What's going on

Alkaessani kirjoittaa tätä ajattelin, ettei elämässäni ole tapahtunut juuri mitään viime aikoina. Mutta kuulumisia olikin yllättävän paljon!

 

Pari viikkoa sitten oli sukupuoli-identiteetin tutkimuspoliklinikalla viides ja viimeinen sairaanhoitajakäyntini. Tämä kerta oli tähän mennessä tärkein: nyt sain itse lukea sairaanhoitajan kirjoittaman nelisivuisen tekstin, johon hän oli keskustelujemme pohjalta kirjoittanut pääpiirteittäin koko elämänkaareni ja muita ajatuksiani ja tuntemuksiani, ja minun oli määrä korjata tekstin asiavirheet. Yllätyin miten hyvältä teksti kuulostikaan, joten minun ei tarvinnut korjata kuin pari mitätöntä kohtaa. Luin tekstin kuitenkin monta kertaa huolella läpi, koska jos minun hyväksymääni tekstiin nyt jäisi jokin virhe (eli sairaanhoitajan väärä tulkinta), sitä varmasti käytettäisiin jatkossa minua vastaan kuin jossain oikeudessa konsanaan.

 

Tutkimusten ensimmäisessä osiossa eli sairaanhoitajavaiheessa kesti siis vain 2 kuukautta ja 1 viikko! Tosi nopeasti meni, kun otetaan huomioon, että jäljellä ovat enää lääkärin psykiatrinen kartoitus, psykologikäynti (tai parikin käyntiä?), käynti naistenklinikalla (eli jonkinlainen terveystarkastus ja arvojen mittaus) ja lopulta hoitoneuvottelu. Jossain välissä on myös omaistapaaminen, mutta se ei ole mikään edellytys tutkimusten edistymiselle. Kun muistetaan, että tutkimusvaiheen vähimmäiskestoksi on määritetty 6 kuukautta, niin minullahan on melkein 4 kuukautta aikaa selviytyä noista lopuista käynneistä, ja olisin silti vielä nopeassa aikataulussa. Transpoli tosin on koko heinäkuun lomalla, ja muutenkin tuleviin käynteihin lienee paljon pitemmät odotusajat kuin tavallisiin sairaanhoitajakäynteihin, mutta nyt näyttäisi kuitenkin olevan mahdollisuus, että projekti etenee aika vauhdilla. Viimeisin sairaanhoitajakäynnin jälkeen minut siis ilmoitettiin lääkärin psykiatriseen kartoitukseen, ja nyt odottelen kirjettä jossa saisin tietää käynnin päivämäärän. Optimistisesti sairaanhoitaja arvioi psykiatrin odotusajan olevan kuulemma "joitain viikkoja", joten hyvällä tuurillahan se on jo huhtikuussa!

 

Olen suunnitellut, että kesäkuun alussa siskoni ylioppilasjuhlien jälkeen (kun tekemisistäni ei ole enää juhlien ilmapiirille haittaa) vaihdan Facebook-profiilikuvakseni kuvan, jossa selvästi näytän naiselta. Itse asiassa ajattelin laittaa saman kuvan, joka minulla on nyt Blogger-kuvanani. Tähän mennessä olen pitänyt täysin pojalta näyttävää kuva, mikä on tuntunut tosi ankealta. Proffakuvan muutos olisi pieni mutta kuitenkin niin suuri teko - tämä kertoisi sukulaisilleni kuin salama kirkkaalta taivaalta, etten olekaan se 100% poika jona he ovat minua pitäneet. Varaudun tietty selittämään asiaa kyseleville sukulaisille, mutta aivan varmasti myös hämmentyneiltä perheenjäseniltäni udellaan asiaa. Täytyy toivoa että perheeni kestää… Vielä en ole tästä heille maininnut, mutta tulen kyllä mainitsemaan ennen kuin sen teen. Lienee sanomattakin selvää, että täysi-ikäisen pitäisi saada itse päättää, millaista FB-profiilikuvaa pitää, etenkin kun kyse on syvimmästä identiteetistä. Vanhempieni mukaan ”erikoisemmalla” profiilikuvalla varmistaisin nimeäni googlaavien työnantajien oudoksunnan, mutta kas kun en jaksa vaivata päätäni tuollaisilla luuloilla.

 

Samaisten juhlien jälkeen, kesäkuun alussa, ajattelin ottaa myös 50 sentin teippipidennykset hiuksiini! Samalla varmaan värjäisin hiukseni. Kesäkuussa otan myös ensimmäiset ripsipidennykseni, joita varten minulla onkin jo lahjakortti odottamassa. Myös ikääntymisen merkkejä poistavaan kasvohoitoon ja kulmien muotoiluun olen ostanut lahjakortin, jonka käyttöön olen varannut ajan huhtikuun loppuun. Tällä tavoin alan pikku hiljaa muokata ”poikamoodianikin” naisellisemmaksi! Mietin vain, miten esimerkiksi isoäitini sulattaa hiusten muutoksen. Vanhemmat eivät tietenkään halua prosessista kerrottavan vielä tässä vaiheessa sukulaisille, mutta kyllä pidennykset jo varmasti herättäisivät monissa kysymyksiä.

 

Parin viikon päästä tulee tilaisuus, johon on lupa laittautua todella hienosti, kun yliopistossa pidetään ainejärjestöni vuosijuhlat, joiden pukukoodina on ”cocktail-mekko tai pitkä iltapuku”. Tämä tarkoittaa sitä, että pääsen ensimmäistä kertaa virallisesti käyttämään VANHOJENTANSSIMEKKOANI! Voin paljastaa, että kyseessä on ylivoimaisesti kaikkien aikojen hienoin asuni. Leveähelmainen unelmamekko boleroineen löytyi syksyllä 50 eurolla UFF:ista, ja pienen suurennoksen suorittaneen ompelijan jälkeen hinta tuplaantui 100 euroon ollen silti harvinaisen edullinen supernäyttäväksi prinsessamekoksi. Vähän aikaa sitten satuin ihmeellisellä tuurilla löytämään eräästä putiikista täsmälleen samanvärisen laukun, joka on kuin suunniteltu yhteen mekon kanssa. Viime päivinä olen vielä etsinyt asuun sopivia kenkiä, enkä ihmettele vaikka tällä tuurilla löytäisin jostain asuun mätsäävät kengätkin. Ajattelin käyttää mekon kanssa myös valkoisia pitkiä silkkihansikkaita ja runsasta hopeista kaulakorua. Suurinta päänvaivaa on aiheuttanut kampaus. Olisi paljon juhlavampaa mennä vuosijuhlaan hienoksi laitetuilla omilla hiuksilla kuin hieman muovisen näköisellä peruukilla. Olinkin ostanut juhlaa varten halvan hiuslisäkkeen eBaystä. Se saapui tänään, mutta tietenkään väri ei ollut aivan sama kuin tietokoneen ruudulla - lisäke kyllä erottuisi liian selkeästi omista hiuksistani. Mitä mieltä te olette, miten minun kannattaisi menetellä hiusteni kanssa tämän suuren juhlan suhteen: Käynkö kampaajalla omien nykyhiusteni kanssa? Jostain nopeasti uusi parempi (irrotettava) hiustenpidennys? Vaiko vain tylsästi peruukki ja siihen jokin kampaus?

 

Ilmojen lämmetessä kesäkin on tullut jo vahvasti ajatuksiin. Olen tilannut kesää varten jo pari ihanaa kevyttä mekkoa, joista toinen saapui tänään – ei voi muuta sanoa kuin IHANA! (Kuvia tulee sitten kesällä ;D) Tulevana kesänä aion olla taas entistäkin enemmän omana itsenäni eli naisena. Ajattelin esimerkiksi olla viikon menemättä kertaakaan poikamoodiin – se olisi hyvää totuttelua transprosessin tosielämäkoettakin varten. Esimerkiksi lähikaupassani olen tutuiksi tulleiden myyjien takia aina käynyt poikamoodissa, mutta nyt olisi korkea aika rikkoa tuokin rasite. Kesällä kierrän tietysti myös coneja, ja Japaniinkin olisi jälleen kova into. Tällä kertaa tekisi mieli tutkia muun muassa Japanin runsasta crossdressing-kulttuuria paremmin.

 

Loppuun vielä syvällisempi kysymys, jota olen pyöritellyt päässäni paljon koko prosessin tutkimusvaiheen aikana ja jo sitä ennen: mikä on ”tuntemisen” ja ”haluamisen” ero MTF-transidentiteetissä? Päällisin puolin määrittely tuntuu helpolta: ”tuntiessaan” henkilö kokee olevansa nainen ja ”halutessaan” vain tahtoo tulla naiseksi ilman että kokee olevansa sitä vielä. Asia on kuitenkin paljon monimutkaisempi. Miten transihminen pystyy määrittelemään, että tuntee itsensä naiseksi? (Stereotypioidenko avulla? No ei.) Miltä edes tuntuu olla nainen? Jos henkilö on viettänyt elämänsä ennen hormonihoitoa miehen kehossa ja mieshormonien vaikutuksen alaisena, miten hän pystyy olemaan varma, että tuntee itsensä naiseksi? Ihmisen kokema sukupuoli on epäilemättä ensisijaisesti kiinni mielestä eikä kehosta, mutta uskoisin keholla olevan kuitenkin jotain vaikutusta – tietyt fysiologiset jutut vain toimivat koetusta naissukupuolesta huolimatta kuten miehellä, ja uskon näiden ainakin joillain vähentävän tunnetta naiseudesta. Tässä kohtaa astuu esiin halu – halu siihen, että nämäkin jutut olisivat kuten biologisella naisella ja sitä kautta myös tunne naiseudesta lisääntyisi. Myös transsukupuolisuusdiagnoosi F64.0 puhuu pelkästään halusta (”Halu elää ja tulla hyväksytyksi vastakkaisen sukupuolen edustajana”) mainitsematta ollenkaan sanaa ’tunne’. Kuitenkin niin sairaanhoitajat, lääkärit kuin mediakin tuntuvat usein retoriikassaan käsittelevän asiaa ensisijaisesti tunteen näkökulmasta: ”hän tunsi olevansa nainen miehen kehossa” jne. Pahoittelen epäselvää selitystä, mutta tajuatte varmaan pointtini: transidentiteetissa tunteen olemassaolo on tärkeää, mutta mielestäni tunnetta ei tulisi ylikorostaa, koska tuskin kukaan ihminen tuntee itseään 100% naiseksi. Mielestäni MTF-transihmisen on myös ihan ok tuntea itsensä joiltain osin mieheksi, koska niinhän monet biologisetkin naiset sanovat tuntevansa. Minusta olisi syytä muistaa, että myös halulla on suuri vaikutus ihmisen transidentiteetin määrittelyssä, kunhan varmistetaan, ettei halu johdu vääristä syistä (kuten fetisseistä). Ylenpalttinen tunteen korostus on saanut itsenikin välillä epäilemään transidentiteettini oikeellisuutta (”tunnenko itseni tarpeeksi transsiksi?”), mutta silloin on hyvä muistaa, että myös halulla on suuri painoarvo.

 

Tässä kaikki tältä erää!

 

(I’m so sorry, no English this time :c The text is kinda long to translate but if you want, I can do it later)