On Gender, Love and Christmas

Ei elämää Josoconin jälkeen? Niin voisi helposti ajatella, jos blogini päivitystaukoa pohtii. Siitä ei kuitenkaan ole kyse. Viime aikojen tapahtumat ovat vain soveltuneet paremmin vaihtoblogini puolelle. Tässä kuitenkin pieni tajunnanvirtamainen postaus muutamista pääosiin sukupuoleen liittyvistä aiheista.

Yliopistossa olen siis ollut "poikamoodissa". Jotain lohtua tuo se, että sekin moodi on muuttunut naisellisemmaksi - useimmiten minulla on päällä pinkki Superdry-huppari (tai Harajukusta ostetamani Minni Hiiri -huppari), ja ihan hiljattain ostin sellaisen mustan söpöhkön olkalaukun. Lookkini ei-naisellisemmat osuudet johtuvat mukavuussyistä - (miesten)farkut eivät purista ja kengätkin ovat käytännölliset pitkin kävelyihin (tosin söpömmän takin tarvitsisin). Pari päivää sitten yksi japanilainen mies piti minua eräässä tilanteessa selvästi naisena, vaikka olin edellä mainitussa lookissa ja ilman meikkiä. Tuollaiset tilanteet - joita on sattunut pari aiemminkin - ovat kyllä aina ehdoton päivän piristys. Kunnollakin tietysti olen toisinaan laittautunut (kuten aiemmissa postauksissa on näkynyt), mutta varjopuoliakin olen päässyt kokemaan: jokin Japanista ostetuissa meikinpoistoaineissa on tavallista enemmän ärsyttänyt silmiäni, ja nipin napin mahtuvat korkokengät ovat tehneet varpaistani muhennosta ja olleet mitä todennäköisimmin osasyynä eräänlaisen jalkasilsan syntyyn. Tämäntapaisista syistä "poikamoodi" on tullut kyseeseen useammin. (Vaikka poikamoodini onkin naisellisempi, niin jos vietän siinä liikaa aikaa, alan salakavalasti nähdä peilikuvassani yhä enemmän miehisyyttä ja "unohtaa" että pystyisin halutessani näyttämään kauniimmalta, minkä seurauksena ahdistun. Samaa ilmiötä on tietty Suomessakin, mutta täällä se on tainnut korostua, kun olen laittautunut tavallista harvemmin.)

Olen muuten miettinyt, mitenhän minun kävisi, jos yrittäisin ostaa elokuviin ladies' day -lippua. Tokiossa nimittäin tuntuu (ainakin lähes) joka elokuvateatterissa olevan käytäntö, että keskiviikkoisin naiset pääsevät elokuviin 1100 jenillä, kun normaalilippu on 1800 jeniä ja opiskelijalippu 1500 jeniä - melko suurikin alennus siis. Aluksi mietin, miksihän juuri naisia tällä tavoin kannustetaan käymään elokuvissa, mutta joku ehdotti, että sillä yritettäisiin houkutella kotirouvia teattereihin. Joka tapauksessa haluaisin muiden naisten tapaan hyödyntää tarjousta (koska Japanin leffavalikoima on minulle hyvinkin mieluinen, täysin eri planeetalta kuin Suomessa). Kysysiköhän lipunmyyjä/-tarkastaja henkilötodistustani ja eväisi minulta ladies day -lipun, vai tunnistavaisivatkohan he kysymättäkin minut naiseksi ulkonäköni perusteella? Kynnys ottaa selvää on iso, sillä mahdollisesta kieltävästä vastauksesta aiheutuva syrjinnän tunne olisi pistävä.

Samaa estetyksi tulemista olen pelännyt lesbobaarien suhteen. Shinjukussahan on kuuluisa homo- ja lesbobaarialue, jossa on muutamia (Internetin perusteella) hyviä lesbobaareja. Koska tyttöystävän löytyminen Suomesta on osoittautunut aika lailla mahdottomaksi, olen ajatellut, että minun kannattaisi täällä olla aktiivinen asian suhteen - ja mikäpä olisikaan parempi paikka tavata (trans)naisista kiinnostuneita naisia kuin lesbobaarit. Ne vain ovat kaikki Women Only. Jo lokakuussa kävin kyseisellä alueella vakaana tarkoituksenani mennä johonkin niistä, mutta kun Japanissa matkalla ollut naispuolinen kaverini joutuikin yllättäen perumaan tulemisensa, jäin yksin, enkä enää uskaltanutkaan yrittää sisäänpääsyä peläten tulevani torjutuksi esimerkiksi ääneni perusteella. Sen koommin en ole kyseiselle alueelle mennyt, koska en uskalla mennä yksin, eikä ole minulla täällä ketään naispuolista kaveria, joka voisi tai haluaisi tulla kanssani.

Seurustelu- ja rakkausaiheeseen liittyen täytyy toki velä kommentoida erästä Suomessa vähän aikaa sitten hyväksyttyä lakiuudistusta, johon liittyen olen seurannut tiiviisti uutisia täältä Japanistakin käsin. Upea juttu niin monille suomalaisille, olen iloinen heidän kaikkien puolestaan. Sukupuolineutraali avioliittolaki saattaa joskus liittyä keskeisesti omaankin elämääni: mikäli saisin jossain vaiheessa muutettua virallisen sukupuoleni naiseksi, pystyisin myös menemään naimisiin naisen kanssa, mikä olisi tavattoman mahtavaa. Käytännössä olen kuitenkin ollut paljon kyynisemmällä kannalla. Kaikkialla hoetaan, että "rakkaus voitti" yms., mutta uskokaa tai älkää, itselleni koko rakkaus (perheenjäsenten välistä rakkautta lukuun ottamatta) on ilmiönä edelleen yksi suuri mysteeri. En käsitä, miten ihmiset pystyvät rakastumaan toisiinsa, ja minun on hyvin vaikea kuvitella, että itse joskus kokisin aitoa rakkautta, vaikka se suurimpia unelmiani onkin. Niinpä olen loppujen lopuksi aika skeptinen sen suhteen, että laista kuitenkaan käytännössä olisi minulle henkilökohtaisesti mitään hyötyä.

Asuntolan joulukuusi

Jouluaattokin on huomenna, ja yksinäisyyden tunteeni - vaihtarikavereista huolimatta - vain korostuu. Joulu on nimittäin Japanissa länsimaisen perhejuhlan sijaan parien ja rakastavaisten juhla, jolloin ravintolat täyttyvät heistä. Ei taida olla muuta vaihtoehtoa kuin yrittää unohtaa yksinäisyys joulukakkua syöden ja Joulupukin kuumaa linjaa katsoen. Sen erikoisempaa tekemistä en taida keksiä. Joulupäivänä olisi kuitenkin Harajukun eräässä pannukakkupaikassa ulkomaalaisten lolitojen järjestämä lolitamiitti, joka on ilmeisesti kaikille avoin. Se voisi olla mukava kokemus, jos vain tarkenen mennä sinne täältä ostamissani lolitavaatteissa. Tällä hetkellä olen aika 50-50 osallistumiseni suhteen.

Ostin muuten tällä viikolla jo viidennen (brändi)lolitamekkoni täältä. Vasta yksi, eli Josoconissa käyttämäni Mary Magdalene -mekko, on päässyt näytille blogissa, joten teillä on vielä paljon nähtävää ^___^! Ja tuskin mekkojen osto tähän edes loppuu. Vuonna 2015 ei siis varmaankaan tule olemaan sitä ongelmaa, ettei olisi mitään, mitä laittaa päälle esimerkiksi coneihin.

Mutta nyt on aika toivottaa riemuisaa ja rentouttavaa joulua kaikille teille ihanille lukijoilleni <3!

Finally - Josocon!

Paljon blogissakin mainostamani Josocon on nyt takanapäin, ja minulla on ilo kirjoittaa siitä raporttia, vaikkakin tyypilliseen tapaani viikon jälkijunassa.

Jännitin Josoconia niin paljon, että joka päivä kouluun mennessäni ja valtavaa pihalle pystytettyä "Days to go" -countdown-laskuria katsoessani pienet perhoset lentelivät vatsassa. En hermoillut niinkään kisan lopputulosta kuin paria muuta seikkaa: mitä ihmettä laittaisin päälleni ja miten välttäisin lavalla totaalijäätymisen?

Muutamia päiviä ennen kisaa päätin lopulta käyttää yhtä Japanista ostamistani classic lolita -mekoista. Kyseessä on Mary Magdalene -brändin vaalea mintunvihreä mekko, jonka ostin eräänä päivänä Ikebukuron Closet Childista. Ajattelin, että miksipä mennä lavalle arkimekossa, kun voisi kerrankin olla oikein kunnolla nättinä! Viimeisinä päivinä ennen kisaa oli vielä asuun sopivien asusteiden metsästystä. Tällaiset kenkien ja mekon väriin sopivat koristukset onnistuin löytämään:

Huonosti nukutun yön jälkeen festivaalin sunnutaipäivä sitten koitti, ja puoleltapäivin oli vihdoin aika mennä lavalle. Järjestäjien kanssa käyty tiivis sähköpostien vaihto kulminoitui tähän hetkeen. Olin muun muassa pyynnöstä tiedottanut heille, minkä kappaleen haluaisiin soimaan lavalletuloni taustamusiikiksi. Pitkän pähkäilyn jälkeen olin keksinyt kappaleeksi Kanon Wakeshiman Princess Charlestonin, johon olinkin harvinaisen tyytyväinen. Laulu on ihanan pirteä ja sopii sanoineen kutakuinkin täydellisesti kisan teemaan. Kanon on myös ollut tunnettu lolita-tyylistään, joten siinäkin suhteessa kappalevalinta sopi yhteen asuni kanssa. Musiikin rämähtäessä käyntiin nousin lavalle tekemään lyhyen tervehdysniiauksen ja siirryin taakse riviin odottamaan. Katsojia näytti olevan ainakin yli 100!

Olen hämmästynyt, miten rennon oloisesti selvisin koko tunnin ohjelmasta. Hieman asiaa toki helpotti se, että show'n kaava oli minulle tuttu, sillä finalisteille oli annettu kisan käsikirjoitus etukäteen luettavaksi.

Aluksi oli lyhyt esittäytymisosio, jossa vain lyhyesti kerroin olevani Momo kaukaa Suomesta. Jo tässä vaiheessa kolme kisaajista esitti vapaaehtoisia (ja yleisön rakastamia) erikoisnumeroitaan - kaksi tanssi ja yksi harjoitti kalligrafiaa.

Kisan seuraava osio, talk show, olikin etukäteen ajateltuna ehkä jännittävin. Olin kuumeisesti miettinyt etukäteen, mitä sanoisin lavalla japaniksi, ja olen tosi yllättynyt, miten kommelluksitta se loppujen lopuksi menikään - en takellellut paljoa ja yleisökin tuntui ymmärtävän sanomani. Käsikirjoituksessa oli listattu liuta kysymyksiä (kuten "Mistä kaikki sai alkunsa?", "Huvittavia sattumuksia?", "Perheen ja kaverien reaktiot?", "Meikkaamisen opettelu?", "Tämänpäiväisen asun teema?" jne.), mutta aikarajan puitteissa niistä ehdittiin käsitellä yllättävän harvoja. Talk show oli siis ohi oikeastaan jo ennen kuin ehti alkaakaan. Alla olevassa kuvassa vastailen "asun teema" -kysymykseen kertoen asuni väristä ja vilauttaen korvakoruanikin.

Kolmas osio oli arvauspeli. Siinä jokaisen kisaajan piti esittää määrätty sana eleiden avulla muille finalisteille tarkoituksenaan saada heidät arvaamaan se. Tietysti etukäteen jännitti, sattuisiko omalle kohdalle tuntematon tai vaikeasti esitettävä sana. Turha pelko, sillä sanat olivat helppoja. Omani oli "omena" (jap. ringo), jonka elehdin yksinkertaisesti haukkaamalla kädessä olevastani ilmaomenasta palasen ja osoittamalla sitä sormella. Muiden esittämiä sanoja olivat esimerkiksi "Minni Hiiri", "kissa" ja "kana". Olin vähän yllättynyt tällaisista sanavalinnoista - etukäteen olin varma, että tässä osiossa pitäisi näytellä jonkinlaisia tunnetiloja. Toisaalta olin helpottunut, että selvisin näin helpolla.

Lopuksi yleisölle annettiin äänestyslipukkeet ja kisaajia pyydettiin poseeraamaan lavalla. (Poseerausten jälkeen oli itse asiassa vielä hetken talk show -osiota sillä aikaa kun tulosta laskettiin.)

Nettiäänestyksen ja paikan päällä tapahtuneen äänestyksen yhteistulos oli selvillä tuota pikaa, ja kärkikolmikon nimeäminen aloitettiin kolmanneksi tulleesta - joka satuinkin olemaan minä. Toiseksi tuli ruskeamekkoinen kisaaja, ja aivan ennakko-oletusten mukaisesti voitto meni hänen vieressään istuvalle valkoneuleiselle. Hän oli kerännyt eniten suosiota Twitterissä, teki lavalla upeaa kalligrafiaa, vastaili kysymyksiin hauskasti ja vieläpä näytti oikein kauniilta - ansaittu voitto siis! Voittaja taisi saada palkinnoksi ilmaisen aterian jossain ruokalaketjussa, ja muut finalistit saavat kuulemma jälkeenpäin Onna no ko ni naritai -kirjasen.

Kisa ei pettänyt odotuksiani - siitä tuli juuri sellainen ikimuistoinen kokemus kuin olin toivonutkin. Kiitos vielä hurjasti kaikille minua äänestäneille!

Josocon tomorrow!

Ei varsinaisesti liity postauksen aiheeseen, mutta tältä näytin vähän aikaa sitten ^^'

Josocon-kisa on huomenna ja olen niiin jännittynyt! Lavalla on talk show -osio ja eräänlainen arvuutteluosio, ja molemmissa olisi kiva pystyä puhumaan japania mahdollisimman hyvin. Olen ollut kovin hermostunut jo mennessäni lavalle lolita-muotinäytöksissä, mutta nyt ei riitäkään pelkkä kävely vaan pitää vieläpä pystyä muotoilemaan asioita japaniksi. Pitää vaan yrittää ottaa rennosti. Lolitasta puheen ollen - vaikka harkitsin myös yllä olevan kuvan mekkoa, päädyin valitsemaan huomiseksi asukseni lolitaa. Tulen siis käyttämään yhtä täältä ostamistani neljästä lolitamekosta. Asuni on suht yksinkertainen, mutta olen siihen melko tyytyväinen.

Lisää tunnelmia sitten kisan jälkeen! Äänestää voi vielä hetken aikaa *täällä* (ja oma nimeni on siis モモちゃん), vaikkei tällainen "kerran per päivä" -äänestys kovin järkevältä systeemiltä tunnukaan.

Halloween outfit

Tässä lyhyt Halloween-raportti paljon myöhässä. Yleensä en vietä Halloweenia mitenkään (jätän sen Suomessa oikeastaan täysin noteeraamatta), mutta koska Japanissa ja etenkin Tokiossa Halloweenia vietetään riehakkaasti, päätin itsekin tällä kertaa pukeutua. Lännessä Halloween-asut mielletään kai yleensä jotenkin "pelottaviin teemoihin" liittyviksi, mutta Japanissa tunnutaan olevan enemmän yleisellä naamiais- ja cosplay-linjalla (vaikka pelottavien teemojenkin asuja tietysti näkyy). Niinpä en itsekään ollut mitenkään pelottavassa asussa - päätin nimittäin olla meido (engl. "maid"). Ostin asuni Don Kihootesta (suosittu sekalaista tavaraa myyvä kauppaketju), josta valtaosa japanilaisista tuntuu Halloween-asunsa ostavan. Etenkin Shinjukun ja Shibuyan Don Kihootet olivat koko Halloweenia edeltävän viikon niin tungoksen valtaamia, että niissä liikkuminen oli vaivalloista.

Kuvaus & editointi: Stephen Kirk

Tällaiselta näytin mennessäni yliopiston Todai Global Interaction Friends -ryhmän järjestämiin Halloween-juhliin. Kuva on otettu aivan asuntolani vieressä ja kaikki kuvassa päälläni näkyvä on Japanista ostettu. Lokakuun puolenvälin paikkeilla Shibuya 109:stä ostamani Delyle Noirin takki (johon ihastuin heti sitä sovittaessani) peittää tehokkaasti meidoasuni, mutta aiempana päivänä otetussa sovituskuvassa se näkyy paremmin:
 

Katsoin parhaaksi peittää meikittömän naamani ^^' Yksi napeista kimmahti pois heti otettuani asun ulos pakkauksesta, enkä tässä ollut sitä vielä korjannut. (Kaverini Stephen kuvasi asuani takittomanakin, mutta vian takia kyseiset kuvat eivät ole nyt saatavilla, joten on tyydyttävä tähän huonolaatuiseen)

Lähinnä ruokailuun ja jutusteluun keskittyneessä Halloween-juhlassa oli myös pieni pukukisa. Yllätyksekseni vaihto-oppilaat äänestivät minut peräti kolmannelle sijalle, ja palkinnoksi sain hauskan origamien taittelua opettavan kirjan. Juhlasta positiivisena jäi mieleen etenkin se, miten monet eivät pitivät minua alusta alkaenkin naisena - biologinen sukupuoleni paljastui usein vasta avatessani suuni (mikä toisaalta on myös sääli).

Youtubeen ladattu Shibuyassa kuvattu Halloween-video kuvaa hyvin Tokion Halloweenin mieletöntä tunnelmaa. Ennen Halloween-juhlaani kävin nimittäin täsmälleen samassa paikassa aistimassa tunnelmaa ja näin osan videon asuista itsekin.

Josocon voting - START!

Kuten aiemmin kerroin, päätin pyrkiä Tokion yliopiston Komaba-kampuksen "koulufestivaalin" kilpailuun ("Josocon"), jossa biologisesti miespuoliset opiskelijat kisaavat siitä, kuka on söpöin tyttö. Nyt on alkamaisillaan kisan nettiäänestysvaihe!

Ensin kerron lyhyesti kisaan liittyneistä aiemmista vaiheista. Vähän ensimmäisen Josocon-postaukseni jälkeen minulle ilmoitettiin päivä, jolloin kisan esikarsintahaastattelu pidettäisiin. Sain tietää siitä alle vuorokauden varoitusajalla, joten mikä onni, että olin ehtinyt ostaa sopivan asun (sen vaalean kukkamekon) ajoissa. Jännitin vähän, miten pärjäisin haastattelussa japaniksi, mutta minulle kerrottiin, ettei sitä tarvitse jännittää, kunhan ulkonäkö on kunnossa.

Haastattelu pidettiin lokakuun alkupuolen viikonloppuna Komaban kampuksen kerhotalossa. Muutama järjestäjäpuolen opiskelija asettui istumaan tyhjään luokkahuoneeseen pitkulan pöydän ääreen ja minä istuuduin omani ääreen heitä vastapäätä. Minulta vain kyseltiin tyypillisiä asioita, kuten milloin aloin käyttää naisten vaatteita ja miten usein nykyään käytän niitä. Lievästi jännittyneenä jankkasin japania melko kankeasti, mutta sain kuitenkin asiani ilmaistua. Lopussa yksi järjestäjistä totesi, että luultavasti pääsen läpi karsinnasta, vaikkei muita ollut vielä edes haastateltu - sen verran vaikuttuneita he tuntuivat ulkonäöstäni olevan.

Noin viikon päästä haastattelusta sainkin tiedon, että minut on valittu pääkisaan. Samalla pyydettiin täyttämään informaatiolomake kisan nettisivuja varten sekä ilmoitettiin kuvauspäivä sivuille tulevien kuvien ottamista varten. Kuvaus järjestettiin pari viikkoa sitten lauantaina, mutta sen alkuosa oli vähän harmillinen. Paikalle oli nimittäin saapunut kisan virallinen kuvaaja, mutta jostain syystä hän jäi odottamaan toisen hakijan laittautumisen valmistumista, ja minua kuvaamaan lähetettiin järjestäjäpuolen henkilö, joka kertoi olevansa hieman heikko kuvaamisessa. Kenties tästä syystä nettisivuille päätynyt kokovartalokuva ei ole aivan parhaasta päästä. Kuvaussession lopussa kameramies kuitenkin liittyi onneksi seuraan, ja hänen ansiostaan minusta saatiin sivuille ihan hyvä lähikuva.

Josoconin tämänvuotisille nettisivuille pääsette allaolevaa logoa klikkaamalla! Eteenne aukeaa heti finalistien esittelysivu, ja kunkin finalistin tiedot näette pikkukuvia klikkaamalla.

Josoconin Twitter-versioon puolestaan pääsette *tästä*.

Esittelysivuni tiedot suomennettuina:

Nimi: Momo-chan (モモちゃん)
Jäsen: Helsingin yliopiston humanistinen tiedekunta, 4. vuosi (vaihto-opiskelija)
Ikä: 24
Lähtöisin: Suomi
Harrastukset: Tennis, blogin kirjoittaminen
Erikoistaito: absurdi huumori
Luonne: tyttömäinen, shimeyaka*
Vapaa-ajanviettotavat: Shoppailu, meikkaaminen
Viehättävin osa: Jalat
Lempiruuat: Jäätelö, pikkunaposteltavat, katsudon
Vapaa sana: Hiukset ovat naisen sielu ♡
Twitter: Ei ole
*shimeyaka = hiljainen, rauhallinen, tyyni; vakava, surullinen, murheellinen; naisellinen, hienostunut, hillitty, lempeä, sulava, viehkeä

Henkilökunta on näköjään pistänyt alle oman (hurjasti liioittelevan) kommenttinsa minusta, joka vapaasti suomennettuna kuulostaa pääpiirteissään tältä:

"Henkilökunta on vauhkona! Kaukaa Helsingistä on saapunut SSS-luokan kaunotar, joka saattaa Hollywood-näyttelijättäretkin häpeään ♪ Enkelin hiukset, läpikuultava lumenvalkea iho ja kauniisti kaartuvat hoikat jalat ovat todellakin Pohjolan synnyttämä ihme! Mutta nekin ovat hänen viehätysvoimastaan vain pienen pieni osa ♪"

Kisa koostuu kahdesta osasta, joista toinen on nettiäänestys ja toinen lavalla käytävä kisa 23.11. pidettävässä koulufestivaalissa. Ilmeisesti kuka tahansa saa äänestää, joten kun olette valinneet suosikkinne, voitte äänestää häntä helposti yhdellä klikkauksella täällä:

***ÄÄNESTYKSEEN***

Hurjan söpöjä nuo japanilaiset kilpailijat! Kävipä "Pohjolan tytölle" miten tahansa, unohtumaton kokemus tulee varmasti~

Hyvää äänestysintoa!

Purikura, Episode 2

Eilen oltiin purikurassa Sarin ja Niinan kanssa! Etsimme Shinjukussa pitkään Club Segaa, koska siellä piti olla Dear Studio -niminen purikura, johon halusimme (ja jossa viime purikurapostauksen kuvatkin otettiin). Mutta kun Club Sega vihdoin löytyi, siellä olikin vain yksi purikura ja se oli tällainen Gyza. Mutta ihan kivoja näistäkin kai tuli!

Minä ja Sari ostimme myös söpöt talvikengät, tosin eri värisinä. Pitäisiköhän tehdä joku ostospostaus - en malta nimittäin odottaa, että pääsen esittelemään kaikkia ihanuuksia, joita olen ostanut! (Tai sitten ostokseni näkyvät kuvissa pikku hiljaa, sitä mukaa kun käytän niitä...) Saattaa olla, että saan ostettua täältä kokonaan uuden, söpön arkityylin Suomeen~

Trans in Tokyo

Hei! Ajattelin vähän kertoa, miten minuun transtyttöön on suhtauduttu täällä Tokiossa ensimmäisen vaihtokuukauteni aikana. Suuren osan ajasta olen ollut niin sanotussa poikamoodissa (koska yliopistoon meno laittautuneena on ainakin toistaiseksi tuntunut liian jännittävältä kaiken muun stressin ohella), mutta nätimpänäkin olen päässyt liikkumaan kohtalaisesti.

Ennen vaihtoon tuloani ajattelin, että Japanissa minun olisi helpompi olla kaupungilla oma naisellinen itseni kuin Suomessa. Käsitys myös tuntuu pitävän paikkansa. Eihän Suomessakaan varsinaista hätää ole ollut (muutamaa ikävää tilannetta lukuun ottamatta), mutta Japanissa ulkona liikkuessani minulla tuntuu olevan vieläkin rennompi ja vapautuneempi olo. Vaikka jotkut ovatkin välillä katsoneet pitempään, katseet eivät ole tuntuneet oudoksuvilta tai paheuksuvilta - kuvittelen monen katseista liittyneen ennen kaikkea "eksoottisen" ulkomaalaisen tai ylipäänsä asukokonaisuuden tarkastelemiseen. Mitenhän monen japanilaisen silmä on edes harjaantunut havaitsemaan ulkomaalaisista naisista mahdolliseen transnaiseuteen viittaavia piirteitä? Ehkä joidenkin, mutta voisi myös kuvitella, että esimerkiksi minunlaiseni pitkän tytön nähdessään monet japanilaiset yhdistävät pituuden helpommin länsimaalaisuuteen kuin transnaiseuteen.

Olen myös aika iloinen, että saan tämän puolen vuoden ajan asustaa tällaisessa pukeutumiskulttuurissa. Suomalaisnaisten joukossa hieman aasialais-/japanilaistyyppinen söpö pukeutumiseni (lolita mukaan lukien) tekee minulle välillä itsetietoisen ja joukosta erottuvan olon, mikä on valitettavasti omiaan lisäämään tietynlaista joukkoonkuulumattomuuden tunnetta, jota minulla muutenkin transnaiseuteni takia biologisten naisten joukossa alitajuisesti hieman on. Täällä sen sijaan sulaudun pukeutumiseni puolesta hyvin massaan, kun monilla tytöillä on vastaavantyyppisiä söpöihin mekkoihin/hameisiin, kenkiin ja asusteisiin perustuvia asukokonaisuuksia. Vaikka joukosta erottautumisessa ei mitään vikaa olekaan, yleisesti ottaen transnaiset - minä mukaan lukien - tykkäävät pukeutumisensa puolesta sulautua massaan, koska silloin ihmiset tulevat yleensä kiinnittäneeksi vähemmän huomiota mahdollisiin biologisesta sukupuolesta viestiviin seikkoihin. Ihanaa kun kerrankin pystyy (länsimaalaista ulkonäköä lukuun ottamatta) jossain määrin sulautumaan massaan, vaikka käyttäisi lempimekkoaan!

Yksi asia, mistä olen ollut valtavan ilahtunut, on se, miten ystävällisesti japanilaisten vaatekauppojen myyjät ovat suhtautuneet minuun. Useammankin kerran on käynyt niin, että vaikka olisin ollut koulun jälkeen kiertelemässä kauppoja "poikamoodissa", myyjät ovat hyvinkin herkästi tulleet kysymään, haluaisinko sovittaa vaatteita. En muista, että Suomessa naistenvaatekauppojen myyjät olisivat poikamoodissa ollessani suoraan tulleet kysymään, haluaisinko sovittaa jotain. Jopa eräitä rintaliivejä hetken katsottuani eräs myyjä tuli iloisena kysymään näin! Vaikka joku voisi ajatella taustalla olevan vain myynnin edistämisen, tuntuu kuitenkin ihanalta, että kenties hämäävästä ulkonäöstäni huolimatta monet myyjät pitävät minua biologisten naisten kanssa tasavertaisena, sovitustakin kaipaavana asiakkaana. Toisaalta voi myös miettiä, onko ulkonäköni "poikamoodissakaan" enää kovin poikamainen (mm. hiusten, korvakorujen ja BB-voiteen takia). Varmasti Suomessakin on yhtä mukavia myyjiä, mutta Tokiossa sellaisia tuntuu olevan niin suuri osa.

Kävinpä myös tutustumassa yliopiston LGBT-kerho Topokseen viikko sitten. Olin kuvitellut siellä olevan edes joitain edustajia joka kirjaimesta, mutta kävi ilmi, että kerho koostuukin melkeinpä pelkästään G-ihmisistä - vaikka olisihan siihen oikeastaan pitänyt varautua, sillä Tokion yliopiston opiskelijoista 80% on miehiä. Tapaamani ihmiset olivat oikein mukavia, mutta toki omasta näkökulmastani olisi ollut hauskaa tutustua myös muiden kirjainten edustajiin.

Muuten, asuntoloitsija tuntuu tottuneen nopeasti naisellisempaan ulkonäkööni, sillä nähdesään minut seuraavan kerran laittautuneena hän ei enää nauranut ollenkaan vaan sanoi: "Nyt en enää ylläty!"

Purikura

Sunnuntaina näin Erikaa! Kiersimme jonkin aikaa Ikebukuron Sunshine Cityn kaupoissa ja kävimme syömässä, minkä jälkeen menimme purikuraan. Tämä oli ensimmäinen kerta kun pääsin purikuraan edes jotenkuten laittautuneena, joten olin aika innoissani!

Prettied up in Tokyo! Dormitory reactions

Ensimmäisten Tokio-viikkojen kiireiden jälkeen nyt viikonloppuna tuli vihdoin tilaisuus laittautua ja olla naisellisemman näköisenä! Kirjoitettavaa on paljon, mutta kerron aluksi vain vähän ostoksistani ja asuntolan reaktioista.

Vaatteiden ostaminen

Olin tullut Tokioon enemmän tai vähemmän pakottavista syistä ilman mitään naistenvaatteita (yhtä hupparia ja muutamaa alusvaatetta lukuun ottamatta). Niinpä halusin mahdollisimman pian vaateostoksille, jotta saisin aluksi kokoon edes yhden asukokonaisuuden, jota käyttää kaupungilla. Suunnitelma eteni hyvin: yhtenä päivänä ostin mekon, toisena kengät, sitten taas laukun ja niin edelleen. Shibuya 109:ssa on tullut käytyä monena peräkkäisenä päivänä kiertelemässä ja pohtimassa. Päädyinkin ostamaan sieltä mekkoni (8000 jeniä, 60 e) Dazzlin-nimisestä liikkeestä ja laukun (4000 jeniä, 30 e) eräästä laukkukaupasta. Kyseinen laukku oli kuulemma putiikin suosituin tuote, ja Dazzlin-mekkoa sekä sen hameversiota on näkynyt hämmästyttävän monella vastaantulijalla (eri sävyisinäkin)!  Kaikkea muutakin pientä olen ostanut - alla olevassa kuvassa näkyy esimerkiksi erään päivän saalis (joskin kengät on ostettu eri päivänä).

Kengät ostin Harajukun edullisesta No Fallista. Kuten odotettavissa oli, kengissä viheliäinen ongelma on ollut pienuus. Minulle mahtuu korkeintaan 24,5 cm jalalle tarkoitettu LL-koko (Japanissa XL on LL), joka vastaa suunnilleen kengänkokoa 39. Suurimmasta koostaankin huolimatta kenkäni alkoivat puristaa varpaitani valtavasti ja kävely muuttui jo lauantaina tuskaiseksi, sunnuntaista puhumattakaan. Niinpä sunnuntaina piti ostaa uudet, tällä kertaa lähes korottomat kengät, jotka tosin nekin aiheuttivat kipeyttä, vaikkakin vähemmän kuin edelliset. Hämmästyttävää, miten paljon kengistä johtuva kipu aiheuttaa ärtyneisyyttä ja väsymystä.

Asuntolan reaktiot

Voi miesasuntola, miten pelottava paikka oletkaan. Pitkään aikaan ei ole jännittänyt laittautuminen yhtä paljon, kädetkin ihan tärisivät meikatessa. On se kumma, että vaikka näiden vuosien jälkeen itseluottamusta pitäisi olla jo suht paljon, edelleen huomaan jännittäväni etenkin miesten reaktioiden kohtaamista. Kun olin lauantaiaamupäivänä laittautunut huoneessani, kuuntelin tarkasti oven läpi kuuluvia ääniä löytääkseni hetken, jona kukaan ei olisi liikkumassa käytävällä. Yllättävän pitkään siinä menikin (joku menee vähän väliä vessaan tai ravaa muuten vaan käytävällä), mutta lopulta onnistuin pääsemään alakertaan ja ulos asuntolasta kenenkään - paitsi siivoojan - huomaamatta. Joskus asuntoloitsija (vähän vanhempi japanilainen nainen) istuu eteisessä valvontakopissaan, mutta ei onneksi tällä kertaa.

Heti ulkona törmäsin kuitenkin lenkillä olleeseen naispuoliseen vaihtarikaveriini, joka asuu vastapäisessä naisasuntolassa. Hän suhtautui asiaani tosi hyvin, kuten olin arvannutkin. En ollut kertonut transsukupuolisuudestani vielä kenellekään (en asuntoloitsijalle enkä vaihtarikavereille), koska olin vielä odotellut sopivaa ja luontevaa hetkeä. Tai oikeastaan olin yhdelle! Jo ensi päivänä tavatessamme eräs hollantilainen miesvaihtari otti oma-aloitteisesti kiinnostuneena puheeksi mahdollisen transsukupuolisuuteni - hän nimittäin oli päätellyt asian nähtyään Facebookin Todai-vaihtariryhmässä lyhyen esittelytekstini, jossa sanoin aikovani liittyä LGBT-kerhoon. Hän on tosi mukava ja olen kertonutkin hänelle jo paljon tilanteestani. Tosi mukavaa, että asuntolassa on ainakin joku, jolle voi puhua vapaasti transjutuistakin.

Kuten hollantilainenkin arveli, kaikki asuntolassa eivät olisi yhtä ymmärtäväisiä. Kun tulin lauantai-iltana takaisin asuntolaan, minut näki vain eräs japanilainen, joka sattui olemaan lukemassa lehteä aulassa. Nähdessään minut hän näytti luonnollisesti yllättyneeltä, mutta siitä ei kyllä voi vetää johtopäätöksiä hänen suhtautumisestaan. Sunnuntain tilanteesta sen sijaan voi. Samaan tapaan tulin sunnuntai-iltana asuntolaan ja kiisin kohti toiseen kerrokseen johtavia rappusia. Yhtäkkiä valvojankopissa päivystänyt asuntoloitsija ryntäsi kintereilleni huutaen "Dame, dame!" ("Se on kiellettyä!") pitäen minua selvästi luvatta asuntolaan hiippailleena naisena. Kun hänelle selvisi, että kyseessä olinkin minä, asuntolan virallinen asukas, tapahtui ennennäkemätön reaktio: hän puhkesi hysteeriseen nauruun. Hän tuupertui nauraen maahan - ikään kuin olisi pyörtynyt - pitäen kiinni päästään/silmistään. Hän ei saanut naurua loppumaan, mutta yritti sen seassa sanoa "gomennasai, gomennasai" ("anteeksi"). Tuntui tosi kurjalta joutua naurunalaiseksi omimmassa olomuodossani. Koska en usko että hän olisi ymmärtänyt transsukupuolisuutta ollenkaan, vaistomaisesti sanoin tekosyyn pukeutumiselle: sanoin, että asu oli (viime postauksessa mainitsemaani) naiskilpailua varten. Mutta kun kisa on ohi ja laittutuminen silti jatkuu, totuus selviää hänelle väistämättä. Toisaalta miksipä minun edes pitäisi välittää hänen suhtautumisestaan minuun. Pääasia lienee, ettei hän sentään kieltänyt pukeutumistani.

Jottei postaus venähdä liian pitkäksi, lopettelen tähän ja jatkan myöhemmin. Alla muutama kuva asustani (ensimmäinen sunnuntailta, toinen lauantailta).

女装子コン - Momo to a beauty competition?!

Viikon olen nyt ollut Tokiossa ja pieniä vaivojani lukuun ottamatta aivan mahtavaa on ollut. Mutta millaista tämä elely on (trans)naisnäkökulmastani katsottuna? Kaikenlaista siitä voisi kirjoittaa, mutta tämän blogin ensimmäinen vaihtooni liittyvä postaus minun on pakko omistaa eräälle ainutlaatuiselle tilaisuudelle.

Saapuessamme ensimmäistä kertaa Komaban kampukselle yksi asuntolaporukastamme sattui kysymään toiselta, mitä eräässä pääportin lähellä olleessa mainosplakaatissa luki. Itse en ollut kiinnittänyt huomiota mainokseen, mutta pari ohimennen kuultua sanaa Hirokin selityksessä havahduttivat minut: "... muuttua tytöksi...". Mistäs nyt on kyse!? Tuolloin olimme kiirehtimässä japanin kielen orientaatioon, mutta päätin tulla lukemaan mainosta itse heti vapaa-ajan koittaessa.

Pääsin ryntäämään takaisin mainokselle parin tunnin kuluttua. Vieraita kanji-merkkejä oli muutama, mutta ymmärsin viestin: kyseessä on vuosittaisessa Komaba-juhlassa (tänä vuonna 23.11.) pidettävä kilpailu, jossa miespuoliset opiskelijat pukeutuvat naisiksi ja heistä valitaan söpöin - eräänlainen Miss Komaba -kisa siis! Mainos oli itse asiassa kilpailun värväysilmoitus, ja välittömästi sitä lukiessani mieleeni pulpahti ajatus omasta osallistumisestani. Olisi aivan uskomatonta olla Tokion yliopiston suuressa juhlassa lavalla ja vieläpä omimmassa olomuodossani, naisena *___*!

Mieleeni tuli välittömästi myös muutama kysymys. Mietin esimerkiksi, onkohan transsukupuolisten ylipäänsä edes tarkoitus osallistua tähän. Onkohan kisan sävy kovin huumoripainotteinen tai millään tapaa naurunalaiseksi saattava? Mainoksessa käytetyn termin (女装子) mukaan haettavat kilpailijat olisivat nimittäin enemmänkin ristiinpukeutujia, joille naiseksi pukeutuminen on enemmänkin vain harrastus ilman transsukupuolisten sukupuoliristiriitaa. Pahimmassa tapauksessa huumoripainotteinen kisa voisikin olla jopa itsetuntoa laskeva kokemus transsukupuoliselle. Luulisin että varteenotettavampi vaihtoehto lienee kuitenkin se, että katsojat ja ohjelmanpitäjät suhtautuvat ohjelmaan asiallisen vakavasti ja pitävät sitä enemmänkin "missikisana", jossa kilpailijat vain eivät ole biologisia naisia, jolloin ei olisi niinkään väliä, mikä kilpailijan sukupuoli-identiteetti on. Käsite 女装子 (josōuko) on kuitenkin sen verran epämääräinen, että uskon sen voivan käsittää myös minunlaiseni transsukupuoliset, jotka ovat vielä biologisesti miehiä. Itse suhtaudun kisaan vain kauneuskilpailuna, vaikkakaan en suuremmin haaveile siinä menestymisestä - söpöjen aasialaisten ruumiin- ja kasvojen rakenne vain on niin omaa luokkaansa. Tarkoituksena on vain kokea (positiivisessa mielessä) unohtumaton kokemus, jollainen tästä epäilemättä tuleekin! Kilpailun jälkeen ehkä useampi japanilaisopiskelija tunnistaakin minut, mikä voi helpottaa kaverien saamista.

Mietin myös, onkohan ulkomaalaisten edes sallittua osallistua kisaan ja joutuukohan lavalla puhumaan paljon japania (voisi nimittäin olla *hieman* jännittävää suuren natiiviyleisön edessä). Muun muassa näitä kysyin kilpailun komitealta lähettäessäni heille hakemusta viime perjantaina, ja vastaus oli sydämellisesti tervetulleeksi toivottava. Saan osallistua ulkomaalaisuudestani huolimatta, eikä lavalla joudu näillä näkymin puhumaan muuta kuin vastaamaan joihinkin kysymyksiin. Mahtavaa! He kutsuivat minut myös haastatteluun! En jaksa uskoa, että haastattelussa enää karsittaisiin pois osallistujia, sillä kisaan ei oletettavasti muutenkaan tule valtavaa osallistujaryntäystä - viime vuonna kisaajia oli ilmeisesti neljä. Kenties haastattelussa vain kysellään taustatietoja ja otetaan muutama referenssivalokuva. Haastattelun päivämäärä ei ole vielä tiedossa, mutta se on todennäköisesti joko ylihuomenna (!!!) tai marraskuun alkupuolella. Haastatteluun pyydettiin toki tulemaan naisen näköisenä, joten eilen ostinkin jo Shibuyasta ja Harajukusta varsin sieviä vaatekappaleita saadakseni kokoon söpön haastatteluasun. Onneksi huomennakin ehtii vielä ostaa, mikäli päiväksi päätetään lauantai.

Ilmoittelen, miten kisaan valmistautuminen (ja oleskelu muutenkin) edistyy!

Last thoughts before Japan

Viimeisiä päiviä viedään. Kuuden kuukauden (1.10.2014 - 31.3.2015) vaihto-opiskeluni Japanissa on alkamaisillaan ja tunnelma on sen mukainen - hermostunut ja jännittynyt. Jännityksen lomassa olen myös pohtinut, miten kyseinen elämänmuutos vaikuttaa (trans)naisena elämiseeni.

Ensinnäkin tyhjensin hiljattain vanhempieni avustuksella asuntoani, koska vaihtoni ajaksi siihen tulee asumaan alivuokralainen. Minun oli siis siirrettävä lähes kaikki tavarani väliaikaisesti vanhempieni luo. Koska tavarat oli määrä kuljettaa heidän autollaan, tiesin heidän saavan nyt todellisen käsityksen siitä, kuinka paljon minulla onkaan naistenvaatteita (joita he eivät toivoisi minun käyttävän). Jännitin asian paljastumista, mutta kaikki meni suhteellisen hyvin. Äiti näytti vähän nyrpeältä eikä halunnut edes katsoa vaatteisiini päin, mutta mitään suurta tunteenpurkausta ei onneksi tullut. Eriskummallista ajatella, että vaihtoni ajan kaikki vaatteeni - lolimekot mukaan lukien - ovat vanhempieni talossa minun entisessä huoneessani. Samaisesta huoneesta yritin vielä viisi vuotta sitten etsiä vimmatusti uusia kätköpaikkoja, joihin saisin piilotettua vaatteitani, jotteivät vanhemmat vahingossakaan niitä löytäisi. Nyt huone on täynnä (laatikoituja) naistenvaatteita, jotka vaihtoni ajan ovat periaatteessa vapaasti perheenjäsenten ulottuvilla. Ajat ovat muuttuneet.

Tässä matkalaukussa lolimekkoni viettävät ainakin seuraavat kuusi kuukautta

Itse vaihtoon liittyen on ollut mielessä Tokion asuntola-asia. Inokashira-puiston vieressä sijaitseva asuntolani vaikuttaa ominaisuuksiltaan erinomaiselta, mutta siinä on yksi iso varjopuoli: se on 100% miesasuntola, jonne naisten on kiellettyä astua jalallaankaan. Tietysti minut lasketaan mieheksi, koska passissani sukupuoleni on mies, minkäs sille mahtaa. Pelkkä diagnoosini ei näin virallisessa asiassa auta. Seka-asuntoloitakin olisi ollut tarjolla, mutta tämä asuntola vaikutti muine ominaisuuksineen (etenkin kahden vuokraan sisältyvän päivittäisen aterian takia) niin loistavalta, että siihen oli vain pakko päätyä. En tietenkään aio olla koko puolta vuotta ankeassa poikamoodissa, mutta pelkään joutuvani miesasuntolassa ongelmiin, jos näytän ihan naiselta. Naisen näköisen henkilön bongaaminen paikassa, jossa oletetaan olevan pelkästään miehiä, saattaa herättää henkilökunnassa ja muissa asukkaissa epäilyksiä sääntörikkeestä. Voin kuvitella, kuinka usein joutuisin "väärinkäsityksen" kohteeksi (vaikka eihän minun naiseksi luulemiseni edes oikeastaan ole väärinkäsitys...). Ainoa ratkaisu lienee se, että selitän asuntoloitsijalle ja muille asukkaille tilanteen ja toivon heidän ymmärrystään.

Mahdollista asuntolaongelmaa lukuun ottamatta transnaisena elämisen Tokiossa pitäisi kuitenkin olla suhteellisen helppoa. Kulttuurin sisäänrakennetuista kohteliaista käyttäytymismalleista johtuen ihmiset eivät yleensä huutele mitään tai edes tuijota, joten etenkin kaupungilla voi liikkua rennoin mielin. On kuitenkin esimerkkejä Japanin (työ- ja) koulumaailman nihkeästä suhtautumisesta transihmisiin, joten en voi olla aivan varma, miten minuun suhtauduttaisiin, jos menisin yliopistoon naisena. Yleisesti ottaen ulkomaalaisten toimintaa katsotaan kuitenkin Japanissa vähän läpi sormien - "nehän ovat vain gaijineita (= ulkomaalaisia)". Hyvältä kuulostaa joka tapauksessa se, että yliopistolla on virallinen LGBT-kerho, UT-topos, jolla vaikuttaa olevan monenlaista toimintaa aina lounastapaamisista elokuvakäynteihin. Varon nostamasta odotuksia liian korkealle, mutta on mahdollista että kerhosta tulee jopa vaihtoni kohokohtia.

Lopuksi on vielä mainittava valitettava fakta: edelleen ratkeamattomasta pakastusongelmastani johtuen en saanut aloitettua naishormoneja ennen vaihtoa, vaikka kovasti sitä toivoin. Näin ollen en pysty aloittamaan hormoneja ainakaan seuraavaan kuuteen kuukauteen, koska Tokiossa en käytännön syistä ryhdy mitään pakastuksia yrittämään. Toivottavasti tietoisuus kuuden kuukauden pakollisesta tauosta ei ala ahdistaa minua liikaa vaihdon aikana. Lohdutukseksi aion ostaa ainakin paljon söpöjä vaatteita :<

PS. Postailen tähän blogiin toki Tokiossakin, mutta etenkin vaihdon alkuviikkoina huomattavasti useammin päivittynee vaihtoblogini Tokyo Tokimeki.

Tracon 9

Terveisiä Traconista tänäkin vuonna! Tampereen mukavassa animetapahtumassa tuli taas loleiltua. Perinteisen asukriisin jälkeen valitsin päälleni vanhan mutta niin ihanan J&J-mekon, jota tajusin käyttäneeni conissa viimeksi yli kaksi vuotta sitten (Animeconissa 2012). Tällä kertaa halusin kokeilla, miltä mekko näyttäisi omien hiusteni kanssa, joita yritinkin kihartaa oikein kunnolla. Conipaikalle päästyäni ne olivat kuitenkin lässähtäneet vain kevyesti laineileviksi, mutta mitäpä pienistä.

Mitkä asiat tekivät juuri tästä Traconista mieleenpainuvan? Ensin tulee mieleen kaksi harmillista asiaa: jatkuva matkustaminen ja liikkumisen kurjuus. Matkustaminen johtui siitä, että ensimmäistä kertaa koskaan tulin kaksipäiväisen conin väliseksi yöksi kotiin Helsinkiin nukkumaan, koska pihinä en halunnut maksaa vähintään 60 euroa hotelliyöstä. Meinasin vieläpä myöhästyä junasta molempina päivinä! Liikkumisen kurjuus puolestaan johtui Midnight Runin aiheuttamasta sitkeästä polvikivusta, joka teki etenkin conirakennuksen portaiden käyttämisestä tuskallista (mutta tätä kirjoittaessani polvi on jo paljon parempi). Jos joku ihmetteli toisinaan vaivalloista kävelyäni, niin siitä se johtui.

Hyviä juttuja oli kuitenkin enemmän! Ensimmäinen niistä tapahtui jo lauantaiaamuna junassa. Heti vieressäni käytävän toisella puolella istui pari keski-ikäistä naista, joista toinen oli (ainakin jotenkuten) perillä Traconista ja toinen ei. Tietävä selitti tietämättömälle, kuinka monet ovat pukeutuneet mitä villimpiin asuihin, todeten lopuksi: "... mutta nämä tytöt ovat pukeutuneet tosi kauniisti". Epäilemättä hän viittasi minuunkin, vieläpä ihan oikealla sukupuolisanalla. En vain pysty kuvailemaan, miten hyvä mieli näinkin pienestä asiasta tulee.

Muita hyviä juttuja olivat esimerkiksi conialueen ruokakojut - conin uutuuskeksintö - joista ostin kuusi metrilakua ja ruoka-annoksen. Polvikipuineni arvostin tätä ruokailumahdollisuutta, joka säästi minut paljolta kävelyltä. Viikonlopun ilmakin oli aivan upea, ei tuntunut kovinkaan syksyiseltä vaan pikemminkin loppukesäiseltä! Conin ohjelmasta parhaiten mieleen jäi mukavan informatiivinen Danganronpa-luento. Mutta conien parasta osuutta, ihmisten tapaamista, ei mikään pysty horjuttamaan. Kaikki halaamiset, kuvapyynnöt, mekkokehut, juttelutuokiot... muistelen niitä lämmöllä! Kiitos kaikille, tuli niin hyvä mieli <3

Asukuvista suuri kiitos teille, Louis ja Sophie!

Aurinko vähän häikäisi...

Helsinki Midnight Run 2014

Elokuun lopulla kuulin sattumalta Midnight Run -nimisestä juoksutapahtumasta, joka herätti heti mielenkiintoni - tykkään nimittäin juoksemisesta ja ylipäänsä kilpailuista. Olin itse asiassa haaveillutkin osallistuvani joskus johonkin suureen juoksukisaan, niistä kun huokuu aina niin upea tunnelma. Tässä tapahtumassa tunnelmaa vasta riittikin, mistä pitivät huolen kelpo ihmismäärä (ilmeisesti ainakin 8500 juoksijaa) sekä tapahtuman hienot tunnelmalliset puitteet.

"Keskiyön juoksussa" juostiin siis 10 kilometrin reitti pimeässä Helsingin keskustassa, ei tosin ihan keskiyöllä vaan jo iltayhdeksästä alkaen. Rata alkoi Senaatintorilta ja ydinkeskustan itäosassa aikansa kiemurreltuaan päättyi samaan paikkaan. Reitin varrella oli tasaisin välimatkoin erilaisia musiikki- ja tanssiryhmiä kannustamassa juoksijoita, mutta itse ehdin kiinnittää niihin vain vähän huomiota. Yritin nimittäin porhaltaa kisassa maksimisuorituksen, sillä halusin saada selville todellisen kuntoni. Viime Cooperin testistä on aikaa jo 3½ vuotta, ja silloin tulokseni oli 3050 metriä 12 minuutissa. Laskin siis juoksevani 10 km parhaimmillaan 40 minuuttissa, mikäli jaksaisin juosta koko ajan Cooper-vauhtiani (mikä olisi kyllä epätodennäköistä). Ilmoittautuessa piti valita lähtöryhmä oman tavoiteajan perusteella, mutta nopein minulle valittavissa ollut ryhmä (3A) vaikutti 50-55 min tavoiteaikansa perusteella hieman verkkaiselta. Niinpä jouduin juoksun aikana ohittelemaan juoksijoita paljonkin. Itse asiassa juoksuni oli jatkuvaa ohittelua, mikä ehkä hieman heikensikin aikaani. Maalissa olin totaalisen poikki (ja jalkojen särkyä kesti vielä monta päivää juoksun jälkeen + toinen polvi on edelleen jotenkin revähtänyt), mutta tunnelma oli odotetusti mahtava. Loppuajakseni muodostui 43:41, jolla olin suureksi yllätyksekseni peräti sijalla 36 (/5326) naisten sarjassa.

Kyllä, naisten. Erityisen mielenkiintoisen tapahtumasta minulle tekikin se, että olin ilmoittautumislomakkeessa ilmoittanut sukupuolekseni "nainen" - ensimmäistä kertaa urheilukontekstissa. Vaikka diagnoosini perusteella minulla on lupa elää sosiaalisesti naisena, on helppo ymmärtää, miksi urheilussa olisi loogista kiinnittää huomio ennen kaikkea biologiseen sukupuoleeni: urheilussahan lihaksilla on keskeinen merkitys, ja minun lihakseni ovat (tahdostani riippumatta) saaneet ylimääräistä vahvistusta mieskehon testosteronimäärän vaikutuksesta, jolloin ne ovat vähän epäreilussa asemassa muihin naisiin verrattuna. Tästä syystä olen automaattisesti joutunut esimerkiksi virallisissa tenniskisoissa aina miesten sarjaan sukupuoli-identiteetistäni huolimatta. Nyt uskalsin kuitenkin ilmoittautua naisten sarjaan, koska Midnight Run ei vaikuttanut ihan niin viralliselta kisalta (vaikka sarjojen parhaille palkinnot jaettiinkin), vaan sitä mainostettiin enemmänkin "juoksujuhlana". Ajattelin siis, etteivät järjestäjät ehkä olisi niin tarkkoja biologisen sukupuoleni suhteen, kuten eivät olleetkaan. Missään vaiheessa kukaan ei kyseenalaistanut naisten sarjaan osallistumistani (miehen etunimestä huolimatta), mistä olen tosi iloinen. Tuntuikin mahtavalta saada ensimmäistä kertaa osallistua sen sukupuolen sarjaan, johon tunsin kuuluvani. Toivottavasti kukaan naiskilpailija ei vain pahastunut, että tulin mieskehoineni "vääristämään" naisten tuloslistaa. Toivon, että ensi vuonna Midnight Runin aikaan olen syönyt jo pitkään hormoneja ja lihakseni ovat muovautuneet sellaisiksi kuin niiden naisten hormonitasoilla kuuluisikin olla. Voisin sitten juosta vähän paremmalla omallatunnolla, ja aikani olisi vertailukelpoisempi muiden naisten aikojen kanssa.

(PS. Edellinen postaukseni on edelleen voimassa~)

Looking for help

Mietin pitkään, uskallanko edes tehdä postausta tästä, mutta lopulta päädyin postaamaan. Aihe on arka, mutta toivon että ymmärrätte. (Jos prosessiin liittyvät ongelmani ovat jo ennestään tosi tuttuja, voitte skipata suurimman osan tekstistä ja siirtyä suoraan tekstin loppuosan tummennettuun kysymykseen)

Olen viime aikoina ollut tosi ahdistunut sen suhteen, ettei prosessini etene ollenkaan. Hormonit odottelevat edelleen kaapissa, vaikka transsukupuolisuusdiagnoosin saamisesta tulee syyskuun alussa kuluneeksi kokonainen vuosi. Ajan kuluminen on myös osoittanut sen, että haluni aloittaa prosessi ei katoa mihinkään. Aloittamisen esteet kuitenkin sen kuin pysyvät. Olen vähitellen tajunnut, että ei ole kovinkaan oleellista keskittyä kahteen vähäisempään "esteeseen" (eli vanhempiini ja hormonien riskeihin), koska niihin pystyy oikeastaan vaikuttamaan hormonien aloittamisen jälkeenkin. Sen sijaan asia, joka on pakko saada kuntoon ennen hormonien aloitusta, on sukusolujen pakastus.

Kuten blogiani seuranneet tietävät, sukusolujen pakastus on suurin murheeni. Pakastettujen sukusolujen avulla minulla olisi mahdollisuus joskus tulevaisuudessa saada oma lapsi (mikäli se myös kumppanilleni sopisi), onhan lapsen saaminen ollut selkeänä haaveenani niin kauan kuin muistan. Arvostan suuresti myös adoptiota, mutta oma lapsi on aina oma lapsi - minkäs sitä unelmalleen mahtaa. Kun en kerran raskaaksi pysty tulemaan, ainoa keino saada lapsi on miessukusolujeni avulla. Hormonien aloitus kuitenkin tuhoaisi sukusoluni todennäköisesti jo hyvin varhaisessa vaiheessa (enkä todellakaan halua laskea mitään sen varaan, että kuuluisin niihin harvoihin, joille lisääntymiskyky palaa takaisin vielä monen vuoden hormonienkäytön jälkeenkin, jos käytön lopettaa). Niinpä haluan sukusolut purkkiin ja hedelmöitysklinikan pakastimeen ehdottomasti ennen aloitusta.

Ennen kuin solut voi pakastaa, asianomaisen pitää saada ne jotenkin itse "ulostettua", koska lääketiede ei muitakaan luotettavia keinoja tunne. Useimmille transnaisille solujen ulos saaminen ei tunnu olevan minkäänlainen ongelma (mitä todella ihmettelen), mutta itsehän en saa niitä ulos omin voimin, vaikka kuinka haluaisin. Itsetyydytys ei houkuttele minua ollenkaan, mutta olen toki yrittänyt - tuloksetta. Eräällä hedelmöitysklinikalla yritin pitkään lähes pomminvarmaksi keinoksi povatun vibraattorin kanssa, taas tuloksetta. Seksuaaliterapeutti puolestaan antoi minulle (viimeisenä keinona?) jonkinlaisia eturauhasta rentouttavia sähköimpulsseja, mutta ei niistäkään hyötyä ollut - koin impulssit vain inhottavina ja halusin laitteesta äkkiä eroon. Tiedän kuitenkin, ettei minulla ole mitään fysiologista vikaa, koska mekanismi kyllä periaatteessa toimii: vuodessa ehkä puoli tusinaa kertaa sukusoluja tulee ulos, mutta vain yöaikaan minun nukkuessani.

Keinot tuntuvat tosiaankinolevan vähissä ja epätoivo alkaa vallata mieltä. Muille asiasta puhuessani olen usein kuullut neuvoja, kuten "opettele tuntemaan itsesi", "kokeile mikä tuntuu hyvältä" ja "sun pitää vain harjoitella", mutta ikävästi tällaiset vain lisäävät epätoivoani ja ahdistustani. En yksinkertaisesti keksi enää mitään asiaa, minkä voisin oppia tuntemaan itsessäni tai mitä voisin yksinäni kokeilla. Toimimattomiksi todettujen asioiden lisäharjoittelukaan tuskin auttaa. Niinpä olen alkanut ajatella, että ehkä ainoa keino saada sukusoluja tulemaan olisi toisen ihmisen avustuksella. Minulla on kutina, että kahdestaan se voisi onnistua paljon paremmin, kun kaikki huomioni ei olisi vain omassa sukupuoliristiriidassani. Tätä ajatustani vahvistivat pari heinäkuista blogikommenttia, joissa muutama anonyymi kertoi myöskin epäonnistuvasta itsetyydytyksestä sekä seksuaalisuutensa (tai miehensä seksuaalisuuden) heräämisestä kunnolla vasta kumppanin myötä. Niinpä kysyn nyt teiltä...

Olisikohan naispuolisten bloginlukijoideni joukossa joku täysi-ikäinen, joka haluaisi auttaa minua sukusolujeni ulos saamisessa?

Toivon tosiaan, etten nyt kuulosta todella oudolta. Tiedän, että ajatus toisen (jota ei ehkä ole edes tavannut) auttamisesta noin intiimissä asiassa tuntuu varmasti tosi jännittävältä. Ajattelin vain, että koska blogini kuitenkin tavoittaa suhteellisen suuren ihmismäärän (joka sentään tuntee minut kohtalaisen hyvin postausteni kautta), olisi tyhmää jättää tämä kanava kokonaan käyttämättä ja harmitella tilannetta vain omissa oloissa.

Auttajan tulisi olla valmis ja halukas fyysiseen läheisyyteen, mutta täysin auttajan ehdoilla mentäisiin. Haluan korostaa, etten todellakaan halua koko projektissa olevan mitään epämiellyttävää auttajalle, vaan kaikki perustuisi auttajan vapaaehtoisuuteen ja omaan tahtoon. Jos ajatus noin intiimin asian kanssa auttamisesta tuntuu liian jännittävältä äkkiseltään, voisimme tottakai tavata sitä ennen ihan vain juttelun merkeissä vaikkapa kahvilassa. En myöskään todellakaan haluaisi auttajan tuntevaan oloaan "kertakäyttöiseksi", vaan tutustuisin mielelläni ihan myös ystävyyden merkeissä (ellei auttaja toisin haluaisi). Asun siis Helsingissä, mutta olen valmis myös tukemaan pääkaupunkiseutua kauempaa tulevaa auttajaa matkakuluissa. Riittävän solumäärän tallettamiseksi näytteitä tarvittaisiin todennäköisesti kaksi (kuten klinikalla on tapana), joten yhdellä kertaa asiaa ei valitettavasti saataisi hoidettua.

Toivon, että kiinnostuneet uskaltaisivat rohkeasti lähettää sähköpostia, vaikka vähän ujostuttaisi. Nyt olisi mahdollisuus tehdä Momochuu äärettömän iloiseksi ja kiitolliseksi.

Ladies' Night @ DTM

Sateelta paossa Zarassa ennen Ladies' Nightia

Helsinki Priden aikaan tunnetusti missasin Naistenbileet, joten ajattelin edes osittain korjata vahingon menemällä viikko sitten DTM:n Ladies' Nightiin, joka yökerhon nettisivujen mukaan kuulosti paljon Naistenbileitä vastaavalta tapahtumalta. Alkoholi ja länsimaisen musiikin tahtiin tanssiminen eivät edelleenkään juuri kiinnosta, joten menin paikan päälle lähinnä uusien ihmissuhteiden toivossa. Kuten todettu, kovametelinen baari ei ole ehkä paras paikka tutustua ihmisiin, mutta ajattelin, että suht harvoin järjestettävään Ladies' Nightiin päätyisi todennäköisesti muitakin sinkkunaisia, jotka etsivät seuraa.

Niin ei kuitenkaan käynyt, sillä tapahtuman osallistujamäärä oli melko pieni ja lähes kaikki tuntuivat olevan liikkeellä oman kumppaninsa kanssa tai isossa tiiviissä ryhmässä. Erään mukavan ihmisen kanssa päädyin lopulta juttelemaan, mutta mitään kovin ihmeellistä ei tapahtunut. Oli kuitenkin mukava viettää aikaa kavereideni asiotuksen ja milkyoolongin kanssa. Kotiin lähdin jo melko pian puolenyön (ja nopean McDonald's-visiitin) jälkeen, jotta saisin edes vähän unta ennen aamun lähtöä Turun lolitamiittiin.

Ennen tapahtumaa olin katsellut uusia juhlamekkoja netistä, mutta lopulta päädyin kuitenkin käyttämään mustavalkoista mekkoa, jonka olin ostanut eBaystä jo maaliskuussa. Itse asiassa olin aikonut käyttää sitä jo ensimmäisenä DTM-kertanani, mutta silloin en sovittaessani tuntenut oloani ollenkaan itsevarmaksi se päällä, sillä tunsin mekon leikkauksen korostavan hartioitani liikaa. Tällä kertaa mekko kuitenkin pääsi läpi seulasta (osin pihiyteni takia), ja se taisikin olla ihan onnistunut valinta, eikö vain?

Kokonaisuutena Ladies' Night oli pieni pettymys - käytännössä "tapahtuma" oli vain muusta tilasta eristetty alue, jonne päästettiin ainoastaan naisia. Muutoin se ei nähdäkseni eronnut muusta DTM-oleskelusta mitenkään. Mutta tulipahan käytyä!

Museum meetup in Turku

Kun noin kuukausi sitten kuulin ystäväni Medlin järjestävän Turussa lolitamiitin lauantaina 16.8., päätin heti osallistua. Päätös kannatti, sillä miitti oli tosi onnistunut. Oli ihana tavata Medlin lisäksi vanha tuttu HajiAyase, ja minulle uudet tuttavuudet Nera ja pelle olivat myös mitä mainiointa seuraa.

Miitin pääohjelmana oli käynti museo "Ett hemissä", konsuli Alfred Jacobssonin ja hänen vaimonsa Hélènen kotimuseossa, joka yllätti upeudellaan. Tönö oli täynnä erityylisiä huonekaluja, esineitä ja tauluja. Museoille tyypilliseen tapaan siellä ei saanut ottaa kuvia, mutta laitoksen sivuilla on pienoisvalokuvat kaikista kahdeksasta huoneesta. Suosikkihuoneitani olivat konsulinnan huone ja konsulinnan buduaari, miksei myös salonki. Museo oli tosiaankin lolitasopiva kulttuurielämys - asujamme ihastellut henkilökunta jopa pyysi meitä museon vakiokalustoksi. (Kuten näkyy, oma asuni oli sama kuin Animeconissa, ainoastaan hieman suoremmilla hiuksilla.)

Miittikuvista kiitos HajiAyaselle ja apureille!

Museon verannalla. Ylärivi: Medli, minä, HajiAyase. Alarivi: Nera, pelle.

Museon ulkopuolella

Museon jälkeen kävimme Café Voltairessa, jonka ranskalaistyylinen tunnelma ja maistuvat galetit ja jäätelö tekivät käynnistä mieleenpainuvan. Kun tähän lisätään ihana vitsaileva ranskalainen myyjäherra ja miittiryhmän naurunsekaiset jutut ja pohdinnat muun muassa sanasta 'dekadentti', lähestytään erinomaisuutta.

Kinkku-juustogaletti

Varsinaisen miitin jälkeen osa meistä jatkoi vielä kävelyä Turun autiohkoilla mutta tunnelmallisilla kaduilla ja päätyi lopuksi syömään jopa vähän sushia.

Ainoa huono puoli miittipäivässä oli se, ettei minusta tullut mielestäni yhtäkään kovin onnistunutta kuvaa, ellei takaa tai sivusta otettuja kuvia lasketa. Mutta olkoon se vain pieni murhe hienon päivän rinnalla!

My Japan blog is ready!

Japaniin-lähtöni on sen verran lähellä, että oli korkea aika saada vaihtoblogi toimintakuntoon. Olkaa hyvät:
 

TOKYO TOKIMEKI

Vaihtoblogin perustaminen oli minulle itsestäänselvä valinta. Halusin pitää Momochuu no sekain enemmän transasioihin ja ulkonäköön keskittyvänä blogina, jonka en mielisi täyttyvän kaikesta mahdollisesta Japaniin liittyvästä. Aavistelen nimittäin Japaniin liittyvien juttujen kiinnostavan vain osaa lukijoista, joten lienee järkevämpää, että niille on oma lokeronsa.

Tōkyō Tokimeki ei siis ole millään tapaa korvaamassa Momochuu no sekaita, vaan päivitän blogeja rinnakkain. On selvää, että selkeästi transnaisena elämiseen liittyvät asiat tulevat Japanissa ollessanikin päivittymään Momochuu no sekain puolelle - tosin on mahdollista, että ne ilmenevät jotenkin myöskin Tokimekin puolella. Yksinomaan Tokimekin sisältöä puolestaan ovat kertomukset vaihtooni valmistautumisesta, Tokion yliopistossa opiskelusta, asuntolassa asumisesta, yliopiston kerhoissa toimimisesta sekä kaikesta muusta sekalaisesta, mitä en ehkä vielä aavistakaan. En myöskään osaa aavistaa, missä määrin olosuhteet pakottavat minua olemaan Japanissa "poikamoodissa", joten vaihdon aikana Momochuu no sekaihin päätyvän sisällön määrääkin on tässä vaiheessa vaikea ennustaa.

Tervetuloa siis seuraamaan Tokimekia kaikki vähääkään vaihdostani kiinnostuneet! ^^