keskiviikko 3. marraskuuta 2021

Hormonit... sittenkin?

Hei vain, teki taas mieli kirjoittaa tänne kuin vanhoina hyvinä aikoina. Päästävä purkamaan tilannetta vähän kuin päiväkirjalle.

Ajatukset ovat vaihdelleet moneen otteeseen tässä vuosien aikana, mutta niin siinä vain kävi, että aloitin sittenkin transnaisen hormonihoidon. Viime kuussa sain nimittäin lopultakin sukusolut pakastettua (operaatio nukutuksessa), joten suurin(?) "este" aloitukselle oli sillä ratkaistu. Lapsen saaminen kun edelleen on suurimpia haaveitani.

Viime viikolla kokeilin hormoneita yhden päivän, mutta tulin kuitenkin mietteliääksi ja siirryin tauolle. Tasan viikon päästä päätin kokeilla uudestaan paremmalla päättäväisyydellä. Nyt olen toista päivää hormoneilla tällä uudella yrityksellä.

Mutta mietteet eivät vain ota laantuakseen. Mietin jatkuvasti hormonihoidon veritulppa-, sydänkohtaus-, rintasyöpä- ym. riskejä, vaikka minulle on sanottu, että riskit ovat pienet. Mietin myös lähipiirin reaktioita ulkonäköni ja lopulta nimenikin muuttumiseen. Mietin, miten olen loppuelämäni sidottu lääkkeiden ottamiseen joka päivä. Mietin, miten ikinä oppisin käyttämään ääntäni niin, että se mätsäisi entistä naisellisempaan ulkonäkööni. Mietin asiaa urheilun kannalta - missä sarjassa voin jatkaa kilpailemista ja miten muut pelaajat suhtautuvat? Mietin myös hengelliseltä kannalta - onko tämä sittenkin tuhoon tuomittu "harhareitti" elämässäni, vaikka olen rukoillut johdatusta. 

Ja yhtenä tärkeimpänä: mietin parisuhteen löytymisen kannalta. Rajaako tämä mahdollisten seurustelukumppanien joukon mitättömän pieneksi? Jos olen tähän mennessäkin ollut äärettömän epäsuosittu naisten keskuudessa parisuhdemielessä, olenko tämän jälkeen entistäkin epäsuositumpi? Toisaalta tunnun jo niin epäsuositulta, ettei paljon menetettävää kai enää ole. Ehkä on vain voitettavaa?

Olen yrittänyt uskoa positiivisiin asioihin, jotka vääjäämättä nousevat jostain esiin. Onhan prosessi ollut monelle transnaiselle eräänlainen elämän käännekohta ja onnellisen elämänvaiheen alku. Miksen voisi olla yksi heistä? Tilastojen mukaan todennäköisesti olisinkin, jos hoitoihin tyytyväisten osuus on tiettävästi ollut 95 %:n luokkaa. Hormonit ovat tehneet monelle ihmeitä henkisesti ja auttaneet jopa ahdistuneisuuteen. Ehkä saisin lisää itseluottamusta ja olisin innokkaampi tutustumaan uusiin ihmisiin. Kenties sitä kautta löytäisin kumppaninkin, joka vieläpä haluaisi perustaa perheen. Tietysti toivon myös olevani tyytyväisempi peilikuvaani. Niin moni asia voisi mennä hyvin ainakin teoriassa.

Tuntuisi hullulta jättää edes kokeilematta tätä vaihtoehtoa, nyt kun olen sitä niin monta vuotta elämästäni miettinyt. Jos ajatus aloittamisesta palasi parin todella "miesmoodissa" vietetyn vuoden (2017-2018) jälkeenkin, jolloin tietoisesti yritin päästä eroon näistä prosessiajatuksista, niin miksei se palaisi taas vuoden, parin tai viiden päästä. Enköhän joskus vanhana katuisi, miksen uskaltanut edes kokeilla.

Niinpä ajattelin, että nyt on vaan pakko uskaltaa, muuten vatvon asiaa maailman tappiin asti. Olen saanut todeta, kuinka vuodet menevät hurjaa vauhtia ohi, jos asioita ei edistä. Uusi elämänvaihe pelottaa, mutta onhan kaikki uusi elämässä usein hieman pelottavaa. 

Samalla kuitenkin omatunto soimaa: hormoneille myöntyminen tuntuu eräänlaiselta luovuttamiselta "miesminäni" suhteen ja vallan antamiselta "paholaiselle". En voi välttyä ajatukselta, että olen kuitenkin kaikesta päätellen melko "lievä" trans, ja varmasti pärjäisin ilman hormoneitakin, joten miksi tehdä elämästä näin hankalaa. Mietin myös, millainen merkitys omalla sukupuolellani edes tulee olemaan minulle vanhempana, kun sekin saattaa vaihdella elämän aikana.

Joten... miten ihmeessä saisin ajatukseni selkiytymään? Tällä hetkellä näyttää siltä, että käyn joka aamu henkisen kamppailun siitä, jatkanko hormoneita vai en. Aloittaminen ja lopettaminen ees taas vähän väliä ei varmastikaan ole hyvä asia keholle hormonitasojen heilahtelun takia, joten tarvitsen todella päättäväisyyttä suuntaan tai toiseen. Pystyn näkemään itselleni tulevaisuuden, jossa sanon "Onneksi jatkoin hormoneita!" mutta toisaalta myös tulevaisuuden, jossa sanon "Onneksi en jatkanut". En vain osaa yhtään ennustaa, kummin päin elämä tulee menemään. Miten tällaisessa tilanteessa oikein pystyy tekemään valinnan, jota ei kadu? En edes tiedä, kummassa tilanteessa olisin "aidoimmillani", kun molemmissa on jotain aitoa ja jotain epäaitoa.

Jonkinlainen suunnitelmani on, että kokeilisin tätä nyt ainakin 3-4 viikkoa, koska siinä ajassa tuskin mitään peruuttamatontakaan tapahtuu.

Kunpa kaikki menisi hyvin.


tiistai 1. joulukuuta 2020

sunnuntai 3. toukokuuta 2020

Kuulumisia koronatilanteessa

Heippa taas! Tuntuu, että hiljattain kirjoitin viimeksi, mutta siitäkin on jo puoli vuotta. Aika todellakin menee nopsaan. Tässä taas vähän viime aikojen kuulumisiani.

Muutamia asuja viime vuoden puolelta. Tältä näytin usein töissä (kolmas kuva työpaikan pikkujoulujen asuni).

Viimeksi kerroin, kuinka olin hiljattain vihdoin siirtynyt elämään sosiaalisesti naisena. Nyt puolen vuoden jälkeen voi edelleen todeta sen olleen oikea ratkaisu. Tunnen itseni selvästi onnellisemmaksi näin ja elämä tuntuu mielekkäämmältä. Muutoksen myötä olen pystynyt näkemään itseni yhä enemmän naisena enkä transnaisena. Hieman miehekkäämmältä joudun edelleen näyttämään joskus viikonloppuna vanhempieni luona ollessa, koska kunnioitan heidän toivettaan. Kyllä minä sen lyhyen ajan pärjään, vaikken tunnekaan oloani silloin kovin kauniiksi. Silmät ainakin kiittävät, kun niinä päivinä tulee oltua ilman meikkiä. En ole nimittäin vieläkään löytänyt (ja tulenkohan löytämäänkään) meikkejä, jonka silmäni kunnolla kestäisivät.

Viime joulukuussa kävin taas Japanissa. Tässä poseeraan tuttuakin tutummassa PokéCenterissä Ikebukurossa. Maaliskuussa ennen koronarajoituksia maaliskuussa ehdin myös käydä Ruotsin Malmössä suuressa Pokémon-korttipelikisassa.

Mutta niin... korona. Eipä sitä voi olla mainitsematta. Pandemia tuli täysin yllättäin ja sotki kaikki suunnitelmat. Olin suunnitellut käyväni tänä vuonna ahkerasti tapahtumissa - oli luvassa pari j-pop-tapahtumaa, muutama hanami-kirsikankukkajuhla, Desucon, Ropecon, Pokémon-korttipeliturnauksia ja vaikka mitä (tosin Tracon, Pride-viikko ja Naisten Kymppi ilmeisesti pidetään syksymmällä!). Niiden sijaan onkin nyt sitten vain kotonaoloa pelailuineen ja Netflixin katseluineen. Tämän koronakaranteenin vuoksi ryhdyin muuten ensi kertaa Netflixin tilaajaksi, ja sieltäpä löytyikin loistavaa katseltavaa - etenkin sarjat Miljoonan jenin naiset ja SWITCHED nousivat ihan suursuosikeikseni. Olen kuitenkin onnekas, ettei korona ole vaikuttanut työpaikkaani eikä ainakaan vielä lähipiirini terveyteen. Maailman tilanne kyllä surettaa ja ahdistaa, niin kun varmasti montaa.

Tässä näkyy tätä ihanaa talvitakkia, joka oli parhaita ostoksiani viime Japanin-matkalla. (Muutenkin tämä kuva on tavallista parempi, koska en näe tässä mitään miehekästä)

Tämä koronatilanne on melkoinen vaikeutus tyttöystävän etsinnälleni. Olin päättänyt olla tänä vuonna entistä aktiivisempi sen suhteen, että hakeutuisin tilanteisiin ja paikkoihin, joissa voisi tavata muita naisia ja siten ehkä hyvällä tuurilla löytää tyttöystävänkin. Alkuvuonna sainkin tietooni yllättävän monta lesboille suunnattua sinkkutapahtumaa Helsingissä: kaksi Blaze Afterworkia, Naisten baarinvaltaus ja kaiken kruununa Lettukestit. Ensimmäiseen Blaze Afterworkiin en harmillisesti päässyt kovan kuumeen takia ja toisen aikaan olin työpäivän jälkeen liian puhki. Naisten baarinvaltauksen baarissa kävin pyörähtämässä, mutta en oikein osannut mennä mihinkään pöytään, kun kaikki olivat jo täynnä seurueita. Eniten odotuksia minulla olikin paljon mainostetuille Lettukesteille, joka oli tapahtumista selvästi suurin. Siellä olisi ollut jopa naisten speed dating, mutta ujous valtasi minut, enkä uskaltautunutkaan mukaan. Näilläkin kesteillä ihmiset olivat niin tiiviisti porukoissaan, että jäin vähän ulkopuoliseksi ja yksinäiseksi, eikä Open meet -pöytäkään vaikuttanut toimivalta. Harmillisesti DJ-vieras alkoi soittaa kovaa musiikkia joskus kymmenen jälkeen, jolloin viimeistään totesin muihin tutustumisen lähes mahdottomaksi ja lähdin pois. Mielenkiintoa lesbotapahtumiin olisi kuitenkin jatkossakin, mutta nyt koronan aikaan sellaisia ei luonnollisesti järjestetä.

Koronan aikaan ainoa toimivana pidetty keino tutustua muihin naisiin tuntuu olevan Tinder, jossa pitkästä aikaa aktivoiduin, mutta kovin vähän siellä on tullut osumia. Silloin harvoin kun tulee, keskustelu tuntuu hyytyvän heti alkuunsa. Kukaan ei myöskään ikinä tee minulle aloitetta keskusteluun. Mieluummin ehkä tapaisinkin ihmisiä oikeassa elämässä. Olisi upeaa, jos aiemmin mainittuja sinkkutapahtumia järjestettäisiin (koronan jälkeen) muissakin ympäristöissä kuin baareissa ja yöklubeissa. Tuntuu jotenkin vaivaannuttavalta mennä paikkaan, jossa olemisesta ei nauti juurikaan, vain siksi, että siellä tapaa muita sinkkuja. Olisin heti mukana, jos jokin taho järjestäisi muunkinlaisia tapahtumia. Miltä kuulostaisi vaikkapa "sinkkunaisten kauneussalonki" -tapahtuma? Tai mitä vaan!

Töissä pitämiäni asuja alkuvuodelta. Nämäkin ihanat neuleet ja hameet Japanin-ostoksia.

Aloitin muuten tammikuussa uuden harrastuksen - baletin! Vaikutuin viime syksynä näkemästäni Kansallisbaletin esityksestä niin, että päätin itsekin aloittaa. Aloitin yhdellä klassisen baletin alkeistason viikkotunnilla, mutta jatkossa aion nostaa määrän kahteen. Baletissa minua viehättää sen eleganssi, ja sen klassinen musiikki on todella rentouttavaa työpäivän jälkeen. Olen huomannut itsessäni jo pientä kehitystä: etenkin varpaiden lihakset tuntuvat vahvistuneen ja notkeuteni on vähän parantunut. Tuskin minusta kunnon ballerinaa tulee ikinä, mutta ainakin yritän päästä jonkinlaiselle tasolle. Tällä hetkellä balettitunnitkin ovat valitettavasti tauolla, mutta toivottavasti niiden olisi jossain vaiheessa taas turvallista jatkua.

Ja niin, tammikuussa tuli myös se paljon pelkäämäni 30 ikävuotta täyteen. Ikäkriisi on ollut kyllä yllättävän paha - usein edelleenkin aamulla herätessäni epäuskoisena mietin, että voinko tosiaan olla jo 30. Miellän itseni edelleen joksikin kakkosella alkavan ikäiseksi. Onneksi en tunne muuttuneeni ulkonäöllisesti hirveän paljon huonompaan suuntaan vaikkapa kymmenen vuoden takaisesta. Minulle on jäänyt mieleen se, kun joskus 2014 (ollessani 24-vuotias) joku täällä blogissa sanoi, että minulla oli silloin "nuorta aikaa" jäljellä vielä ainakin kymmenen vuotta. Nyt sitä olisi sitten neljä vuotta. No, ei kai pidä stressata liikaa. Voihan sitä varmasti olla kaunis vielä paljon vanhempanakin, kuten monet esimerkit osoittavat. Kauneudenhoitoalakin kehittynee jatkuvasti. Aloin myös vuoden alusta keskittyä entistä perusteellisemmin ihonhoitoon. Loppujen lopuksi kyse on toki vain ulkonäöstä, ja elämässä on paljon tärkeämpiäkin asioita... Mutta joka tapauksessa aion mennä kampaajalle, Yumi Lashes -ripsientaivutukseen ja -värjäykseen (+ Yumi Brows) ja johonkin kasvohoitoon, kunhan koronatilanne sen sallii!~

Tällaista tällä kertaa! Kommentoikaa alle, jos heräsi mitä tahansa ajatuksia :)

sunnuntai 27. lokakuuta 2019

Kuulumisia vuonna 2019

Muutamat ovat sydäntälämmittävästi kyselleet, mitä minulle nykyään kuuluu. Itsekin olen ajatellut, että omia ajatuksiani selkeyttääkseni olisi kiva kirjoittaa blogiin pitkästä aikaa. Toivon ettei tämä tunnu kauhean sekavalta ajatustenvirralta, mutta yritän nyt kirjoittaa mahdollisimman matalalla kynnyksellä, jotta ylipäänsä saan mitään kirjoitettua. Muuten hioisin lauseita ja kappalejakoja loputtomiin.

Vuonna 2018 (kuten oikeastaan vuonna 2017:kaan) en kirjoittanut yhtään postausta, joten paras aloittaa pienestä viime vuosien yhteenvedosta. Ne onkin helppo tiivistää: keskityin miettimään muita asioita kuin sukupuoli-identiteettiäni - tennistä, lauta- ja konsolipelejä, Japaniin liittyviä juttuja ynnä muuta sellaista. Sysäsin tietoisesti ajatuksiani pois transasioista ajatellen, ettei sukupuolella ole juurikaan merkitystä, kun keskittää energiansa mieluisiin asioihin, joissa sukupuoli jää taka-alalle. Jos esimerkiksi pelaan keskittyneessä tilassa jotain peliä tai tennistä, olen niin syvällä itse toiminnassa, että sukupuoli-identiteetti on toissijainen asia. Vaikka olisin "miesmoodissa", tällaiset mielekkäät flow-kokemukset auttavat kuitenkin jaksamaan eteenpäin arjessa ja tuovat elämään sisältöä, joten miksen voisi elää elämääni jatkossakin niin? Näitä asioita pohdiskelin blogissa jo muutama vuosi sitten.

Vaikka itselle mieluisiin asioihin keskittyminen oli (ja on edelleen) mukavaa, pitkään on kuitenkin tuntunut siltä, että jotain on puuttunut. Puuttuva asia on tietysti naisidentiteettini ilmentäminen. Kalenterimerkintöjeni mukan vuonna 2017 olin naisellisen näköisenä vain 7 päivää, ja vuonna 2018 tuplasti tuon verran, 14 päivää. Luvut ovat niin pieniä, että näitä voidaan pitää lähes täysin miesmoodivuosina.

Tältä näytin kesällä 2018 yhtenä niistä harvoista päivistä, kun näytin mielestäni kivalta.
Viime vuosina olen ollut ahdistunut monenlaisista asioista: ilmastonmuutoksesta, opiskeluaikojen loppumisesta (en ole henkisesti vieläkään tottunut opiskelijuuden loppumiseen viime vuonna), elämän rajallisuudesta, lähiympäristön sairauksista sekä omasta tulevaisuudestani työn ja parisuhteen kannalta. Nämä suurilta tuntuvat huolenaiheet saivat minut ajattelemaan, että elämässä on paljon oleellisempiakin murehtimisen aiheita kuin sukupuoli-identiteetti ja sukupuolen ilmaisu. Esimerkiksi koko maailman tulevaisuuteen (ilmastonmuutos) suhteutettuna yksittäisen henkilön sukupuoliasiasta stressaaminen tuntui mahdottoman pieneltä asialta.

Sittemmin olen kuitenkin alkanut ajatella, että ehkä sukupuoli-identiteetillä on kuitenkin oleellista merkitystä hyvinvointini kannalta. Yksilönä tätä elämää kuitenkin viedään eteenpäin eikä identiteettiasioita voi sivuuttaa jatkuvasti. Jos ensin itse tuntee oman olonsa tyytyväiseksi ja hyvinvoivaksi, ehkä suuremmatkin murheet voisivat tuntuvat edes jossain määrin helpommin siedettäviltä ja taklattavilta.

Ehkä naisellisen minäni esiintulo voisikin olla eräänlainen ratkaisu joihinkin huoliini. Niin uskomattomalta kuin se tuntuukin, alle kolmen kuukauden päästä täytän 30 vuotta, ja ikäkriisi on iskenyt jo nyt selvästi - etenkin kun muistan kuulemani puheet siitä, että 30-vuotiaana biologiset miehet alkaisivat jollain tapaa "miehistyä" enemmän mieshormonien vaikutuksesta. "20-luku" tuntui jossain vaiheessa loppumattomalta, mutta koska se ei sitä tosiaankaan ole, on alettava elää halutunlaista elämää heti eikä joskus tulevaisuudessa. Toki koskaan ei ole liian myöhäistä, mutta uuden vuosikymmenen lähestyminen tuo kuitenkin mieleen elämän rajallisuuden. Sanoohan tunnettu elämänohjekin, että joka päivä tulee elää kuin se olisi viimeisesi. Jos alkaisin elää jokapäiväisesti naisena, alakuloisuuteni saattaisi vähentyä, eikä ehkä tuntuisi, että päivät menevät niin "hukkaan".

Katsomassa ensimmäistä kertaa balettia ystäväni kutsumana syyskuussa 2019.
Olen siirtynyt tuumasta toimeen ja tosiaankin toteuttanut suunnitelmani: siirtynyt elämään kokoaikaisesti naisena. Ikään kuin yli kuusi vuotta sitten transsukupuolisuusdiagnoosin saannin myötä alkamaan julsitettu "tosielämäkoe" olisi alkanut vasta nyt! Suuri askel oli se, kun siirryin työpaikallakin naismoodiin. Olen nimittäin ollut jo yhdeksän kuukautta töissä ensimmäisessä kokoaikatyössäni, joka on pääasiassa tietokoneella tapahtuvaa toimistotyötä yli 100 henkilön organisaatiossa, mutta vasta kolme viikkoa sitten aloin olla töissäkin naisellisen näköisenä. Melkoisesti tuo askel jännitti, mutta olen tyytyväinen, että otin sen. En ole saanut siirtymästä minkäänlaista kommenttia, niin negatiivista kuin positiivistakaan, mikä lienee ihan hyvä.

Nämä kolme viikkoa (hyvin lyhyillä pakollisilla katkoilla) ovatkin jo ylivoimaisesti pisin yhtäjaksoinen aika, jonka olen viettänyt naisellisessa olomuodossa. Aiempi ennätys taisi olla neljä perättäistä päivää. Valitettavasti tämä ajanjakso on tuonut taas esille tutut fysiologiset vaivat, joiden takia olen ennenkin joutunut rajoittamaan naisellisessa ulkomuodossa olemista: silmien ärtyminen meikeistä ja haaravälin ärtyminen mistä tahansa naisten housumaisesta alaosasta. Käytän töissä päivittäin hametta (myös kiva työmekko on ostettuna mutta vielä käyttöä vailla), joten sukkahousujen käyttö on pakollista. Olisi aivan mahtavaa löytää sukkahousut, joissa on sukkahousutyyppinen ihonmyötäinen alaosa mutta esimerkiksi miesten pitkien kalsarien tyylinen hyvinkin löysä ja puristamaton yläosa. Koska sellaisia ei taida olla, täytynee seuraavaksi kokeilla ns. miesten sukkahousuja, kunhan oikeanlaiset sellaiset jostain löydän. Meikit ovat toinen riesa, sillä vaikka käyttäisin allergisille tarkoitettuja meikkejä enkä laittaisi niitä edes silmien tuntumaan, päivän kuluessa silmät alkavat kuitenkin kuumotella ja reagoida ikävästi.

Työterveyslääkärin mukaan sukkahousujen käytön ja siitä johtuvan hankauksen ja puristuksen ei pitäisi olla haitallista (ja sukusolujen laatuun sillä ei pitäisi olla heikentävää vaikutusta kuin vasta 10-15 vuoden käytön jälkeen), ja silmälääkärit ovat jo aiemmin sanoneet, ettei meikeistä johtuvalla ärsytyksellä pitäisi olla pysyvää haittavaikutusta silmille tai näölle. Silti oireet ovat olleet niin suuria epämukavuustekijöitä, että aiemmin miesmoodiin on ollut pakko siirtyä muutamien päivien jälkeen. Tällä kertaa olen ottanut eri asenteen: etsin näihin ongelmiin toimivat ratkaisut, vaikka ne olisivat kiven alla! Meikittömyyskin olisi tietysti yksi vaihtoehto, mutta meikittömänä tunnen itseni kauhean miehekkään näköiseksi ja siten epävarmaksi. Jonkinlaiset ratkaisut on vain löydettävä, koska muuten odottaa taas paluu miesmoodiin, ja sitä en millään haluaisi.

Momo syömässä Momo Tokossa pari viikkoa sitten.
Periksiantamaton puristavienkin sukkahousujen käyttöni on jatkunut osittain siitäkin syystä, että olen tullut välinpitämättömämmäksi ja luovuttaneemmaksi alapään suhteen. Silloin tällöin edelleen haaveilen jopa sukupuolenkorjausleikkauksesta, sillä en tee alapään asioillani mitään muuta kuin 1) käyn vessassa, ja 2) niitä tarvitaan mahdolliseen lapsen saamiseen. Vessassa käynti onnistuisi tietty leikkauksenkin jälkeen, ja olen alkanut epäillä, tuleeko minulle edes koskaan mahdollisuutta saada lasta. Täytän tosiaan pian 30 enkä koe vieläkään seurustelleeni elämässäni kertaakaan. Lapsen saamisesta on turha haaveilla, ennen kuin ensin on elämänkumppani, joka myöskin haluaisi lapsen (tyttöystäväasiasta lisää seuraavassa kappaleessa). Olenkin ajatellut, että jos en koskaan tulekaan saamaan lasta, olen ollut ihan turhaan aloittamatta hormonihoitoa (ja etenemättä jopa leikkaukseen asti) kaikki nämä vuodet. Oman biologisen lapsen saamisen mahdollisuuden säilyttäminen oli kuitenkin loppujen lopuksi suurin syy sille, miksen silloin yli 6 vuotta sitten halunnut aloittaa naishormoneita, jotka olisivat muuttaneet minua ulkoisesti naisellisempaan suuntaan ja samalla nopeasti poistaneet lisääntymiskyvyn. Olen myös alkanut miettiä, mitä hyviä puolia lapsettomuudessa olisi, ja suurimpana plussana olen ajatellut sen yhteyttä ilmastonmuutokseen - sanotaan, että lapsen syntymättä jääminen on suurin ilmastoteko, jonka yksilö voi tehdä. Tulisiko tällä pilalle menevällä planeetalla eläminen olemaan lähivuosina syntyvälle lapselle tulevaisuudessa muuta kuin kurjuutta?
 
Tyttöystävän löytyminen on suurimpia asioita, joita stressaan tällä hetkellä. Olisi ihannetilanne löytää pian rakastava ja rakastettu elämänkumppani, saada hänen kanssaan lapsi, ja sitten aloittaa hormonit. Niin saisin kaikki suurimmat haaveeni toteutettua. On jotenkin ahdistavaa ajatella, että koko tulevaisuuteni on niin pitkälti tyttöystävän (= toivottavasti tulevan elämänkumppanin) löytymisestä kiinni. Tyttöystävän löytymättömyys on tavallaan lukko, joka saa elämäni junnaamaan paikallaan ja menevän tietyssä mielessä hukkaan. Tällaisessa tilanteessa tyttöystävän etsiminen voi mennä jopa liian väkinäiseksi. En tosin ole edes juurikaan etsinyt, kun en tiedä miten etsiä - deittisivut ja -sovellukset eivät vain tunnu sopivan minulle laisinkaan, kun kukaan ei vasta edes tervehdykseen. Jos vain mahdollista, haluaisin tutustua ihmisiin ensisijaisesti tosielämässä, mutta koska alkoholittomana en viihdy lainkaan baareissa (tai ehkä viihtyisin, jos Suomessa yksikin baari soittaisi j-poppia), tilaisuudet löytää tyttöystävää ovat todella harvassa, etenkin nyt kun olen kokopäivätöissä ja nykyiset harrastuksetkin vievät aikaa. Tuntuisi oudolta alottaa liuta uusia harrastuksia vain, jotta löytäisi tyttöystävän, mutta onko muutakaan tapaa? Ainakin kotiovesta pitää lähteä ulos, mutta minne? Suht ujo luonteenikaan ei helpota asiaa.

Viikko sitten leikkautin taas otsatukan ja värjäytin hiukseni ensimmäistä kertaa kasviväreillä.
Ja vaikka ei edes mietittäisi mitään lapsensaanteja tai hormonien aloituksia, haluaisin joka tapauksessa löytää tyttöystävän. Viihdyn ihan hyvin yksinkin, mutta läheisyydenkaipuu ja tyhjyyden tunne on valtavan suuri. Suurimpia pelkojani on olla tulevaisuudessa ihan yksin. Minulla on tarve tulla hyväksytyksi juuri tälliaisena kuin olen - biologisena miehenä, jolla on kuitenkin vahvahko naisidentiteetti (ja toki myös jonkinlainen miesidentiteetti, koska en kaikkien näiden vuosien jälkeen pysty sitä täysin muuttamaan - sekin on osa minua). Enkä ainoastaan hyväksytyksi vaan nimenomaan pidetyksi. Toivon että tyttöystäväni näkisi minut ensisijaisesti naisena, vaikken koskaan pääsisikään aloittamaan hormoneja. Tuntuu vain, että minun kaltaisilleni naisille (/biologisille miehille) on Suomessa äärettömän vähän kysyntää. Kaveriksi kelpaan joillekin, mistä olen tietysti todella kiitollinen, mutta haluaisin kuitenkin löytää tyttöystävän. Olisiko löytäminen helpompaa esimerkiksi Japanissa, missä asukasluku on parikymmenkertainen ja arvot ja tavat lähempänä omiani? Vai enkö vain osaa etsiä? Vai onko minussa jotain vikaa, kun minusta ei parisuhdemielessä kiinnostuta? Minusta minulla on ihan kiva luonnekin, vaikkakin tiedostan huonot puoleni ja yritän parantaa niitä.

***

Tällaisia kuulumisia tällä kertaa. Paljon kappaleita olisi voinut vielä paisuttaa - kaikkea en ehtinyt edes sivuta - mutta ajattelin pitää postauksen edes jotenkin kohtuullisen pituisena. Oli nostalgista kirjoittaa tänne näin pitkän tauon jälkeen. Tuli ikävä niitä aikoja, kun päivitin tätä blogia suht säännöllisesti, sekä kaikkia postauksissa mainittuja kokemuksia ja tapahtumia. Ne ajat tuntuvat olevan jossain kaukana takanapäin. Ihan kuin viimeiset pari kolme vuotta olisivat menneet puolittaisella pikakelauksella. Pitää vain ajatella, että ikä 30 on uusi alku.

sunnuntai 25. kesäkuuta 2017

Kaikki lolita-mekkoni myynnissä!

Oletko joskus nähnyt blogissani ihanan mekon, jota olet kuolannut itsellesikin?

Nyt on oiva mahdollisuus saada tuo mekko. Kaikki mekkoni ovat nimittäin myynnissä vähäisen käytön vuoksi. Alla muistin virkistämiseksi kuvia mekoista päälläni/henkarissa.

Joissain hinnoissa saattaa olla pientä tinkimisen varaa, mutta ensisijaisesti mekko menee ensimmäiselle pyydetyn hinnan maksavalle. 

Atelier Pierrot OP - 99 €

Fanplusfriend JSK - 79 €

Alice & the Pirates JSK - 169 €

Jane Marple JSK - 59 €

Mary Magdalene OP - 159 €

Innocent World JSK - 119 €

Innocent World OP - 79 € (noin 1,5 cm punertava tahra kuvan laukun alla)

Lisäksi Innocent Worldin Roman Trump -mekko ruskeana, mutta siitä ei valitettavasti ole kuvaa päälläni. Hintapyyntö 119 €.

Myös suurin osa muista kuvissa näkyvistä asioista on myynnissä, joten kysy vain! (Huom: Innocent Worldin ruskea laukku myyty jo). Myös kuvien ulkopuolisia vaatteita/asusteita on myynnissä, joten niitäkin voi kysyä. Tarvittavia tarkempia tietoja mekoista saa myös kysymällä.

Nouto Helsingistä on mahdollinen. Postitus suoritetaan mieluiten Ärräpaketilla (postikulut ostajalle).

keskiviikko 7. syyskuuta 2016

Lähes vuoden jälkeen

Huh.

Enpä vielä viime postauksen aikaan arvannut, että seuraava postaus ilmestyisi melkein vuoden päästä. Mitä pitemmäksi tauko venyi, sitä vaikeampi oli tarttua kynän varteen (siis näppäimistöön). Kiitos kuitenkin kaikille postauksiani kaivanneille, joiden kommentit lämmittivät mieltäni tuona pitkänä taukoaikana.

Mutta asiaan. Mitä sille Momolle kuuluu tänäpänä?

On sanottava, että transprosessi ei ole käynyt mielessä varmaankaan lähes vuoteen. Merkillistä, miten elämänvaiheet vain muuttuvat. Hahmottelin asiaa jo viime postauksessa, ja tilanne on edelleen sama: en vain koe sukupuolella ja sen ilmaisulla olevan enää kovinkaan suurta merkitystä, jolloin on vain helpointa olla sellainen kuin sattuu luonnostaan olemaan.

Sovittelin vuonna 2006(?) Gina Tricot'sta ostamaani mekkoa, mutta vähiin jäi laittautuminen kesällä

Tuntuu, että Japanin-vaihto oli jonkinlainen käännekohtani tässä 2010-luvulla. Vaihdon aikana päätin, että teen kaikkeni, jotta pääsen tulevaisuudessa (kenties pysyvästi) Japaniin. Tuli tunne, että parahultainen ympäristö tekee elämästä niin paljon mielekkäämpää, ettei omalla sukupuolella ole loppujen lopuksi kauheasti väliä. Sukupuoliahdistuksen sijaan poden nykyään lähinnä Suomi-ahdistusta.

Samalla kun tarve sukupuolen ilmaisuun on laantunut, on vähennyt myös innostus lolita-tyyliin. Esteettisesti tyyli miellyttää tietysti edelleenkin, mutta oma pukeutuminen on vähentynyt. Olinkin keväällä myymässä mekkojani myyntitapahtumassa Glorialla.


Mekkoja on vielä reilusti jäljellä, joten jos kiinnostus heräsi, viestiä vaan tulemaan! Kuvassa näkymättömiäkin mekkoja on kyllä myynnissä.

Vapaa-ajan aktiviteettini ovat pysyneet kutakuinkin samoina. Tenniskisaamisesta tuli aktiivinen harrastus, ja tilastoni näyttävät nyt reilun vuoden ajalta saldoa 97 voittoa, 21 häviötä. Myös konsolipelaaminen on nyt samalla tasolla kuin se oli yläastevuosieni aikaan - kiittäminen on etenkin tänä vuonna julkaistuja erinomaisia pelejä. Samaa voi sanoa Pokémon-innostuksestani: olen Pokémon-korttipeliskenessä mukana jälleen täydellä höyryllä. Pokémoniin liittyy mitä todennäköisimmin myös pro gradu -tutkielmani, jonka kirjoittamisen makuun toivon pääseväni nyt syksyllä mahdollisimman pian.

Näin ollen vaikuttaa siltä, ettei tähän blogiin kerry enää jatkossakaan valtavasti materiaalia. Jonkinlainen muu blogi on käynyt mielessä, mutta aika näyttää.

lauantai 3. lokakuuta 2015

Onnellisuutta etsimässä

Jännä tunne vähän kuin uusi elämänvaihe olisi alkanut.

Mitään ihmeempiä ei ole tapahtunut, mutta elämä on vain tuntunut kevyemmältä, kun olen sysännyt mielestäni ahdistusta ja stressiä luovat asiat, ennen kaikkea hormoneiden aloittamiseen liittyvät huolet. Niiden sijaan olen (aikaavievien töiden ja opiskelujen ohessa) keskittynyt tekemään asioita, joista nautin ja jotka tuntuvat hyviltä juuri tällä hetkellä.

Ehkä päällimmäisenä mielessä on ollut kilpailullinen tenniksenpeluu, jonka aloitin kesän puolenvälin aikoihin. Sen jälkeen on voittoja kertynyt 22 ja häviöitä vain 3 paljon paremmin kuin olisin mitenkään voinut kuvitella. Jotain innostuksesta kertonee se, että jätin tänä vuonna väliin sekä Animeconin että Traconin (joissa olen käynyt tähän asti katkeamatta monta vuotta peräjälkeen), koska kyseisinä viikonloppuina oli tenniskilpailut. Aloitin kisaamisen D-luokassa, mutta viime kisat ovat olleet jo C-luokan turnajaisia miesten sarjassa. Tietysti "mies" särähtää korvaan, mutta sille ei yksinkertaisesti mahda mitään, kun en naisten sarjassakaan lain mukaan saa pelata. Loppujen lopuksi on melko yhdentekevää, missä luokassa pelaa, kunhan vain pääsee pelaamaan. Misten C-luokassa pelaa kuitenkin usein myös B-luokan naisia, joten luokan "mies"-nimitys ei tunnu niin rajoittavalta.

Tennikseen verrattavissa oleva innostuksenlisäys on tapahtunut myös japaninopiskelussa, jota olen harrastanut koulun ohella lukuisten japaninkielisten Nintendo 3DS -pelieni avulla. Niiden parissa olenkin viettänyt tänä vuonna reilusti yli 200 tuntia. Uusia sanoja ja kanji-merkkejä oppii nykyään (lähes) päivittäin melkein kuin huomaamatta.

Mainittava on myös Pokémon-korttipeli, johon innostus palasi kertarysäyksellä Japanin-vaihtoni aikana. Peli oli suuri osa elämääni ennen kaikkea vuosina 2005-2009, ja nyt muutaman hiljaisemman vuoden jälkeen ajattelin keskittyä siihenkin taas niin kunnolla kuin budjetillisesti ja ajallisesti pystyn. Vuoden 2008 MM-kisakutsun ja -matkan uusiminen lienee epätodennäköistä, mutta Suomen turnausten ohella ainakin European Challenge Cupissa olisi mukava käydä keväällä Keski-Euroopassa.

***

Esimerkiksi nämä kolme asiaa ovat ainakin jossain määrin vakuuttaneet minut siitä, että energia ja mieli on mahdollista keskittää oman kehon ja sukupuolen ulkopuolisiin asioihin ja silti kokea jopa onnellisuudeksi kutsuttavaa tunnetta. Kaikissa mainituissa tekemisissä "oma itse" ikään kuin unohtuu, jolloin ei ole merkitystä, mitä sukupuolta sattuu olemaan, kun keskittyminen on täysin itse toiminnassa. Kenties sukupuolen merkityksen pienentäminen tällaisin konstein on hyvinkin toimiva tapa. Mainituista asioista huokuu myös kilpailu- ja pelihenkisyyteni. Niin kauan kuin tennis ja muut pelit (ja toivottavasti mahdollinen työpaikkakin joskus) onnistuvat tuottamaan minulle edes jotakin flow-tilan tapaista, tuntuu ettei prosessin aloittaminen ole välttämättömyys onnellisuuteni kannalta.

Tämä ei kuitenkaan ollenkaan tarkoita, että sukupuoli olisi täysin menettänyt merkityksensä elämässäni. Edelleen tykkään tuoda naissukupuoltani esille esimerkiksi laittautumalla naisellisesti. Sukupuoli ei vain ole enää se, jonka pohjalle miellän koko onnellisuuteni tulevaisuudessa. Voisi kai sanoa, että olen jollain tapaa sinut sen kanssa, millainen ihminen (ja nainen) olen tällä hetkellä, enkä tavoittele enempiä, kun tiedän, millaiset seuraukset sillä tavoittelulla voisi olla kokonaisonnellisuudelleni.

Tämän mekon käytöstä en luovu, vaikka syksy on jo pitkällä. Hiukset ovat nyt tavallista kivammat, sillä kävin juuri kampaajalla pienellä tasoituksella.