Hei vain, teki taas mieli kirjoittaa tänne kuin vanhoina hyvinä aikoina. Päästävä purkamaan tilannetta vähän kuin päiväkirjalle.
Ajatukset ovat vaihdelleet moneen otteeseen tässä vuosien aikana, mutta niin siinä vain kävi, että aloitin sittenkin transnaisen hormonihoidon. Viime kuussa sain nimittäin lopultakin sukusolut pakastettua (operaatio nukutuksessa), joten suurin(?) "este" aloitukselle oli sillä ratkaistu. Lapsen saaminen kun edelleen on suurimpia haaveitani.
Viime viikolla kokeilin hormoneita yhden päivän, mutta tulin kuitenkin mietteliääksi ja siirryin tauolle. Tasan viikon päästä päätin kokeilla uudestaan paremmalla päättäväisyydellä. Nyt olen toista päivää hormoneilla tällä uudella yrityksellä.
Mutta mietteet eivät vain ota laantuakseen. Mietin jatkuvasti hormonihoidon veritulppa-, sydänkohtaus-, rintasyöpä- ym. riskejä, vaikka minulle on sanottu, että riskit ovat pienet. Mietin myös lähipiirin reaktioita ulkonäköni ja lopulta nimenikin muuttumiseen. Mietin, miten olen loppuelämäni sidottu lääkkeiden ottamiseen joka päivä. Mietin, miten ikinä oppisin käyttämään ääntäni niin, että se mätsäisi entistä naisellisempaan ulkonäkööni. Mietin asiaa urheilun kannalta - missä sarjassa voin jatkaa kilpailemista ja miten muut pelaajat suhtautuvat? Mietin myös hengelliseltä kannalta - onko tämä sittenkin tuhoon tuomittu "harhareitti" elämässäni, vaikka olen rukoillut johdatusta.
Ja yhtenä tärkeimpänä: mietin parisuhteen löytymisen kannalta. Rajaako tämä mahdollisten seurustelukumppanien joukon mitättömän pieneksi? Jos olen tähän mennessäkin ollut äärettömän epäsuosittu naisten keskuudessa parisuhdemielessä, olenko tämän jälkeen entistäkin epäsuositumpi? Toisaalta tunnun jo niin epäsuositulta, ettei paljon menetettävää kai enää ole. Ehkä on vain voitettavaa?
Olen yrittänyt uskoa positiivisiin asioihin, jotka vääjäämättä nousevat jostain esiin. Onhan prosessi ollut monelle transnaiselle eräänlainen elämän käännekohta ja onnellisen elämänvaiheen alku. Miksen voisi olla yksi heistä? Tilastojen mukaan todennäköisesti olisinkin, jos hoitoihin tyytyväisten osuus on tiettävästi ollut 95 %:n luokkaa. Hormonit ovat tehneet monelle ihmeitä henkisesti ja auttaneet jopa ahdistuneisuuteen. Ehkä saisin lisää itseluottamusta ja olisin innokkaampi tutustumaan uusiin ihmisiin. Kenties sitä kautta löytäisin kumppaninkin, joka vieläpä haluaisi perustaa perheen. Tietysti toivon myös olevani tyytyväisempi peilikuvaani. Niin moni asia voisi mennä hyvin ainakin teoriassa.
Tuntuisi hullulta jättää edes kokeilematta tätä vaihtoehtoa, nyt kun olen sitä niin monta vuotta elämästäni miettinyt. Jos ajatus aloittamisesta palasi parin todella "miesmoodissa" vietetyn vuoden (2017-2018) jälkeenkin, jolloin tietoisesti yritin päästä eroon näistä prosessiajatuksista, niin miksei se palaisi taas vuoden, parin tai viiden päästä. Enköhän joskus vanhana katuisi, miksen uskaltanut edes kokeilla.
Niinpä ajattelin, että nyt on vaan pakko uskaltaa, muuten vatvon asiaa maailman tappiin asti. Olen saanut todeta, kuinka vuodet menevät hurjaa vauhtia ohi, jos asioita ei edistä. Uusi elämänvaihe pelottaa, mutta onhan kaikki uusi elämässä usein hieman pelottavaa.
Samalla kuitenkin omatunto soimaa: hormoneille myöntyminen tuntuu eräänlaiselta luovuttamiselta "miesminäni" suhteen ja vallan antamiselta "paholaiselle". En voi välttyä ajatukselta, että olen kuitenkin kaikesta päätellen melko "lievä" trans, ja varmasti pärjäisin ilman hormoneitakin, joten miksi tehdä elämästä näin hankalaa. Mietin myös, millainen merkitys omalla sukupuolellani edes tulee olemaan minulle vanhempana, kun sekin saattaa vaihdella elämän aikana.
Joten... miten ihmeessä saisin ajatukseni selkiytymään? Tällä hetkellä näyttää siltä, että käyn joka aamu henkisen kamppailun siitä, jatkanko hormoneita vai en. Aloittaminen ja lopettaminen ees taas vähän väliä ei varmastikaan ole hyvä asia keholle hormonitasojen heilahtelun takia, joten tarvitsen todella päättäväisyyttä suuntaan tai toiseen. Pystyn näkemään itselleni tulevaisuuden, jossa sanon "Onneksi jatkoin hormoneita!" mutta toisaalta myös tulevaisuuden, jossa sanon "Onneksi en jatkanut". En vain osaa yhtään ennustaa, kummin päin elämä tulee menemään. Miten tällaisessa tilanteessa oikein pystyy tekemään valinnan, jota ei kadu? En edes tiedä, kummassa tilanteessa olisin "aidoimmillani", kun molemmissa on jotain aitoa ja jotain epäaitoa.
Jonkinlainen suunnitelmani on, että kokeilisin tätä nyt ainakin 3-4 viikkoa, koska siinä ajassa tuskin mitään peruuttamatontakaan tapahtuu.
Kunpa kaikki menisi hyvin.
Hei, sinun kirjoituksiasi pitkään seuranneena, uskon sinun olevan oikealla tiellä. Näin ulkopuolisen silmin asia näyttää kovin selkeältä; et löydä rauhaa poikamoodissa tai välitilassa. Mietit läheistesi ajatuksia, mutta muistathan, että elät tätä elämää itsellesi ja vain kerran. Läheiset sopeutuvat kyllä, tärkeintä on sinun onnellisuutesi. Mietit parisuhdetta. Olen sitä mieltä, ettei onnellista parisuhdetta ja kumppania voi löytää, ennen kuin on löytänyt itsensä. Toinen ihminen ei voi korjata sinua, vaan sinun on tehtävä se itse.
VastaaPoistaTulevisuus vaikuttaa varmasti pelottavalta, mutta toivotan sinulle paljon rohkeutta, että uskallat hypätä tuntemattomaan! Niinkuin sanoitkin, kokeilematta jättämistä kadut varmasti. Tsemppiä!!
Kiitos kommentista, GUITARRA!
PoistaSaattaa olla, että ulkopuolisen silmin asia näyttäytyy ehkä hieman helpommin tuossa valossa. Plussat ja miinukset ovat kuitenkin lähes tasan, ja viimeisen vuorokauden aikana ne ovat kallistuneet hieman vahvemmin hormonittomuuden suuntaan. Juuri nyt tuntuu siltä, että tämä jää sittenkin ehkä vain kokeiluksi.
Kiva kuulla taas susta ja ehdottomasti tsemppiä mitä ikinä päätätkin, toivon kovasti että löydät sellaisen hyvän tasapainon elämääsi! Olen ehdottomasti samoilla linjoilla Guitarran kanssa, mutta tietenkin vaikea sanoa sinua tuntematta. Tuntuu vain että vuosien varrella tämä ajatus on pyörinyt niin mielessä ja elämä on kuitenkin ensinnäkin sinua varten.
VastaaPoistaToki itse näin ateistina on vaikea ymmärtää ajatusta paholaisesta tai kadotuksesta, mutta tuntuu surulliselta ajatella että uskovien Jumala ei haluaisi ihmisten elävän onnellisina. En kuitenkaan tähän voi ottaa kantaa, kun en hengellisyyteen usko lainkaan.
Meidän muiden on varmasti vaikea sanoa mikä on parasta ja päätöksen joudut tekemään itse. Tsemppiä siihen, mikä se ikinä onkaan. Toivon kuitenkin sydämestäni että pohdit sen ennen kaikkea itsesi kannalta, mikä on elämä jonka haluat ja miten tulevaisuus näyttäytyy kaikkein valoisimpana.
Kiitos paljon kommentista!
PoistaSe vaan tekee tästä niin vaikeaa, että tulevaisuus näyttäytyy niin eri valossa eri kannoilta pohdittuna :( Vaikka kuinka pohdin, en osaa ennustaa, mikä niistä olisi valoisin reitti. Mutta yritän parhaani <3
Siis mä kirjoitin pitkän vastauksen ja sitten se hävisi tuonne bittiavaruuteen.. huoh :D
VastaaPoistaEn tiedä sun hengellistä taustaa sen enempää, mutta ajattelin tällaisena aktiivisena helluntaiseurakunassa kävijänä kirjoittaa pari sanaa.
Mä en usko, että transsukupuolisuus on asia, jonka perusteella Jumala lajittelee ihmiset joko taivaaseen tai helvettiin. En ajattele, että se on millään tavalla pelastuskysymys. Mun ymmärrykseni mukaan ainoa ratkaiseva asia on se, että uskooko Jeesukseen kuolleen syntiensä puolesta ja ottaako sen pelastuksen vastaan.
Mä myös uskon niin, että tässä maailmassa moni asia on nurinkurin ja vinksallaan syntiinlankeamisen vuoksi. näin ollen kaikki ei oo täällä kuten kuuluisi olla. mä ajattelen, että transsukupuolisuus on yksi tällainen asia. että jokin on jossain vaiheessa mennyt "rikki" meidän ihmisten kehityksessä, että syntyy ihmisiä, jotka ei koe syntymäsukupuolta omakseen.
mä en mitenkään voi uskoa, että Jumala tuomitsisi ihmisiä transsukupuolisuudesta helvettiin (jos edes helvettiä on olemassa sellaisessa merkityksessä, miten me se usein ajatellaan:D).
haluan vaan sanoa, että Jumala rakastaa sua juuri tuollaisena. hormoneilla tai ilman. oot hänelle rakas ja arvokas ja sun pelastukseen ei vaikuta sun sukupuoli mitenkään.
voimia mitä ikinä päätätkään hormonien suhteen ♥
Kiitos paljon kommentista, ihanasti sanottu ♥ Mäkin olen yrittänyt kovasti ajatella, että hormonien käyttö ei olisi sellainen kynnyskysymys. Ja että olisin arvokas ja kelpaava kaikesta huolimatta, hormoneilla tai ilman.
PoistaHei Momo,
VastaaPoistaOletko työstänyt asiaa ammattilaisen ja PUOLUEETTOMAN psykoterapeutin kanssa näinä epävarmuuden vuosina? Sukupuolidysforiaan voi kuitenkin olla kovin monia erilaisia syitä, transsukupuolinen narratiivi (synnyin väärään kehoon, aivoni ovat eri sukupuolta) on niistä yksi muttei ainoa. Jos kyseenalaistat joka tapauksessa valintaa omalla kohdallasi, voisi olla hyvä vielä pohtia psykoterapeutin kanssa, mitä sukupuoli, sukupuoli-identiteetti, sukupuoliroolit, naiseus ja mieheys sinulle oikeastaan merkitsevät. Itselleni tyrkytettiin transidentiteettiä selityksenä sukupuoliristiriitaan ihan psykologin toimesta, mutta omalla kohdallani se ei kuitenkaan tällä tietoa ole oikea ratkaisu ja olen saanut apua muuta kautta. Se, mikä toimii yhdelle, ei toimi välttämättä toiselle.
Hei, kiitos kommentista ja pahoittelut viiveestä vastauksessa!
PoistaTodella hyvä näkökulma. Olenkin keskustellut muutamien seksuaaliterapeuttien ja papin kanssa, mutta mainitsemasi psykoterapeutti voisi olla myös hyvä.
Sanon tässä samalla tiedoksi, jos joku miettii tämänhetkistä tilannetta: olen taas "tauolla", mutta tuskin tämä tähän jää. Toivottavasti kolmas kerta toden sanoo hormonien aloituksessakin. Ehkä nämä "aikalisät" vain ovat tarpeen kohdallani.
Moikka! Itse päätin aloittaa hoidot 4v sitten, ja tosiaan voin sanoa että vaikka alussa olikin hankalaa ja mielessä vaikka mitä ajatuksia, oli sen arvoista! Senkin takia, että monet pelottavat fyysiset/henkiset muutokset tapahtuu suhteellisen hitaasti, ettei niitä edes huomaa aina jännittää.
VastaaPoistaOltiin muistaakseni ainakin joskus Facebookissa viestitelty, laita viestiä jos kaipaat neuvoja! <3
Kiitos Minka kommentista <3 Olen niin pahoillani, että vastaaminen tähän jäi ja unohtui ;__; Kuten uusimmasta postauksestani näkee, päätin sittenkin lopettaa hormonit, joten neuvoille ei sittenkään ollut nyt tarvetta.
PoistaHyvää kesän jatkoa sinulle!