sunnuntai 12. kesäkuuta 2022

Yhä yhtä yksin

 Keväällä tuli katsottua Netflixistä japanilaiset rakkaus-tosi-tv:t ”Onko rakkaus sokea? Japani” ja ”Mirai Nikki" (Tulevaisuuspäiväkirja, kaudet 1 ja 2). Kerrassaan vaikuttavia sarjoja täynnä upeita ihmisiä. Tosielämässäkin rakkauttaan jatkaneita pareja seuratessa tuli myös olo, että pääsisinpä minäkin vielä joskus kokemaan vastaavaa rakkautta.

Olenkin tässä ajatellut, että hormoneiden (joita päädyin lopulta käyttämään vain reilut pari viikkoa) sijaan se, mitä eniten tarvitsen elämääni, on toinen ihminen: nainen, joka pitää minusta omana itsenäni, juuri tällaisena naisena ja ihmisenä kuin olen. Ihan ilman hormoneitakin. Ehkä sitä erehtyi ajattelemaan, että hormonien myötä myös naisten kiinnostus minuun kasvaisi, kun ainakin prosessia pitemmälle vieneillä someaktiiveilla suosiota tuntuu riittävän. Minulle on sanottu, että tällaisesta ”välitilassa olevasta” on ei monikaan kiinnostu. Mutta entä jos tämä hormoniton vaihe ei ole minulle mikään ”välitila” vaan lopullinen tila? Jospa kuitenkin olisin edes yhden naisen mielestä maailman kaunein – niin ulkoisesti kuin ennen kaikkea sisäisesti – juuri tällaisena kuin olen. Haluan edelleen uskoa, että on mahdollista, että riittäisin jollekin tällaisena – tai riittämisen sijaan jopa ylittäisin odotukset.

Mutta voinko mitenkään riittää? Parisuhdetta olen toivonut ainakin koko aikuisikäni, mutta sellaista ei vain ole siunaantunut. Todella lämpimän olon sydämeeni ovat saaneet ne pari ihmistä, jotka ovat osoittaneet minuun kiinnostusta/ihastusta viimeisen vuosikymmenen aikana. Omat tunteeni eivät vain valitettavasti heränneet, vaikka kuinka toivoin. Jotenkin tosi surullista ja valitettavaa, että silloin harvoin, kun joku ihana minusta kiinnostuu, omat tunteeni eivät herää. Ja kun en haluaisi tuottaa kenellekään pettymystä sanomalla ei.

Karu tosiasia taitaa vain olla, että jotta molemminpuolisen ihastuksen todennäköisyys nousisi, kiinnostuneita pitäisi olla enemmän kuin muutama vuosikymmenessä. Loppujen lopuksi aika harva taitaa löytää elämänkumppania ensimmäisten kiinnostuneiden joukosta. Pelottaa, että tätä menoa olen yksin vielä 50-vuotiaanakin – enkä haluaisi olla yksin enää vuottakaan. Elämä ei ole tuntunut täysipainoiselta, kun ole päässyt jakamaan sitä todella tärkeän ihmisen (muun kuin perheenjäsenten) kanssa. Toisaalta viihdyn hyvin yksinkin, mutta liika on liikaa. Suuri tyhjiö ilmaantuu sisälleni tasaisin väliajoin. Yli 32 vuoden ikäisenäkään en ole vielä koskaan kokenut intiimiä läheisyyttä, ja kosketuksen hetkekin ovat vähissä satunnaisia kaverihalauksia lukuun ottamatta. Läheisyydenkaipuu on suuri.

Olen yrittänyt pohtia, mikä minussa on sellaista, ettei lähes kukaan ihastu minuun. Ehkä pystyn arvaamaan syitä. Epäilemättä yksi iso on tämä transasiani ja toinen suuri Japani-harrastuneisuuteni. Olen aika introvertti ja ujo, jolloin minusta ei saa ensitapaamisella ehkä hirveästi irti etenkään isommassa porukassa. Huumorintajuni ja -makuni ovat pitkälti Suomen valtavirrasta poikkeavia, ja ehken ulkoisestikaan ole enemmistön mielestä aivan viehättävimmästä päästä. Ehkä kaikki asiat yhdessä vain muodostavat sellaisen kokonaisuuden, joka on lopulta liian erilainen useimpien naisten makuun. Tietysti kaikissa on omat huonot puolensa, niin minussakin. Olen kuitenkin yrittänyt tunnistaa ja kehittää niitä ja toivon, etteivät ne ole asia, joka peittää kaiken hyvän alleen. Kokonaisuutena nimittäin ajattelen, että olisin todella hyvä tyttöystävä jollekin. Että joku jää paljosta paitsi, kun ei ole kanssani.

Millaista tyttöystävää minä sitten etsin? Ajattelin seuraavaksi listata joitain asioita, joista useimpia kuvittelisin tyttöystävässä ja toivottavasti tulevassa elämänkumppanissani olevan. En halua listata mitään vaatimuslistaa, mutta jonkinlainen käsitys minulla on siitä, millaisen naisen kanssa todennäköisimmin olisin samalla aallonpituudella. Voitte sitten ehkä kommentoida, kuulostavatko toiveeni jotenkin epärealistisilta.

Tyttöystävääni/kumppaniini voisi liittyä…

-      samankaltainen huumorintaju kuin minulla. Minua eivät oikein naurata esimerkiksi musta huumori, alapäävitsit, kaksimielisyydet, ironia tai tyypillinen stand-up. Sen sijaan olen ihan hulluna sanaleikkeihin, tilannekomiikkaan ja absurdiin huumoriin. Ei-kaksimieliset Fingerpori-sarjakuvat ovat ihan huippuja, ja lempikoomikko(ryhmä)ni on hulvatonta manzai-huumoria tekevä japanilainen The Sandwich Man -duo.

-      liikunnallisuus. Voisimme pelata tennistä, käydä balettitunneilla, harrastaa merenneitouintia, patikoida vaikkapa Japanin vuorilla… tai monenlaista muuta. Olen itse niin liikunnallinen, että haluaisin ehdottomasti nauttia liikunnasta myös tyttöystävän kanssa.

-      terveelliset elämäntavat. Tämä on vähän jatkoa edelliseen. Liikunnan lisäksi pyrin syömään terveellisesti, nukkumaan riittävästi, en tupakoi enkä juo alkoholia kuin satunnaisissa tilanteissa. Tuntuu, että yhteiselo olisi ehkä sulavinta toisen samankaltaisen kanssa. Tupakointi on ehdoton ei.

-      samantyyppinen maailmankatsomus. Vaikken juuri koskaan kirkossa käykään, pohjimmiltani olen kuitenkin kristitty, ja ehkä luontevinta olisi olla toisen kristityn kanssa. Tulee jotenkin turvallinen olo, kun tietää että toinen ajattelee elämästä suht samalla tavalla. Voisin kuitenkin varmasti olla myös esimerkiksi agnostikon kanssa.

-      positiivinen elämänasenne. Olen itse joskus vähän murehtivainen, joten olisi ihanaa, jos joku olisi positiivisella olemuksellaan osoittamassa, että paistaa se päivä huomennakin. Positiivisuus tarttuu!

-      kohteliaisuus. Arvostan kovasti ihmisiä, jotka ovat kohteliaita: tervehtivät, kiittävät, pahoittelevat ja ylipäänsä ottavat toiset ihmiset huomioon arjen eri tilanteissa. Kaikilla on silloin kivampaa.


-      feminiininen tyyli ja kiinnostus laittautua. Tunnetusti omakin tyylini on tosi feminiininen. Tykkään kauniista vaatteista (etenkin japanilaisesta naisellisen elegantista mutta samalla söpöstä tyylistä), meikkaamisesta ja ihonhoidosta, kynsien- ja hiustenlaitosta – lähes kaikesta kauneuteen liittyvästä. Olisi niin ihanaa laittautua yhdessä, jakaa kauneusvinkkejä, olla toistemme makutuomareina, käydä yhdessä kynsistudiossa tai kampaajalla… tämä on yksi iso unelma arjen yhteisistä iloista.

-      kyky olla sekä pinnallinen että syvällinen. Jos edellä mainitut ulkonäköjutut ovatkin jossain määrin pinnallisia, niin niiden vastapainona toivoisin, että voisimme keskustella syvällisestikin kaikesta maan ja taivaan väliltä.

-      kiinnostus pelata pelejä. Lautapelit (enkä tarkoita tässä nyt Kimbleä ja Afrikan tähteä vaan kaikenlaisia aikuisten pelejä, joita julkaistaan satoja joka vuosi) ovat uskomattoman hauskaa tekemistä, jonka parissa saa käyttää aivoja ja viettää hauskaa sosiaalista aikaa. Omistankin kymmenittäin lautapelejä. Mikäpä sen hauskempaa kuin viettää pimeitä syysiltoja kumppanin kanssa mielenkiintoisen lautapelin parissa. Tai konsolipelin! Voisimme nauttia esimerkiksi Mario Kartin tai Pokemonin meiningistä yhdessä.

-      monogamisuus. Haluaisin ehdottomasti perinteisen kahdenvälisen suhteen.

-      toive saada oma lapsi/lapsia. Jo pienestä pitäen haaveenani on ollut saada oma biologinen lapsi. Olisi ihanaa, jos kumppanilla olisi sama haave.

-      se, ettei elämä pyöri täysin eläimien ympärillä. Monet lemmikit ovat tosi suloisia, mutta en voi sanoa itseäni eläinihmiseksi. Joitain eläimiä pidän jopa vähän pelottavina. Vähäsen myös ahdistaa ajatus, että taloudessa olisi joku eläin, joka voisi periaatteessa rikkoa, liata tai muuten pilata jotain tärkeää. Ei eläimen kanssa eläminen varmasti mahdotonta minulle olisi, mutta ainakaan tällä hetkellä se ei ole omaa mukavuusaluettani.

-   edes jonkinlainen kiinnostus Japaniin. Japanista on muodostunut minulle kuin toinen koti, ja tulen toivottavasti käymään siellä vielä usein tulevaisuudessakin. Olisi ihanaa, jos kumppanilla olisi edes pieni kiinnostus Japaniin ja sen kulttuuriin, koska olisi mukavaa esimerkiksi matkustaa ja viettää siellä aikaa yhdessä. Suurempikin kiinnostus ja ymmärrys kielestä ja kulttuurista olisi tietysti plussaa, niin yhteistä olisi vielä enemmän.

Listaa voisi jatkaakin, mutta eiköhän tässä ole oleellisimpia. Miltähän nämä ominaisuudet ja asiat teistä kuulostavat? Muistutan vielä, että tämä on vain omaa kuvitelmaani samalla aallonpituudella olevasta naisesta, eikä välttämättä ole mitenkään mahdotonta, ettenkö voisi ihastua naiseen, joka poikkeaa edellä kuvaillusta jollain tapaa. Listaa ei siis kannata pelästyä. Loppujen lopuksi tärkeintä on se, miten kemiat ja luonteet sopivat yhteen, ja sitä on vaikea sanallistaa.

Toistaiseksi esimerkiksi Tinderissä ja HERissä ei vain ole tullut vastaan naisia, joita kohtaan olisi herännyt kovin suurta kiinnostusta. Lähes kaikissa tuntuu olevan jotain vieraannuttavaa, mikä aiheuttaa olon eri aallonpituudella olemisesta, eikä sille oikein mitään voi. Ehkä joukossa olisikin minulle sopivia naisia, mutta se ei vain tule ilmi lyhyessä sähköisessä muodossa. Toisinaan ”mätsejä” muodostuu, mutta minkäänlaista keskustelua ei käytännössä synny. Lähes aina joudun itse olemaan se, joka lähestyy ja yrittää aloittaa keskustelun. Toisaalta tämä on ymmärrettävää, koska en taida olla loistava keksimään muita houkuttelevia profiilitekstejä. Sovellusten käyttäminen on joka tapauksessa alkanut tuntua puuduttavalta työltä, kun ne eivät ikinä ole johtaneet mihinkään.

Tuntuu, että haluaisin tutustua uusiin ihmisiin ennen kaikkea livenä. Silloin saa jotenkin heti kokonaisvaltaisemman käsityksen: huomaa helpommin, onko kemiaa ja onko toisen seurassa helppo olla. Vuoden 2020 alussa 30 vuotta täytettyäni tein päätöksen, että alan käydä kaikissa minua vähääkään kiinnostavissa lesbo- ja harrastustapahtumissa, joita vain ikinä järjestetään, mutta juuri kuin kiusaneleenä korona sitten pilasi kaiken. Nyt on suuret toiveet, että tauti (jota en vielä ole sairastanut ja haluaisin edelleen välttääkin) laantuisi ja voisi käydä normaalimpaan tapaan tapahtumissa.

Perinteiset sanonnat, kuten ”silloin sen tapaa, kun vähiten odottaa” ovat osoittautuneet tähän mennessä kohdallani täysin paikkansapitämättömiksi. En tapaa yhtään ketään, ellen ole aktiivinen. Tuntuu, että minun tilanteessani pitää nimenomaan etsiä, mutta sekään ei saisi mennä liian pakonomaiseksi. Arvostaisin, jos vielä useammat muutkin todella etsisivät suhdetta, vähän kuin "Onko rakkaus sokea?" -sarjan jääsenet. Tinderin lukuisat ”en etsi mitään” -ihmiset eivät oikein innosta. Tietyissä lesbotapahtumissakin lähes kaikki ovat jo valmiina hyvin keskenään viihtyvinä seurueina, ja minä sitten niitä harvoja, jotka yksinään etsivät seuraa. Ainakin itse ujona koen, että olisi paljon helpompi lähestyä muita yksinäisen oloisia kuin yrittää päästä mukaan valmiiseen seurueeseen – ja vaikka pääsisikin, joukossa ei saa annettua itsestään yhtä paljon kuin kahden kesken. Kahden ”koronaeristäytymisvuoden” aikana sosiaaliset taitoni ylipäänsä tuntuvat saaneet pienen kolauksen.

Postauksella alkaakin olla jo pituutta. Halusin kuitenkin kirjoittaa mietteitäni tästä mieltä kalvavasta asiasta. Ehkä minun kannattaisi mennä myös juttelemaan jollekin terapeutille? En usko, että tämä yksinäisyys tekee hyvää pitemmän päälle, itsetunnollekaan. Olisi kiva kuulla, mitä ajatuksia tilanteeni herättää vai herättääkö mitään. Jatkanko samaan malliin vai muutanko jotain? Muutanko itseäni, jotta kiinnostuisin useammista naisista ja useammat kiinnostuisivat minusta? Se kyllä sotii alkuperäistä tavoitettani vastaan, kun toivoin, että joku pitäisi minusta juuri tällaisena. Eikä itseään ole ihan helppo muuttaa. Joudunko jossain vaiheessa toteamaan, että sielunkumppania ei yksinkertaisesti löytynyt? Vielä jaksan kuitenkin uskoa, vaikka tiukkaa tekee.

Rakkaus on sokea, mutta minun mahdoton sitä kokea?

11 kommenttia:

  1. Satuin törmäämään blogiisi aivan sattumalta. En tunne sinua tai tiedä sinusta tämän postauksen verran enempää, mutta haluan silti toivottaa onnea rakkauden löytymiseen! Vaikutat herkältä ja lämpimältä ihmiseltä, joku vielä saa sinusta ihanan kumppanin. Älä yritä muuttaa itseäsi muiden takia, niin saat ympärillesi vain vääriä ihmisiä.

    Mitä tulee tuohon anon oksettavaa kommenttiin, toivon että pystyt tuollaiset painamaan villasella. On hirveää, miten edelleen seksuaali- ja sukupuolivähemmistöillä on niin vähän tilaa hengittää. Olet hyvä noin <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos tosi paljon <3 Vaikeinta on pitää itsensä kasassa, kun yksinäisyyden tunne on välillä niin murskaava. Se sitten välillä näkyy kaikenlaisena epätoivoisuutena.

      Mun oli pakko poistaa se ylemmän anon kommentti, en kaipaa yhtää enempää pahaa oloa tässä tilanteessa.

      Poista
  2. Mielestäni olisi hyvä keskustella tilanteesta terapeutin kanssa Asiaan voisi löytyä uusia näkökulmia ja se voisi myös auttaa itsesi kanssa. Historiasi on varmasti vaikuttanut... Mielestäni ihmisiä olisi hyvä tavata avoimin mielin. Vaikka sanoit etteivät em listatut ole vaatimuksia niin mietin että aika spesifejä "toiveita" olet kuitenkin miettinyt. Se saattaa muodostua ongelmaksi. Voit yllättäen ihastua ihmiseen joka on jotain ihan muuta kun olit ajatellut haluavasi kun olet näiden toiveiden suhteen avoin. Se vielä pitää todeta että negatiivisuus ja surumielisyys sekä "mollaaminen" (lähinnä Suomi vs japani) eivät ole kovin viehättäviä puolia. Viehättäviä puolia sinulla kyllä riittää, olet esim. hyvin rohkea ja erityinen hyvällä tavalla. Toivon kaikkea hyvää ja uskon ettei kumppanin löytyminen ole ollenkaan mahdotonta.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos paljon analyyttisestä kommentista!
      Se terapeutti voisi olla tosiaan hyvä, kunhan vain keksin, millainen terapeutti olisi sopiva.

      Hmm, olisi mielenkiintoista kuulla, mitkä "toiveistani" ovat mielestäsi erityisen spesifejä, sellaisia jotka rajaavat liikaa. Tiedostan joidenkin spesifiyden, mutta ne ovat niin tärkeitä minulle, että niiden poistaminen olisi tosi vaikeaa.

      Olen pahoillani surumielisyydestä, joka tässäkin postauksessa vallitsee. Suru on kuitenkin tunne muiden joukossa, ja tämä blogi on kuitenkin minulle eräänlainen "päiväkirja", jossa en arastele ilmaista kielteisiäkään tunteita. Uusille tuttavuuksille näyttäydyn kohtaamisissa hyvinkin iloisena :)

      Jep, Suomea on tullut "mollattua" ehkä vähän liikaa, tosin osittain mielestäni aiheestakin. Kyllähän mielipiteitä saa olla. Tavallaan siinäkin vain on korostunut se, ettei mulla ole ympärilläni oikein ketään samanhenkisiä.

      Kaikkea hyvää sinullekin!

      Poista
    2. Eri ano täällä, moi!
      Mielipiteitä saa tietenkin olla, mutta jos vuodesta toiseen paha mieli jatkuu niin eihän se hauskaa seuraa ole. Ihmiset kun lähtökohtaisesti haluavat viihtyä toisiensa seurassa ja pitää hauskaa.

      Jos on hyvin tyytymätön tilanteeseensa niin siihen pitäisi yrittää omalla toiminnallaan aktiivisesti ja ennen kaikkea positiivisesti vaikuttaa. Sullahan on ihanan proaktiivinen asenne, mutta silti ei jostain syystä mieluista seuraa löydy.
      Jos on hyvin pitkiä aikoja tyytymätön tilanteeseensa niin ehkä terapeutille olisi hyvä jutella. Ehkä omasta käytöksestä ja ajattelumalleista saattaisi löytyä jotain, joka jarruttaa positiivista muutosta. Kerron tämän kanssa ihan omasta kokemuksesta ja suosittelen!

      Poista
    3. Moi, kiitoksia kommentista!

      Heti alkuun pitää oikaista: en siis tarkoita, että mä toisin mitään "pahaa mieltä" ilmi esimerkiksi treffeillä, ellei varta vasten päätetä alkaa puhua syvällisiä. Ei, mä olen positiivinen ja iloinen, yritän luoda hyvää tunnelmaa miten vain osaan :) Haluan juuri pitää hauskaa, kuten voit tämänkin postauksen kohdista lukea (liikunta, pelit, huumori, kauneusjutut jne.) Ainoastaan on kyse siitä, että olen välillä laittanut somessa tuttavieni näkyville huomioita asioista, jotka Suomessa ja Japanissa ovat kokemukseni mukaan eri tavalla, ja kaipaillut ehkä muutosta Suomessakin. En kuitenkaan ole enää muutamaan vuoteen laittanut muuta kuin joitain yksittäisiä huomioita, kun olen huomannut, että ihmiset eivät tällaisesta vertailusta pidä.

      Proaktiivisuuteen olen tosiaan pyrkinyt, vaikka introverttina se on välillä vaikeaa. Olen yrittänyt mennä jopa mukavuusalueeni ulkopuolelle tavatakseni ihmisiä avoimin mielin, toistaiseksi tuloksetta.

      Terapeutti kai tulisi tarpeeseen. Mulla vain on huonoja (tai neutraaleja) kokemuksia niistä muutamista terapeuteista, joilla olen käynyt, kun en ole kokenut saavani hirveästi hyötyä. Lisäksi käyminen on tosi kallista. Tuntuu vaikealta pystyä löytämään juuri itseä auttamaan kykenevä terapeutti.

      Poista
    4. Varmaan nimenomaan valittaminen tuo ihmisille ärsytyksen pintaan, sillä se ei ole mitenkään toimiva vaikutuskeino, ehkäpä jopa päinvastoin. Kaikki maat voivat oppia toisiltaan jotain, mutta jos tuntuu, että jossain muualla voisi olla kokonaisvaltaisesti mielekkäämpää ja elämänlaatu kohenisi niin voi pohtia josko sinnepäin väliaikaisesti jopa muuttaisi. Sun koulutustaustalla varmasti onnistuisi!

      Anyway, toivottavasti löydät sopivan terapeutin, jos sitä päädyt kokeilemaan. Ei kannata säikähtää, jos ei heti löydy oikeaa terapeuttia. Moni käy useammalla eri vastaanotolla ennen kuin nappaa. Ja jos ei nappaa, niin sekin voisi olla hyvä teema terapeutin kanssa jutusteluun!

      Poista
    5. Onnistuisi varmasti kovalla päättäväisyydellä, mutta Japaniin en tule koulutustaustasta huolimatta muuttamaan ainakaan pitkään aikaan. Tällä hetkellä ainoat todella tärkeät ihmiseni ovat Suomessa (perhe), enkä halua heistä eroon. Koska kulttuurit tosiaan voivat oppia toisiltaan, Suomessa asuvana olenkin olen kokenut tavallaan luontevana tuoda juuri omassa asuinkulttuurissani esiin hyviä asioita, joita kaipaisin tänne Japanista. Yleisluontoisia asioita, joita ei olisi mitenkään mahdoton matkia. Ketäpä haittaisi, jos ihmiset käyttäytyisivät paremmin (esim. elokuvateatterissa, julkisissa liikennevälineissä, kaupan kassalla) tai roskaisivat kapungilla vähemmän? Minusta se olisi kaikkien etu.

      En usko että itse ärsyyntyisin, jos joku kaverini vertailisi kahden hyvin tuntemansa maan kulttuureja ja toisi esiin kulttuurieroja, kriittisestikin. Todennäköisesti miettisin omaa käyttäytymistäni ja pohtisin, olisiko jopa helppo muuttaa tapojani toisenlaisiksi, järkevämmiksi. Koska itselleni tällainen vaikutuskeino epäilemättä toimisi, olen ajatellut, että ehkä muillekin. Ilmeisesti ei kuitenkaan toimi. Siispä ole näitä juurikaan enää viime aikoina toitottanut. Enkä varmasti toitottaisi tyttöystävällekään. Mitä nyt saattaisin mainita joistain eroista, joita arjessa normaalisti tulee vastaan, jos ero on kovin suuri.

      Niin, ei kai tässä auta muu kuin lähteä kokeilemaan eri terapeutteja. Kiitos tsemppauksesta.

      Poista
  3. Ihanaa jälleen kuulla sinusta <3 Jotenkin tulee aina hyvälle mielelle, lukea mitä kulloinkin on meneillään.

    Harmi ettei kumppania vain löydy, mutta tietenkin se varmasti sun tilanteessa on vaikeampaa kun vertaa "normaaliin" valtaväestöön. Mun mielestä ei ole silti tarkoituksenmukaista missään tapauksessa muuttaa itseäsi, totta kai sun on kelvattava sellaisena kuin olet. Jos se on tämä välitila, sen on riitettävä, mutta toki se jonkin verran karsii potentiaalisia kumppaneita. Keskusteluapu tämän suhteen kuulostaa kyllä oikeasti tosi hyvältä idealta, sillä jos nyt kävisi niin huonosti ettet ketään löytäisi, ei masentuminen asian takia ole kannattavaa. Ja tietysti se masennus ja ahdistus tyttöystävän löytämisestä vaan entisestään vähentää onnistumisen mahdollisuuksia.

    Koita pysyä tyytyväisenä itseesi ja siihen mitä olet. Se on ok ja se riittää kyllä. Jos ei riitä, ei elämää silti kannata elää vain toista varten, on kuitenkin niin tärkeää olla tyytyväinen itseensä. Muuten sitten vain avoimin mielin. Ymmärrän että on tiettyjä deal breakereita joista ei halua edes keskustella. En mäkään huolisi tupakoivaa tai alko-bilehilettä kun se olisi niin kaukana omasta arvomaailmastani. Kuitenkin kunnioittava suhtautuminen esimerkiksi tähän sun Japanijuttuun varmasti voi hyvinkin riittää, jos ihminen on muuten kiva, muttei vaan ole niin sisällä tässä.
    Ja mistäs sitä tietää, mäkään en ennen mieheni tapaamista mitenkään diggaillut japanista, katsonut animea, kuunnellut musiikkia, mutta kun mies oli totaaliweeb, niin päätin osoittaa kiinnostusta sille tärkeisiin juttuihin ja nykyään ollaan molemmat yhtä innoissaan niin japanista kuin koreastakin. Vaikkei lähtökohta olisi sama, voi siihen yhteiseen määränpäähän silti päästä, jos molemmilla on halu ymmärtää toista. Siksi ei kannata turhan hanakasti tarttua siihen millainen olisi täydellinen ihminen. Etsii sellaista jonka kanssa on mukavaa ja synkkaa, jolla on halu kuunnella sun kiinnostuksista ja sulla itselläsi on halu kuunnella toisen kiinnostuksenkohteista.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos kommentista <3 Ihanaa että olet tykännyt lukea, mitä minulla on milloinkin meneillään.

      Yritän tosiaan pysyä avoimena, kuten vähän yritin tuossa listauksen jälkeen todeta. Sinun tapauksessasi olisi mielenkiintoista tietää, miten sitten päädyit alun perin niin erilaisen miehen kanssa yhteen. Menitköhän esim. rohkeasti juttelemaan kaikille miehille eri tilaisuuksissa, vaikkei miesten olemus ei olisi vaikuttaisi yhtään sinun tyypiltäsi? Tai tuliko joku sattumalta istumaan viereesi bussissa vaihtaen pari sanaa, ja kaikki alkoi siitä? Miten käytännössä toteuttaa tuota monen sanomaa "avoimin mielin" -periaatetta?

      Tuntuu, että potentiaalisten tutustuttavien skaala on liian iso, jos aikoo kaikkiin tutustua ilman juuri mitään ennakkokriteerejä. Siihen ei yksi elinikä riitä. Olenhan tähän astikin jutellut tosi erilaisille ihmisille esim. monissa tapahtumissa, mutta aito kiinnostus syvempään tutustumiseen ei vain ole herännyt. Siksi on tullut mieleen, että ehkä minun pitäisi juurikin enemmän rajata sitä, millaisiin ihmisiin ylipäänsä tutustun, jotta ihastuminen tulisi helpommin mahdolliseksi. Onkohan tällaisessa ajattelussa mitään järkeä?

      En missään nimessä etsikään täydellistä ihmistä, koska sellaista ei olekaan. Etsin yksinkertaisesti sellaista, jonka kanssa synkkaisi ja olisi yhteisiä asioita, arvoja ja tavoitteita. Oli hän sitten lesbo, bi tai muu.

      Poista
  4. Kiva kuulla sinusta taas välillä! Olen tykännyt seurata sinun blogiasi.

    Mitä tulee tuohon parinhakemiseen, niin olen sinun kanssa samassa venessä. Itse olen jo vähän yli neljäkymmentä ja olen koko ikäni ollut ilman intiimiä suhdetta. Tämä läheiyyden kaippuu alkaa olemaan jo ihan murskaava tässä. Rasittavinta on nähdä kuinka ympäriltä kaikki ihmiset aina löytää sen jonkun. Kaupunkikin on näin kesäisin täys rakkautta ilmassa ja ei voi olla kuin kateellinen sille kuinka helppoa se on joillekkin ihmisille.

    Olen siis transnainen, mutta täysin kaapissa ja itse veikkaan, että se on juuri se syy miksei ketään löydy. Naiset kun tuntuvat hakevan miestä ja he varmasti jotenkin aistivat sen, että minussa on jotain "vikaa". Jo koko parinhakudynamiikka on minulle vaikeaa, kun miehen tehtävä olisi olla se toimelias aktiivinen hakija ja itselläni kaikki se miehen rooli sotii itseäni vastakarvaa. En pysty olemaan miehen roolissa siinä parinhaussa. Lesbojen löytäminen taas on ihan turhaa edes yrittää, niin kauan kuin en etene tässä transasiassa.

    Olen myös sinun tapaasi introvertti niin sekään ei yhtään auta asiaa.

    Ja tosiaan nämä deittausappit ovat ihan hirveää pinnallisuutta. Niistä kyllä ei saa kuin pahan mielen aikaan itselleen. Ne kyllä masentavat kun ei saa mitään vastakaikua keltään.


    VastaaPoista