa hiusten kasvua (ja samalla myös muiden karvojen sekä kynsien kasvua). Kyselin ja etsin tietoa eri biotiinivalmisteista, ja lopulta pääyin eläimille (kissoille, koirille ja hevosille) tarkoitettuun Biotiini Forteen. Siinä biotiinia on moninkertainen määrä ihmisille tarkoitettuihin valmisteisiin nähden. Internetissä kehutaan vuolaasti kyseisiä tabletteja, joiden monet ovat sanoneet kasvattavan hiuksia jopa 3-5 cm kuukaudessa.

The growth has been pretty slow, but last week Amanda told me about an interesting way to boost the growth, a supplement called biotin. After searching information about different biotin products, I decided to go with Biotin Forte, a product made for animals (cats, dogs and horses). It contains a lot more biotin than any products for humans. On the internet I could find many people praising these pills, telling their hair had grown as much as 3-5 cm a month!

Tableteilla ei pitäisi olla edes haittavaikutuksia, joten aloitin kuurin innolla maanantaina. Nyt olen syönyt 6 tablettia (2 per päivä), joten purkillinen menee sopivasti kuukaudessa. Sitten aion pitää kuukauden tauon ja sen jälkeen syön varmaankin toisen purkillisen. Vielä ei tietenkään kasvua ole havaittavissa, mutta eiköhän sen pikku hiljaa ala huomata, jos nämä ovat tepsiäkseen. Pitää vaan toivoa, etteivät nämä lisäisi viiksien ja parran kasvua...

According to what I've read, these shouldn't even have any nasty side effects. Thus, I enthusiastically started taking them on Monday afternoon, so by now I've eaten a total of 6 pills (2 each day). Then I'll have a one-month break and then have another set of 60 pills. Of course these haven't had any effect yet but soon we will see. I just hope this won't grow my moustache or beard any longer...

Tältä hiukseni näyttävät nyt. Pituuden suhteen ei vielä kehumista, mutta ehkä tästä vielä hyvä tulee?
This is how my hair looks now. Not that long but maybe I shouldn't lose all hope just yet.


PS. Viikon päästä eka transpolikäyntikin on sitten ohi ja seuraava aika jo tiedossa. Mahassa on pikku jännitys!
PS. After a week, my first visit to transpoliclinic will be over already, and I'll have got the next date to wait for. My stomach is bursting with excitement!

tiistai 1. tammikuuta 2013

The Chests (and something about Christmas and New Year)

Hyvää uutta vuotta kaikki Momochuu no sekain lukijat! ♥ Toivottavasti vuodestanne tulee mahtava. Kiitos myös kaikille menneestä vuodesta ja ihanista kommenteista ^^!

Happy new year to everybody reading my blog! ♥ I hope your year will be great. And thank you all for last year and all those lovely comments ^^!

Toivottavasti kaikilla oli mukava joulukin! Tässä pari kuvaa lolitapipareistani, jotka leivoin jo ennen joulua. Pikkusiskoni, joka leipoi minua vastapäätä, oli vähän hämmentynyt pipareistani ja kyseli, miksi leivoin "prinsessoja" ;).

I hope you alao had a very nice Christmas! Here are a few pictures of the lolita gingerbread women I made before Christmas. My sister sitting opposite of me was a bit confused and asked me why I was making "princesses" ;).

Mitä joululahjoihin tulee, sain Henriikalta ihanan rusetin ja korun.

As for Christmas presents, Henriikka gave me a bow and a necklace, both so lovely. 

Olen nyt siis viettänyt joululomaani vanhempieni luona ja olen täällä vielä ainakin muutaman päivän. Täällä ollessani onkin ollut hyvä tilaisuus ottaa kuvia muinaisista vaatekätköistäni - arkuista!

I've been spending my Christmas holiday at my parents' place and I think I will stay here at least for a few days or so. That means I've had a great opportunity take photos of my ancient cloth storages - the chests!

Tässä ne ovat, kolme vanhaa ystävääni. Nämä olivat luotettavat vaatekätköni silloin, kun vielä asuin vanhempien kanssa samassa kotitaloudessa. Mikäpä olisikaan parempi tapa pitää vanhemmat tietämättöminä naistenvaatteistani kuin lukolliset arkut. Kahta suurinta säilytin luonnollisesti sängyn alla ja pientä sinistä hyllyllä. Kaikkia minulla ei kuitenkaan ollut heti alussa, vaan ne kertyivät pikku hiljaa. Käydäänpä arkut läpi yksitellen, vanhimmasta uusimpaan.

Here they are, three old friends of mine. These were my trusty cloth storages at the time I was still living with my parents. What could have a better way to have my parents unaware of my womens' clothes than locked chests. The two big ones I naturally kept under my bed, and the small blue one was on a shelf. At first I didin't have all of these, though, but they came to me little by little. Let's go though the chests now, starting from the oldest one.

Vanhin ja muistorikkain arkkuni. Tämä oli ensimmäisen naistenvaatteeni, pinkin halterneck-topin säilytyspaikka. "Treasure Box" on nimensä mukainen - toppi oli oikeastaan suurin aarteeni niihin aikoihin. Arkku on mitoiltaan tosi pieni, joten kyllähän sen arvaa, että arkkuun survottu toppi meni nopeasti aivan ryppyiseksi (enkä tietenkään päässyt silittämään sitä missään vaiheessa).

This is my oldest and most memorable chest. In this chest I stored my first women's piece of cloth, a pink halterneck top. This really was a "treasure box" for me as the top was probably my most precious treasure at the time. The chest is very small so the top got really wrinkly (and I didn't have the possibility to iron it).

Sitten kuvioihin astui ensimmäinen "kunnon" arkku, vaikka melko pieni sekin. Sen sainkin todella sattuman kautta, nimittäin joululahjaksi tädiltäni (muistaakseni vuonna 2006). Heti arkun paljastuttua paketista tajusin sen lukemattomat mahdollisuudet: se oli entistä arkkua suurempi ja siinä oli numerolukko - siis täydellinen uusien naistenvaatteiden säilytykseen ja piilottamiseen! (Mutta mitähän tyttöilystäni tietämätön tätini oli alun perin tarkoittanut minun säilyttävän siinä...) Numerolukon ansiosta vanhemmillani on vaivaisen pieni 0,1% mahdollisuus saada se auki. Ilman tätä lahjaa en olisi ehkä koskaan itse tajunnut ostaa tällaista, enhän edes tiennyt näin kätevien arkkujen olemassaolosta. Arkun saaminen tarkoittikin sitä, että nyt minulla olisi taas tilaa uusille vaatteille, joten voisin huoletta mennä ostamaan lisää. Pian ostinkin Gina Tricotista ensimmäiset rintaliivini sekä pinkin tunikan, ja tämä arkun muistankin parhaiten juuri niiden säilytyspaikkana. Samoihin aikoihin ostin myös ensimmäisen peruukkini, jolle myös oli tilaa tässä arkussa. Jopa juhlamekon jouduin tähän arkkuun tunkemaan kaiken muun lisäksi.

Then I got my first "real" chest (which isn't that big either). I got it by chance as my aunt gave it to me as a Christmas present (in 2006 if I remember correctly). As soon as I saw it I realized its limitless possibilities: it was bigger than the blue one and there was a number lock in it - great for storing new womens' clothes! (It's interesting to think what my aunt had originally meant me to keep in a lockable chest like this...) Because of the number lock, the chance of my parents getting it opened was as little as 0,1 percent. Without this gift I might never have had the idea to buy a chest like this, considering I didn't even know about the existence of these things. Getting a new chest also meant I could buy more womens' clothes. Therefore, the next things I bought were my first bra and a pink tunic, and those are the things that first come to mind when thinking about this chest. Around the same time I also bought my first wig which I also kept in this chest. At one point I even had to tuck a long evening gown in there.

Kolmannen arkun ostin ehkä noin vuoden kuluttua edellisestä. Tädiltä saadusta arkusta ilahtuneena ymmärsin, että sellaisiahan olisi hyvä olla lisääkin, etenkin kun tila alkoi jo loppua. Jotenkin sain selville, mistä edellinen arkku oli ostettu, nimittäin korukaupasta. Niinpä menin samaan kauppaan, ja siellä arkkuja tosiaan oli useampaakin kokoa. Päädyin tietysti suurimpaan kokoon, mutta siinä oli avaimellinen lukko. Se on numerolukkoa kehnompi sikäli, että jos hävitän avaimen, en saa avattua arkkua itsekään. No, pikkujuttu. Kaikessa laajuudessaan tämä arkku ajoi hyvin asiansa, ja sinne päätyi esimerkiksi pitkä valkoinen hame, eräät mustat sandaalit ja pari paitaa.

I bought the third chest about a year after getting the previous one. There wasn't much room in it anymore so I was desperately in need of a new one. Somehow I got to know where my aunt had bought the chest: in a jewellery shop. Therefore, I went to the same boutique and saw a range of chests of different sizes. Of course I went with the biggest one even if it had a key lock instead of a number lock. If I lost the key, it would be all over. Anyway, this chest has been wonderful in its largeness, keeping inside for example a white long skirt, black sandals and a few shirts.

Onneksi en ollut kuitenkaan ihan pelkästään arkkujen varassa. Niiden lisäksi sain vielä yhden piilopaikan kirjoituspöydän kaapistani, kun jossain vaiheessa tajusin siitää kaikki lautapelit sen sisuksista muualle. Jostain kumman syystä siinäkin sattuu olemaan avaimellinen lukko, ja tälläkin hetkellä suurin osa vanhempien luona olevista naistenvaatteistani on turvassa siinä kaapissa.

Fortunately, the chests weren't my only hope. A part of my writing desk is a key-lockable closet, so at some point I removed all the board games from there and got a great new hiding place. Even at the moment most of my womens' clothes at my parents' place are hidden in this closet.

Nyt kun huoneeni asiat tulivat puheeksi, on aivan pakko näyttää vielä ihana julisteeni. Siinä on Kanon Wakeshima, jonka lolita-tyyliä (ja musiikkia!) ihailen kovasti. Olin hänen konsertissaankin Helsingissä 2011 marraskuussa.

Now that I started talking about things in my room, I absolutely have to show you my lovely poster. It features Kanon Wakeshima whose lolita style (and music!) I adore. I even attended her concert in Helsinki in November 2011.

Hmm, tämä ensimmäinen päivä tammikuuta herättää karvaita muistoja. Nyt on tasan vuosi siitä suuresta välienselvittelystä, jossa jouduin kynsin ja hampain puolustelemaan naiseksi pukeutumistani perhettäni vastaan. Tappiohan siitä tuli, kolme yhtä vastaan, ja sen jälkeen ei asiaa olla perheen keskuudessa käsitelty. Onneksi tämä vuosi ei alkanut yhtä dramaattisesti... tosin tänä vuonnahan on odotettavissa se todellinen pommi, kun ennen pitkää heille on pakko kertoa prosessistani - ja siinä sivussa varmaan blogistakin. Mutta sitä ei kannata vielä murehtia.

This date, January 1st, brings me sour memories. It's exactly one year since the big clash in which I had to defend my cross-dressing by all means against my family. Well, didn't stand a chance and lost miserbly, three against one. Since that day we haven't discussed the matter among the family. I'm happy this year didn't begin that dramatically... but oh well, later this year I'll have to drop the big bomb and tell them about the whole process - and maybe about this blog, too. But I shouldn't worry about that yet!

16 päivää jäljellä...
16 days to go...