Sain haasteen Superblondilta! Suurkiitos ♥!
Haasteen säännöt:
1. Kiitä haasteen antajaa
2. Jaa haaste 8:lle bloggaajalle
3. Ilmoita näille 8:lle haasteesta
4. Kerro 8 satunnaista asiaa itsestäsi
Haastan Amandan, Pinjan, Black_Rosen, Jessican, SugarycottoNin, Vilun, Asio Otuksen ja Helin!
Tässä tulee kahdeksan (8) satunnaista faktaa minusta, Momosta. Koska monet varmaankin jo tietävät paljon naiseuteen liittyvistä asioistani, ajattelin nyt kertoa jotain vähän yleisempää.
Here are eight facts about me, Momochuu. As many of you already know a lot about my womanship-related things, this time I thought it'd be nice to tell you some general facts about myself.
1. En ole ollut kuumeessa kahteen vuoteen. Olen aika harvoin kipeänä.
I haven't had fever in two years. It's very rare to see me bedridden.
2. Minulla on tapana juosta, vaikkei olisi kiire mihinkään - etenkin talvella, kun en halua olla kauaa pakkasessa. Juokseminen säästää aikaa ja on terveellistä.
I tend to run even without any reason to hurry - especially in the winter when I want to reduce the time spent in the freeze. Running saves your precious time and it's healthy.
3. Olen todella laiska tekemään ruokaa, joten ruokavalioni koostuu pääasiassa valmisruoista, hedelmistä ja koulussa syödyistä ruoista.
I'm vary lazy to cook so my meals basically consist of pre-made food, fruit and food eaten at school.
4. Lapsena unelma-ammattini olivat sarjakuvapiirtäjä, peliarvostelija ja tenniksenpelaaja. Tällä hetkellä selkeää unelma-ammattia ei ole.
When I was a kid, I wanted to be a cartoonist, game reviewer or tennis player. At the moment I don't have any clearly defined dream professions.
5. En ole ilta-ihminen, joten saatan joskus olla hieman väsynyttä seuraa esimerkiksi pitkälle venyvissä juhlissa.
I'm not an evening person so sometimes I may be a bit boring company for example in late-night parties.
6. Kotoa lähtiessäni tarkistan monta kertaa, että kaikki valot ja sähkölaitteet yms. ovat pois päältä.
When leaving home, I always check many times that lights and electric devices etc. are turned off.
7. Olen pelannut Pokémon-korttipeliä noin 10-vuotiaasta lähtien eli yli 12 vuotta. SM-kisoissa olen ollut 8 kertaa ja kerran myös pelin MM-kisoissa USA:n Orlandossa (Floridassa).
I've been playing Pokémon Trading Card game since I was about 10 so that makes over 12 years. I've participated 8 times in National Championships and once in the Wolrd Championships in Orlando, Florida.
8. Olen tosi kankea. Kun yritän suorin polvin kurottaa varpaisiini, varpaiden ja sormien välille jää vähintään 20 cm.
I'm quite clumsy. When I try to reach my toes, there is always a gap of at least 20 cm between my toes and fingers.
***
Ja hei... enää tasan YKSI KUUKAUSI ekaan transpoli-käyntiin! Suuri päivä lähestyy!
It's only ONE MONTH until the first visit to trans policlinic! My big day is coming!
maanantai 17. joulukuuta 2012
sunnuntai 2. joulukuuta 2012
New outfits!
Viime maanantaina näin taas Amandaa ja Tiiaa, ja kuten perinteenä on, Amanda toimi meikkaajana ♥. Tällä kertaa silmämeikki oli Angelina Jolie -vaikutteinen. (Vahingossa meikit vähän levisivät.)
Last Monday I met up with Amanda and Tiia, and as usual, Amanda did my makeup. This time inspiration to my eye makeup came from Angelina Jolie. (Accidentally the makeup got a bit scruffy.)
Perjantaina oli Katjan ja Tiian juhlat! Pohdin, mitä pistäisin päälleni, ja olin päätymässä tähän asuun (kuva alla). Sekä alla olevan että yllä olevien kuvien vaatteet sain viime kuussa vaatekaappiaan tyhjentäneeltä kaveriltani Henriikalta - aivan parasta ♥!
Katja and Tiia's party was held on Friday. Wondering what to wear, I almost decided to go with this outfit (picture below). I got these clothes and the ones above from Henriikka, a friend of mine who was getting rid of clothes she didn't wear anymore - such awesome ♥!
Päätin kuitenkin laittaa pitkästä aikaa lolitaa! Kokeilin myös alaripsiä ensimmäistä kertaa, ja tältä valmiit silmäni näyttivät:
In the end, I decided to wear lolita! I also got to use my downer lashes for the first time, and this is how my makeup looked like:
Kuva ennen lähtöä...
A picture from before going out...
... ja ulkona lumisateessa:
... and out in snowfall:
Tässä ehkä päivän onnistunein kuva, onnistuneissa juhlissa otettu:
Here's probably the best picture of the day, taken at the great party:
Muuten kuuluu ihan hyvää, vaikkakin kiireistä. Prosessin ekaan käyntiin on 46 päivää. Olen muuten alkanu kasvattaa hiuksiani naisellisiksi eli en mene enää parturiin! Nyt ne ovat vasta 3 cm, mutta koko ajan ne tässä kasvavat.
I'm just fine, even if busy. 46 days left before the first process visit. By the way, I've decided to let my hair grow freely to make it more feminine! It's not longer than 3 cm yet but it's growing all the time.
Last Monday I met up with Amanda and Tiia, and as usual, Amanda did my makeup. This time inspiration to my eye makeup came from Angelina Jolie. (Accidentally the makeup got a bit scruffy.)
Perjantaina oli Katjan ja Tiian juhlat! Pohdin, mitä pistäisin päälleni, ja olin päätymässä tähän asuun (kuva alla). Sekä alla olevan että yllä olevien kuvien vaatteet sain viime kuussa vaatekaappiaan tyhjentäneeltä kaveriltani Henriikalta - aivan parasta ♥!
Katja and Tiia's party was held on Friday. Wondering what to wear, I almost decided to go with this outfit (picture below). I got these clothes and the ones above from Henriikka, a friend of mine who was getting rid of clothes she didn't wear anymore - such awesome ♥!
Päätin kuitenkin laittaa pitkästä aikaa lolitaa! Kokeilin myös alaripsiä ensimmäistä kertaa, ja tältä valmiit silmäni näyttivät:
In the end, I decided to wear lolita! I also got to use my downer lashes for the first time, and this is how my makeup looked like:
Kuva ennen lähtöä...
A picture from before going out...
... ja ulkona lumisateessa:
... and out in snowfall:
Tässä ehkä päivän onnistunein kuva, onnistuneissa juhlissa otettu:
Here's probably the best picture of the day, taken at the great party:
Muuten kuuluu ihan hyvää, vaikkakin kiireistä. Prosessin ekaan käyntiin on 46 päivää. Olen muuten alkanu kasvattaa hiuksiani naisellisiksi eli en mene enää parturiin! Nyt ne ovat vasta 3 cm, mutta koko ajan ne tässä kasvavat.
I'm just fine, even if busy. 46 days left before the first process visit. By the way, I've decided to let my hair grow freely to make it more feminine! It's not longer than 3 cm yet but it's growing all the time.
keskiviikko 21. marraskuuta 2012
Two months to go!
NONIIN! Loppuviikosta tuli taas mieleistä postia!
Ensimmäinen transpolikinikka-aikani on nyt selvillä, ja se on 17.1.2013! Enää alle kaksi kuukautta, tarkalleen ottaen 57 päivää! 57 voi näyttää paljolta, mutta se menee varmastinopeasti hitaasti. Kirjeen mukana tuli jonkinlainen mielialatesti, johon pitäisi vastata ennen käyntiä. Eka käynti ihan varmasti helpottaa oloani paljon, koska saan varmaan jo joitan vastauksia kysymyksiini sekä seuraavien käyntiaikojen päivämääriä. "Vähän" jo jännittää (ja oi kuinka paljon tulen jännittämään siinä odotushuoneessa!), mutta onhan tässä nyt aikaa valmistautua henkisesti.
Kirjeen tulo sai minut taas ajattelemaan prosessia enemmän, kuinkas muuten. Pariksi viikoksi olin saanut asian jo mielessäni taka-alalle ja pystyin keskittymään paremmin arkipäiväisiin juttuihin, mutta nyt monet ajatukset vilistävät taas päässäni ja odotus on lähes sietämätöntä. Aina peiliin katsoessani mietin, miten mieskasvoni mahtavat muuttua prosessin alettua. Välillä jostain tietystä kulmasta katsoessani olen jopa näkevinäni vilauksen tulevaa naisminääni peilikuvassani.
Taas olen myös katsellut Youtubesta transition-videoita, vaikka ne saavat minut ahdistumaan: kun näen prosessin läpikäyneitä, upeiksi naisiksi tulleita ihmisiä, iskee sanoinkuvaamaton malttamattomuus. Tuntuu, että jokainen päivä miehenä menee hukkaan ja on pois naisena olemisesta. Ja kun katson alle 20-vuotiaana hormonit aloittaneiden videoita, iskee kauhea ikäkriisi ja epäusko omiin mahdollisuuksiin, vaikka tiedänkin olevani vielä suht nuori. Olisi hyvä pyrkiä pois kaikenlaisesta perfektionismista, koska siitä ei tässä prosessissa ole kuin haittaa ja ahdistusta. Pitäisi vain tyytyä omaan tilanteeseen, odottaa kaikessa rauhassa ja uskotella, että kyllä kaikki järjestyy hienosti. Mutta kun se on niin vaikeaa.
Pahoittelen, tästä ei ole tarkoitus tulla mitään valitusblogia, mutta suht alakuloiset tunnelmat tässä nyt tällä hetkellä on...
Kokoan pientä listaa prosessin hyvistä ja huonoista puolista (lista varmasti venyy vielä jatkossa):
+ saan naisellisemman ulkonäön (rinnat, pehmeämpi iho, lihakset pienenevät, karvat vaalenevat, muutoksia kasvoissa ym.)
+ hormonien vaikutuksesta pystynen ilmaisemaan tunteitani paremmin
+ laittautumisesta tulee hyväksyttävää
+ yhteiskunta alkaa kohdella minua täysin naisena (toivottavasti)
+ tunnen itseni onnellisemmaksi?
(+ mahdolliset muut leikkaukset jatkossa)
- huonot välit perheen/suvun kanssa?
- tyttöystävän löytäminen vaikeutuu?
- työpaikan saaminen vaikeutuu?
- hormonien terveysriskit
- ääneni ei muutu, joten se saattaa silti paljastaa miehisen alkuperäni (ellen onnistu treenaamisessa)
- en voi saada lapsia perinteisellä tavalla
- jotkut kaverit varmasti hylkäävät (mutta sittenpä eivät olleet oikeita kavereita)
Miinuspuolissa on elämän kannalta tosi isojakin juttuja, mutta toisaalta plussapuolissa on esimerkiksi niinkin oleellinen asia kuin onnellisuus (vaikka naiseksi pääseminen onkin vain yksi osa onnellisuutta). Toisaalta monissa jutuissa on perässä kysymysmerkki, mikä kertoo tulevaisuuden ennalta-arvaamattomuudesta. On vaikea aavistaa, millaista elämäni naisena tulisi käytännössä olemaan.
Mainitaan vielä, että eilen tuli pitkästä aikaa ostettua jotain kivaa eBaystä: kaksi peruukkia, molemmat vain noin 9 e/kpl ja ei postikuluja. Tuon olkapäihin ulottuvan väriksi valitsin "Dark Brown" ja lyhyemmän "Light Brown". Halusin välillä kokeilla vähän lyhyempiä peruukkeja.
English summary: I received a letter in which they told me the first date when I will meet my transition doctor: It will be on 17th January which means only 57 days to go! I'm very nervous. I've been watching transition videos on Youtube but somehow, they sadden me a bit. I'm also thinking about the various pros and cons regarding the transition. Yesterday, I bought a few wigs, both shorter than usually.
Ensimmäinen transpolikinikka-aikani on nyt selvillä, ja se on 17.1.2013! Enää alle kaksi kuukautta, tarkalleen ottaen 57 päivää! 57 voi näyttää paljolta, mutta se menee varmasti
Kirjeen tulo sai minut taas ajattelemaan prosessia enemmän, kuinkas muuten. Pariksi viikoksi olin saanut asian jo mielessäni taka-alalle ja pystyin keskittymään paremmin arkipäiväisiin juttuihin, mutta nyt monet ajatukset vilistävät taas päässäni ja odotus on lähes sietämätöntä. Aina peiliin katsoessani mietin, miten mieskasvoni mahtavat muuttua prosessin alettua. Välillä jostain tietystä kulmasta katsoessani olen jopa näkevinäni vilauksen tulevaa naisminääni peilikuvassani.
Taas olen myös katsellut Youtubesta transition-videoita, vaikka ne saavat minut ahdistumaan: kun näen prosessin läpikäyneitä, upeiksi naisiksi tulleita ihmisiä, iskee sanoinkuvaamaton malttamattomuus. Tuntuu, että jokainen päivä miehenä menee hukkaan ja on pois naisena olemisesta. Ja kun katson alle 20-vuotiaana hormonit aloittaneiden videoita, iskee kauhea ikäkriisi ja epäusko omiin mahdollisuuksiin, vaikka tiedänkin olevani vielä suht nuori. Olisi hyvä pyrkiä pois kaikenlaisesta perfektionismista, koska siitä ei tässä prosessissa ole kuin haittaa ja ahdistusta. Pitäisi vain tyytyä omaan tilanteeseen, odottaa kaikessa rauhassa ja uskotella, että kyllä kaikki järjestyy hienosti. Mutta kun se on niin vaikeaa.
Pahoittelen, tästä ei ole tarkoitus tulla mitään valitusblogia, mutta suht alakuloiset tunnelmat tässä nyt tällä hetkellä on...
Kokoan pientä listaa prosessin hyvistä ja huonoista puolista (lista varmasti venyy vielä jatkossa):
+ saan naisellisemman ulkonäön (rinnat, pehmeämpi iho, lihakset pienenevät, karvat vaalenevat, muutoksia kasvoissa ym.)
+ hormonien vaikutuksesta pystynen ilmaisemaan tunteitani paremmin
+ laittautumisesta tulee hyväksyttävää
+ yhteiskunta alkaa kohdella minua täysin naisena (toivottavasti)
+ tunnen itseni onnellisemmaksi?
(+ mahdolliset muut leikkaukset jatkossa)
- huonot välit perheen/suvun kanssa?
- tyttöystävän löytäminen vaikeutuu?
- työpaikan saaminen vaikeutuu?
- hormonien terveysriskit
- ääneni ei muutu, joten se saattaa silti paljastaa miehisen alkuperäni (ellen onnistu treenaamisessa)
- en voi saada lapsia perinteisellä tavalla
- jotkut kaverit varmasti hylkäävät (mutta sittenpä eivät olleet oikeita kavereita)
Miinuspuolissa on elämän kannalta tosi isojakin juttuja, mutta toisaalta plussapuolissa on esimerkiksi niinkin oleellinen asia kuin onnellisuus (vaikka naiseksi pääseminen onkin vain yksi osa onnellisuutta). Toisaalta monissa jutuissa on perässä kysymysmerkki, mikä kertoo tulevaisuuden ennalta-arvaamattomuudesta. On vaikea aavistaa, millaista elämäni naisena tulisi käytännössä olemaan.
***
Mainitaan vielä, että eilen tuli pitkästä aikaa ostettua jotain kivaa eBaystä: kaksi peruukkia, molemmat vain noin 9 e/kpl ja ei postikuluja. Tuon olkapäihin ulottuvan väriksi valitsin "Dark Brown" ja lyhyemmän "Light Brown". Halusin välillä kokeilla vähän lyhyempiä peruukkeja.
English summary: I received a letter in which they told me the first date when I will meet my transition doctor: It will be on 17th January which means only 57 days to go! I'm very nervous. I've been watching transition videos on Youtube but somehow, they sadden me a bit. I'm also thinking about the various pros and cons regarding the transition. Yesterday, I bought a few wigs, both shorter than usually.
tiistai 13. marraskuuta 2012
Transtwenties! (My first fashion show)
Tästä minun on pitänyt kirjoittaa jo kuukausia, mutta aina se on vain jotenkin jäänyt. Kyseessä on toukokuun lopulla Helsingin Vanhalla ylioppilastalolla pidetty HAMK Wetterhoffin 3. vuosikurssin jalkine- ja vaatesuunnittelijoiden muotinäytös 2012, johon pääsin mukaan uskomattomalla tuurilla. Siitä tulikin yksi vuoden ihanimmista ja muistettavimmista päivistä.
Kaverini lähetti minulle suunnittelijakaverinsa puolesta näytöstä edeltävänä päivänä viestin, jossa hän kysyi, pääsisinkö malliksi muotinäytökseen esittelemään miestransvestiiteille suunniteltua mallistoa. Eräs malli nimittäin oli perunut tulonsa, ja korvaajaa kaivattiin. Arvatkaa innostuinko heti! Minulla piti kuitenkin olla töitä juuri näytöspäivänä, mutta soitto työnantajalle paljasti, että kuin maagisesti työvuoroni olikin peruuntunut!
Mallisto oli Laura Kokon suunnittelema "Transtwenties", jota tapahtuman nettisivuilla kuvaillaan näin:
"Transtwenties on 1920-luvun innoittama naistenvaatemallisto – miehille. Kohderyhmänä ovat Male-to-Female -transvestiitit eli miehet, jotka pukeutuvat naisten vaatteisiin. Mallisto ottaa kantaa pukeutumisen sukupuolirooleihin. Housuihin pukeutuvaa naista paheksuttiin vielä 1920-luvulla, mutta nykyään moinen syrjintä olisi naurettavaa ja perusteetonta. Miksi siis mekkoon pukeutuvaa miestä syrjitään vielä vuonna 2012? Malliston suunnittelija, Laura Kokko, löytää inspiraationsa erilaisuudesta ja häntä kiehtovat erityisesti ns. ”valtaväestöstä” poikkeavat kohderyhmät. Kokon suunnittelutyössä tärkeää on filosofia tai tarina, jonka hän pyrkii kertomaan suunnittelemiensa vaatteiden kautta. Kokko leikittelee mielellään erilaisilla tunnelmilla, ja hänen tuotteissaan onkin usein havaittavissa ripaus huumoria tai dramatiikkaa."
Edeltävänä päivänä soitin vielä suunnittelijalle kysyäkseni lisätietoja. Selvisi esimerkiksi, että mallistoon kuului neljä asua - työasu, arkisempi oloasu, talvitakki ja juhlamekko - joista minä saisin pitää näytöksessä juuri juhlamekkoa! Jihuu! Yöllä sain nukuttua melko hyvin, mikä on yllättävää, kun ottaa huomioon miten paljon yleensä jännitän kaikkea. Oli tosi jännittävää ajatella, että seuraavana päivänä menisin ensimmäistä kertaa suuren yleisön eteen naiseksi pukeutuneena! Jännitystä lisäsi se, että olin ymmärtänyt muiden mallien olevan jokseenkin kokeneita, jolloin erottuisin helposti joukosta kömpelyydelläni. Aamulla pakkasin sitten kiireesti peruukin, pari kenkäparia ja meikit (joita tosin ei olisi tarvittu) mukaani matkalaukkuun ja suunnistin poikamoodissa aurinkoisessa Helsingissä Vanhalle Ylioppilastalolle, jossa esityksen valmistelujen ja harjoittelun piti alkaa jo puolenpäivän jälkeen.
Saavuin ajoissa paikalle, ja pian eteeni avautui upea sali catwalkeineen. Oli ihmeellistä ajatella, että illalla minäkin sitten kävelisin siellä kaikkien tuijottaessa... Löysin pian Lauran, malliston suunnittelijan, ja hänen kanssaan odottelimme tovin muiden malliemme saapumista. Yhtä lukuun ottamatta he saapuivatkin pian, ja lähdimme käymään lounaspitsalla ennen valmistelujen alkua. Jännitystä helpotti se, että mallistomme mutkin mallit olivat ilmeisesti kaikki tuuraajia, joten en olisi ainoa ensikertalainen lavalla. He olivat vieläpä todella mukavia, ja tutustuin kahteen heistä paremminkin.
Lounaan jälkeen valmistelut alkoivat toden teolla. Pääsimme pian ammattilaisten meikattaviksi, ja meille tehtiin mallistoon sopivat 1920-luvun tyyliset meikit. Meikattavana ollessa tuli kyllä ihanan naisellinen olo, kun tunsi olevansa yksi meikattava tyttö muiden tyttöjen joukossa siinä ahtaassa huoneessa (vaikka tunnelmaa vähän latisti jonkun meikkaajan sanoma "transumeikki"-sana). Meikki oli mielestäni ihan onnistunut varjostuksineen ja 20-lukulaisine huulineen, vaikka ei se täysin kasvojen miehekkyyttä poistanut (jäin miettimään, oliko jopa tarkoituskin, että transvestiittiys näkyi jotenkin meikistäkin). Peruukkiini tehtiin 20-luvun tyylinen kampaus, josta tuli loppujen lopuksi hieno nuttura.
Iltapäivällä pidettiin myös pieni kenraaliharjoitus, josta ei ole sen kummempaa kerrottavaa. On aika siirtyä illan kohokohtaan, itse muotinäytökseen!
Näin paljon salissa oli katsojia ennen näytöksen alkua, jonkun arvion mukaan jopa 400.
Youtubesta löytyy myös näytöksen video. Meidän mallistomme alkaa kohdasta 9:37, ja minä tulen lavalle sen neljäntenä ja viimeisenä jäsenenä.
Ennen näytöksen alkua jännitys oli tietysti huipussaan. Kun salin puheensorina lakkasi ja juontaja aloitti alkupuheensa, jännitys oli käsin kosketeltava - "Se on menoa nyt!" Pian näytöksen taustamusiikki alkoi soida, ja mallijonon ensimmäinen malli astui parrasvaloihin. Ja minä jännitin kuin hullu. Pikku hiljaa jono edessäni lyheni ja lyheni, ja joka askel toi minua lähemmäksi lavallemenoaukkoa ja tihensi sydämenlynötejäni. Näin mallistotoverieni menevän lavalle ennen minua yksi toisensa perään, ja pitkien sekuntien jälkeen koitti oma vuoroni. Lavallaolosta minulla on aika vähän muistikuvia, koska olin niin jännittynyt. Jälkeenpäin harmittelin, että seisoin olin ensimmäisessä poseerauksessa liian vähän aikaa, ja muutkin poseerauksetkin tein aika vauhdilla. Lähtiessäni kävelemään takaisinpäin catwalkin päästä sain kuitenkin valtavan itseluottamusboostin, kun jostain syystä yleisö antoi minulle huimat suosionosoitukset. Ei voi olla kuin kiitollinen siitä kannustuksen määrästä :). (Videolla ääntä on ilmeisesti hieman editoitu.)
Tässä kuva asustani. Asussa yhdistyy hienosti modernius ja 1920-luku, ja pidinkin siitä aika paljon. Se tosin oli suunniteltu hieman minua kookkaamalle henkilölle, ja vaikka sitä viime hetkillä yritettiinkin vielä muokata kapeammaksi, jäi se silti vähän väljäksi. Valitettavasti tämäntyyppiset kampaukset eivät juuri imartele piirteitäni naisellisessa mielessä, mutta kampaus oli kuitenkin todella hauska kokeilu. Jos totta puhutaan, ei minua varmaankaan kovin naiselliseksi voi tämän kuvan perusteella kuvailla - mielestäni näytän enemmän androgyyniltä.
Tässä vielä pari (huonoa) illalla kotona otettua kuvaa meikistäni ja kampauksestani.
Kaiken kaikkiaan päivä oli aivan mahtava elämys. Tämä on osoitus siitä, miten yhdenkin päivän varoitusajalla jokin unelma saattaa toteutua. Suuri kiitos Lauralle, että pääsin mukaan!
English summary: I got a wonderful opportunity to take part in a fashion show in which I wore a dress that was designed for male-to-female transvestites. I got to taste what a model's life feels like. Professionals did my makeup and hair. Before the show I was really nervous but everything went pretty well and the reaction of the crowd was positive. The day was a great experience!
Kaverini lähetti minulle suunnittelijakaverinsa puolesta näytöstä edeltävänä päivänä viestin, jossa hän kysyi, pääsisinkö malliksi muotinäytökseen esittelemään miestransvestiiteille suunniteltua mallistoa. Eräs malli nimittäin oli perunut tulonsa, ja korvaajaa kaivattiin. Arvatkaa innostuinko heti! Minulla piti kuitenkin olla töitä juuri näytöspäivänä, mutta soitto työnantajalle paljasti, että kuin maagisesti työvuoroni olikin peruuntunut!
Mallisto oli Laura Kokon suunnittelema "Transtwenties", jota tapahtuman nettisivuilla kuvaillaan näin:
"Transtwenties on 1920-luvun innoittama naistenvaatemallisto – miehille. Kohderyhmänä ovat Male-to-Female -transvestiitit eli miehet, jotka pukeutuvat naisten vaatteisiin. Mallisto ottaa kantaa pukeutumisen sukupuolirooleihin. Housuihin pukeutuvaa naista paheksuttiin vielä 1920-luvulla, mutta nykyään moinen syrjintä olisi naurettavaa ja perusteetonta. Miksi siis mekkoon pukeutuvaa miestä syrjitään vielä vuonna 2012? Malliston suunnittelija, Laura Kokko, löytää inspiraationsa erilaisuudesta ja häntä kiehtovat erityisesti ns. ”valtaväestöstä” poikkeavat kohderyhmät. Kokon suunnittelutyössä tärkeää on filosofia tai tarina, jonka hän pyrkii kertomaan suunnittelemiensa vaatteiden kautta. Kokko leikittelee mielellään erilaisilla tunnelmilla, ja hänen tuotteissaan onkin usein havaittavissa ripaus huumoria tai dramatiikkaa."
Edeltävänä päivänä soitin vielä suunnittelijalle kysyäkseni lisätietoja. Selvisi esimerkiksi, että mallistoon kuului neljä asua - työasu, arkisempi oloasu, talvitakki ja juhlamekko - joista minä saisin pitää näytöksessä juuri juhlamekkoa! Jihuu! Yöllä sain nukuttua melko hyvin, mikä on yllättävää, kun ottaa huomioon miten paljon yleensä jännitän kaikkea. Oli tosi jännittävää ajatella, että seuraavana päivänä menisin ensimmäistä kertaa suuren yleisön eteen naiseksi pukeutuneena! Jännitystä lisäsi se, että olin ymmärtänyt muiden mallien olevan jokseenkin kokeneita, jolloin erottuisin helposti joukosta kömpelyydelläni. Aamulla pakkasin sitten kiireesti peruukin, pari kenkäparia ja meikit (joita tosin ei olisi tarvittu) mukaani matkalaukkuun ja suunnistin poikamoodissa aurinkoisessa Helsingissä Vanhalle Ylioppilastalolle, jossa esityksen valmistelujen ja harjoittelun piti alkaa jo puolenpäivän jälkeen.
Saavuin ajoissa paikalle, ja pian eteeni avautui upea sali catwalkeineen. Oli ihmeellistä ajatella, että illalla minäkin sitten kävelisin siellä kaikkien tuijottaessa... Löysin pian Lauran, malliston suunnittelijan, ja hänen kanssaan odottelimme tovin muiden malliemme saapumista. Yhtä lukuun ottamatta he saapuivatkin pian, ja lähdimme käymään lounaspitsalla ennen valmistelujen alkua. Jännitystä helpotti se, että mallistomme mutkin mallit olivat ilmeisesti kaikki tuuraajia, joten en olisi ainoa ensikertalainen lavalla. He olivat vieläpä todella mukavia, ja tutustuin kahteen heistä paremminkin.
Lounaan jälkeen valmistelut alkoivat toden teolla. Pääsimme pian ammattilaisten meikattaviksi, ja meille tehtiin mallistoon sopivat 1920-luvun tyyliset meikit. Meikattavana ollessa tuli kyllä ihanan naisellinen olo, kun tunsi olevansa yksi meikattava tyttö muiden tyttöjen joukossa siinä ahtaassa huoneessa (vaikka tunnelmaa vähän latisti jonkun meikkaajan sanoma "transumeikki"-sana). Meikki oli mielestäni ihan onnistunut varjostuksineen ja 20-lukulaisine huulineen, vaikka ei se täysin kasvojen miehekkyyttä poistanut (jäin miettimään, oliko jopa tarkoituskin, että transvestiittiys näkyi jotenkin meikistäkin). Peruukkiini tehtiin 20-luvun tyylinen kampaus, josta tuli loppujen lopuksi hieno nuttura.
Iltapäivällä pidettiin myös pieni kenraaliharjoitus, josta ei ole sen kummempaa kerrottavaa. On aika siirtyä illan kohokohtaan, itse muotinäytökseen!
 |
| Kuva: Tom Höglund |
Youtubesta löytyy myös näytöksen video. Meidän mallistomme alkaa kohdasta 9:37, ja minä tulen lavalle sen neljäntenä ja viimeisenä jäsenenä.
Ennen näytöksen alkua jännitys oli tietysti huipussaan. Kun salin puheensorina lakkasi ja juontaja aloitti alkupuheensa, jännitys oli käsin kosketeltava - "Se on menoa nyt!" Pian näytöksen taustamusiikki alkoi soida, ja mallijonon ensimmäinen malli astui parrasvaloihin. Ja minä jännitin kuin hullu. Pikku hiljaa jono edessäni lyheni ja lyheni, ja joka askel toi minua lähemmäksi lavallemenoaukkoa ja tihensi sydämenlynötejäni. Näin mallistotoverieni menevän lavalle ennen minua yksi toisensa perään, ja pitkien sekuntien jälkeen koitti oma vuoroni. Lavallaolosta minulla on aika vähän muistikuvia, koska olin niin jännittynyt. Jälkeenpäin harmittelin, että seisoin olin ensimmäisessä poseerauksessa liian vähän aikaa, ja muutkin poseerauksetkin tein aika vauhdilla. Lähtiessäni kävelemään takaisinpäin catwalkin päästä sain kuitenkin valtavan itseluottamusboostin, kun jostain syystä yleisö antoi minulle huimat suosionosoitukset. Ei voi olla kuin kiitollinen siitä kannustuksen määrästä :). (Videolla ääntä on ilmeisesti hieman editoitu.)
Tässä kuva asustani. Asussa yhdistyy hienosti modernius ja 1920-luku, ja pidinkin siitä aika paljon. Se tosin oli suunniteltu hieman minua kookkaamalle henkilölle, ja vaikka sitä viime hetkillä yritettiinkin vielä muokata kapeammaksi, jäi se silti vähän väljäksi. Valitettavasti tämäntyyppiset kampaukset eivät juuri imartele piirteitäni naisellisessa mielessä, mutta kampaus oli kuitenkin todella hauska kokeilu. Jos totta puhutaan, ei minua varmaankaan kovin naiselliseksi voi tämän kuvan perusteella kuvailla - mielestäni näytän enemmän androgyyniltä.
Tässä vielä pari (huonoa) illalla kotona otettua kuvaa meikistäni ja kampauksestani.
Kaiken kaikkiaan päivä oli aivan mahtava elämys. Tämä on osoitus siitä, miten yhdenkin päivän varoitusajalla jokin unelma saattaa toteutua. Suuri kiitos Lauralle, että pääsin mukaan!
English summary: I got a wonderful opportunity to take part in a fashion show in which I wore a dress that was designed for male-to-female transvestites. I got to taste what a model's life feels like. Professionals did my makeup and hair. Before the show I was really nervous but everything went pretty well and the reaction of the crowd was positive. The day was a great experience!
torstai 1. marraskuuta 2012
Pictures for a change
Transpolilta ei ole kuulunut mitään uutta, joten yritän vain saada jotenkin ajan kulumaan. Vaikuttaa siltä, ettei aika ehdi tulla pitkäksi kaikkien näiden koulutöiden keskellä... Kirjoitin muuten japanin aineen tästä aiheesta! Aiheena oli "Unelmani", ja naiseksi tuleminenhan on ehkä suurin unelmani, joten pakkohan siitä oli kirjoittaa. En tiedä, pitääkö opettaja minua nyt jotenkin "henkisesti sairaana", mutta ei sillä ole mitään väliä. Ennen pitkää hän kuitenkin tulisi tästä tietämään.
Nothing new from the transclinic and I'm just trying to pass the time. However, it appears I will be busy because of the loads of school work... By they way, I wrote an essay about this subject! The title was "My dream", and becoming a woman might well be my biggest dream, so of course I had to write about it. I don't know if the teacher now thinks I'm "mentally ill", but I don't care. She would've learned about my case sooner or later in any case, so why not.
Liian pitkään aikaan en ole postannut kunnon asu- ja naamakuvia, joten tässä muutamia kuvia viime viikoilta. Ei mitään kovin uutta, mutta näettepä minkä oloisena olen oleskellut.
It's been a long time since I last posted any decent outfit / face pictures so here are a few photos of how I've been looking recently.
Tältä näytin pari viikkoa sitten, kun Amanda, Tiia ja Katja tulivat luokseni ja Amanda ja Katja taas ihanasti meikkasivat minut!
This is how I looked when Amanda, Tiia and Katja came over and Amanda and Katja did my lovely makeup!
Tällaisena olin maanantaina sen jälkeen, kun olin käynyt kertomassa lääkärille asiani (lääkärissä olin kuitenkin ollut poikana). Näin taas hetken Amandaa, ja kävimme UFF:illa. Samalla reissulla "palkitsin" itseni ostamalla pari kivaa juttua: mustat ballerinat (joissa on rusetti) ja uuden hajuveden (Jeanne Arthes Lover)!
This was the outfit I put on on Monday after I had went to the doctor's (although I met the doctor in boy form). I hanged out with Amanda for a while and we went to UFF. I even "rewarded myself" by buying a few nice things: black ballerinas (with a ribbon) and a new perfume (Jeanne Arthes Lover)!
Nyt kun ostokset tuli puheeksi, pitää myös mainita tänään saapuneet alaripset!
I also have to mention the downer lashes that I received today!
Seuraavana päivänä Katjan luo. Katja lainasi vähän asusteita, ja niiden kanssa tulikin tosi kivoja kuvia.
The next day I went to Katja's place. She lent me a few accessories and I got some lovely pictures wearing them.
Tältä siis näytän vielä poikana. Innolla ja jännityksellä mietin, miten naiselliseksi hormonit pystyisivätkään minut tekemään. Vaikka kovasti tekisi mieli, vielä ei saa iloita - ei ole mitenkään varmaa, pääsenkö koskaan hormoneihin asti, eihän tutkimusprosessi ei ole vielä alkanutkaan. Viime postauksissa olen vaikuttanut itsevarmalta prosessin suhteen, mutta siitä huolimatta pitää pohtia vielä todella tarkasti, olisinko aivan varmasti joka tavalla valmis tähän suureen elämänmuutokseen. Mä niin toivon että olisin. Tällä hetkellä ajatukset vaan tuntuvat olevan yhtä vuoristorataa, kun erilaiset pelot ja epävarmuudet muutoksenjälkeisestä elämästä tulvivat mieleen. Kirjoittelen varmaan piakkoin taas syvällisempää postausta, kun ajatukseni vähän tästä selkiytyvät.
This is how I look still as "a boy". I'm really looking forward to how feminine the hormones could make me! As much as I'd like to, I shouldn't rejoice before I get to know if I'm ever even allowed to start hormones - the examination process hasn't even started yet. Even if I sounded pretty confident in my earlier posts, I still have to consider if I'm really ready for this great change in life. I really hope I was. At the moment it feels like me thoughts are like a rollercoaster, as different fears concerning post-transition life come to my mind. I'm planning on writing a more deep analysis on this again after my thoughs clear up a bit.
perjantai 26. lokakuuta 2012
A letter
Odotin transpoliklinikan ottavan minuun yhteyttä viikon tai parin sisällä, mutta ihan näin nopeasti en uskonut sen tapahtuvan. Jossain vaiheessa iltapäivää huomasin, että postiluukusta repsotti yksinäinen kirje, mikä sai sydämeni hypähtämään. "Onkohan se...?" Kun kuoren päällä luki sen tulevan sairaanhoitopiiristä, pulssini kiihtyi ja asia varmistui: transpoli on huomioinut minut! Hyvin jännittyneenä avasin kirjekuoren, ja toivoa täynnä silmäni siirtyivät kahlaamaan tekstiä läpi. Kumpa ensimmäinen käyntini olisi pian!
"Olemme vastaanottaneet lääkärin lähetteen, jossa Teitä on suositeltu Sukupuoli-identiteetin tutkimuspoliklinikan tutkimukseen / hoitoon.
- -
Arvioitu jonotusaika on noin 3 kk.
--
Kutsu osastolle / poliklinikalle tulee myöhemmin kirjeitse / puhelimitse."
***
Kirje jätti ristiriitaiset tunnelmat. Toisaalta voin nyt olla levollinen, että minut on rekisteröity transpolin jonoon ja asiani edistyy. Toisaalta kolme kuukautta tuntuu aivan liian pitkältä odotusajalta tässä levottomassa mielentilassa. Kirje oli lähetetty 24.10., joten siitä kolmen kuukauden päästä olisi 24.1. - minun 23-vuotissyntymäpäiväni! Tarkka aika ilmoitetaan myöhemmin, mutta on kuitenkin tiedossa syntymäpäivälahja, jota todella odotan - vaikka mieluusti olisin voinut ottaa sen jo joululahjaksi. Kovasti toivoin, että prosessi olisi päässyt alkuun jo tänä vuonna, mutta ei voi mitään. Jotenkin tämä aika pitää kuluttaa, vaikka tällä hetkellä se tuntuukin tuskaisen vaikealta. Tiedossa ovat ehkä elämäni pisimmät kolme kuukautta sitten armeija-aikojen.
Viikko siis alkoi lääkärikäynnillä ja päättyi kirjeeseen. Niiden välillä en pystynyt tekemään juuri mitään keskittymistä vaativaa, koska ajatukseni olivat niin tiiviisti kiinni kaikessa prosessiin liittyvässä - ja tulevat varmasti olemaan pitkään. Koko viikon olen vain kysellyt kaikkea mahdollista trans-kavereiltani, manannut omaa ikääni ja miettinyt suhtautumistani biologisten lasten saantiin ja hormonien riskeihin (suuria juttuja loppuelämän kannalta). Koska tänä vuonna pitäisi oikeasti vielä opiskellakin, pitää varmaankin pakottaa asia pois mielestä ja ajatella sitä tarkemmin sitten tammikuussa. No ei se kyllä mielestä lähde, mutta ainakin pitää rajoittaa kaikesta stressaamista.
Nyt kirjeen saatuani olisi ehkä hyvä tilaisuus kertoa koko jutusta myös vanhemmille. Mitä enemmän vanhemmilla olisi aikaa tottua ajatukseen naisellistumisestani, sen parempi. Toisaalta aikaa on ensi tammikuustakin lähtien vielä noin vuosi (nimittäin prosessin tutkimusvaihe), joten yhtä hyvin voin kertoa vasta joskus pitkällä ensi vuoden puolella. Pitää toivoa, ettei perheeni pysty vielä päättelemään olemuksestani mitään olevan tekeillä.
Tarkan käyntipäivämäärän ilmoitusta odotellessa...
(English summary: Today I received a letter from the Transsexual Identity Disorder Polyclinic, saying I'll have to wait for about 3 months for the process to begin. I have mixed feelings: it's great to hear the case is being taken care of but the 3-month-wait sounds terribly long to me. After 3 months, I will already turn 23. During this week, I haven't been able to do anything at all since I've only been thinking about everything related to the process. This might also be a good opportunity to tell my parents about the process, but I might as well wait a little longer as there will be a lot of time for that still during the examination period next year.)
"Olemme vastaanottaneet lääkärin lähetteen, jossa Teitä on suositeltu Sukupuoli-identiteetin tutkimuspoliklinikan tutkimukseen / hoitoon.
- -
Arvioitu jonotusaika on noin 3 kk.
--
Kutsu osastolle / poliklinikalle tulee myöhemmin kirjeitse / puhelimitse."
***
Kirje jätti ristiriitaiset tunnelmat. Toisaalta voin nyt olla levollinen, että minut on rekisteröity transpolin jonoon ja asiani edistyy. Toisaalta kolme kuukautta tuntuu aivan liian pitkältä odotusajalta tässä levottomassa mielentilassa. Kirje oli lähetetty 24.10., joten siitä kolmen kuukauden päästä olisi 24.1. - minun 23-vuotissyntymäpäiväni! Tarkka aika ilmoitetaan myöhemmin, mutta on kuitenkin tiedossa syntymäpäivälahja, jota todella odotan - vaikka mieluusti olisin voinut ottaa sen jo joululahjaksi. Kovasti toivoin, että prosessi olisi päässyt alkuun jo tänä vuonna, mutta ei voi mitään. Jotenkin tämä aika pitää kuluttaa, vaikka tällä hetkellä se tuntuukin tuskaisen vaikealta. Tiedossa ovat ehkä elämäni pisimmät kolme kuukautta sitten armeija-aikojen.
Viikko siis alkoi lääkärikäynnillä ja päättyi kirjeeseen. Niiden välillä en pystynyt tekemään juuri mitään keskittymistä vaativaa, koska ajatukseni olivat niin tiiviisti kiinni kaikessa prosessiin liittyvässä - ja tulevat varmasti olemaan pitkään. Koko viikon olen vain kysellyt kaikkea mahdollista trans-kavereiltani, manannut omaa ikääni ja miettinyt suhtautumistani biologisten lasten saantiin ja hormonien riskeihin (suuria juttuja loppuelämän kannalta). Koska tänä vuonna pitäisi oikeasti vielä opiskellakin, pitää varmaankin pakottaa asia pois mielestä ja ajatella sitä tarkemmin sitten tammikuussa. No ei se kyllä mielestä lähde, mutta ainakin pitää rajoittaa kaikesta stressaamista.
Nyt kirjeen saatuani olisi ehkä hyvä tilaisuus kertoa koko jutusta myös vanhemmille. Mitä enemmän vanhemmilla olisi aikaa tottua ajatukseen naisellistumisestani, sen parempi. Toisaalta aikaa on ensi tammikuustakin lähtien vielä noin vuosi (nimittäin prosessin tutkimusvaihe), joten yhtä hyvin voin kertoa vasta joskus pitkällä ensi vuoden puolella. Pitää toivoa, ettei perheeni pysty vielä päättelemään olemuksestani mitään olevan tekeillä.
Tarkan käyntipäivämäärän ilmoitusta odotellessa...
(English summary: Today I received a letter from the Transsexual Identity Disorder Polyclinic, saying I'll have to wait for about 3 months for the process to begin. I have mixed feelings: it's great to hear the case is being taken care of but the 3-month-wait sounds terribly long to me. After 3 months, I will already turn 23. During this week, I haven't been able to do anything at all since I've only been thinking about everything related to the process. This might also be a good opportunity to tell my parents about the process, but I might as well wait a little longer as there will be a lot of time for that still during the examination period next year.)
keskiviikko 24. lokakuuta 2012
First step to WOMANHOOD!
Ajatus on kypsynyt: haluan naiseksi - pysyvästi.
Lukiessani viikonloppuna vastauspostauksen rohkaisevia kommentteja minulle vihdoin lopullisesti kirkastui, että minun täytyy tehdä elämässäni juuri niin kuin sisimpäni sanoo - välittämättä vanhempien, suvun tai muiden mielipiteistä. Vihdoin ymmärsin, että itse asiassa mikään ei estä minua tulemasta naiseksi, jos se vain itsestäni tuntuu oikealta ratkaisulta. Se nimittäin tuntuu.
Ajatus naiseksi tulemisesta ei ole mitenkään uusi, vaan se on ollut mieleni kätköissä jo useita vuosia. Olen kuitenkin jotenkin alitajuisesti "kieltänyt" asian ajattelun itseltäni. Voisi sanoa, että haaveeni on tähän mennessä automaattisesti kariutunut mielessäni näihin kolmeen asiaan:
1) perheen totaalinen suvaitsemattomuus
2) pelko kaverien ja muiden lähipiirini ihmisten reaktioista
3) ajatus siitä, etten olisi oikeasti transsukupuolinen (eli "nainen miehen ruumiissa")
Nyt olen pystynyt kumoamaan kaikki kolme estettä ajatuksen tasolla. Vaikka perhe ei todellakaan tule sulattamaan päätöstäni helposti, heillä ei ole muuta vaihtoehtoa kuin sopeutua ajan myötä. Tietenkin suureen elmänmuutokseen tottuminen vie aikansa, ja se on luonnollista. Onneksi prosessiin kuuluu myös omaistapaaminen, jossa hoitohenkilökunta selittää tilanteen läheisilleni. Voin siis jättää asioiden selityksen ammattilaisten käsiin, mikä on todella helpottavaa, ja vanhemmilleni varmasti todella paljon uskottavampaa kuin jos yrittäisin selittää asiaa itse. Perheeni ei ehkä tule sulattamaan ratkaisuani koskaan täydellisesti, mutta jaksan uskoa, että he kuitenkin lopulta hyväksyvät minut.
Kavereista suurin osa on tullut tietämään tyttöilystäni (ja siten ehkä myös epäsuorasti halustani olla nainen) viime kuukausien aikana, kun olen laittanut tyttökuviani myös Facebookiin. Kaveripiirissä asia siis tuskin tulisi kovin suurena yllätyksenä, vaikka jotkut ovatkin tähän asti saattaneet ajatella naiseksi pukeutumistani vain jonkinlaisena "harrastuksena". Toiset kaverit ja tietenkään opettajat eivät asiasta tiedä mitään, mutta en jaksa antaa niin vähäpätöisten seikkojen enää estää itseäni. Odotan myös mielenkiinnolla sukuni reaktioita. En ole täysin selvillä heidän suhtautumistavoistaan, mutta arvioin joukossa olevan enimmäkseen vastustajia ja ehkä satunnaisia kannattajia. Joka tapauksessa odotan innolla (joskin hieman jännittyneenä) pääseväni heidän eteensä rohkeasti tyttönä kumotakseni heidän ennakko-oletuksensa. Ja sitten on nämä isovanhemmat. Äitini kerran sanoi, että isoäidilleni ei missään nimessä saa kertoa pukeutumisestani, koska "hän on vanha, ei häntä saa järkyttää". Tällaiset asiat tyypillisesti ovat vaikeita vanhuksille, mutta ymmärrystään voi toivon mukaan kehittää vanhanakin. Minä kun en haluaisi elää vain miellyttääkseni sukulaisiani.
Lopuksi tärkein asia: sukupuoliidentiteettini on alkanut selvitä vuosien ja kuukausien kuluessa. Aivan alussa pidin itseäni sairaana, ja myöhemmin luulin oppineeni ymmärtämään olevani transvestiitti. On kuitenkin selvästi alkanut tuntua siltä, että pelkkä naiseksi pukeutuminen ei riitä tekemään minua onnelliseksi saati tuntemaan oloani vapautuneeksi. Vaikka kulkisin naisten vaatteissa kadulla, niin esimerkiksi kun silmiini osuu naisia, tunnen välittömästi pienen ahdistuksen siitä, etten ole vaatteistani huolimatta fyysisesti nainen. Usein käyttämäni sana "tyttöily" on myös alkanut tuntua väärältä - se kun viittaa keinotekoisuuteen, siihen, etten olisi oikeasti tyttö vaan esittäisin vain. Kun todella mietin omaa identiteettäni unohtaen kaikki sosiaaliset paineet, ymmärrän että minussa tosiaan on jonkinlainen sisäinen nainen. Vaikka olisinkin tuntenut itseni usein pojaksi näiden vuosien aikana, uskon sen johtuvan vain siitä, etten ole sosiaalisen paineen ja pinttyneiden tapojen takia uskaltanut ja pystynyt päästämään sisäistä naistani vapaaksi. Tällä hetkellä tunnen ajatusmaailmani olevan jo hyvinkin naisellinen, ja ajattelen asioita yhä enemmän vain naisen näkökulmasta. Wikipedian mukaan "pitkään oli myös vallalla käsitys, että melkein kaikki transsukupuoliset ihmiset ovat kokeneet koko ikänsä kuuluneensa vastakkaiseen sukupuoleen. Tämä ei nykytiedon valossa välttämättä pidä paikkaansa." (lähde: Riki Anne Wilchins: Denial, Dissociation, and Transsexuality as Incest) Tämän mukaan myöskään se, etten tuntenut itseäni tytöksi pikkulapsena, ei siis poissulje sitä ettenkö voisi olla transseksuaalinen. Mielestäni jo se, että minulla on valtava halu olla nainen, todistaa etten voi olla pelkästään transvestiitti.
Asiaan! Jo lauantaina tein päätöksen, että heti arkiviikon alkaessa ja puhelinlinjojen avautuessa soittaisin terveyskeskukseen varatakseni ajan yleislääkärille, jolta pyytäisin lähetteen "transpolille". Niinpä maanantaina heräsin aikaisin soittamaan, mutta pettymys oli suuri, kun sekä terveyskeskuksesta että terveydenhuoltosäätiöstä kerrottiin ensimmäistenvapaiden lääkäriaikojen olevan aivan marraskuun lopulla. Myöskään päivystyspoliklinikka ei tuottanut tulosta. Jouduin siis turvautumaan yksityiseen lääkäriin, joka oli vaihtoehdoista kallein. En antanut sen kuitenkaan haitata, sillä luonnollisesti asiani on hyvin kiireinen ja halusin saada lähetteen niin pian kuin mahdollista. Sainkin varattua lääkärin heti samalle päivälle.
Lääkärikäynti hieman jännitti, mutta sujui hyvin. Olin ilmeisesti kyseisen lääkärin ensimmäinen transpolille haluava, joten hänellä ei ollut tarkkaa käsitystä tällaisen tilanteen toimintatavoista. Päivän päätteeksi sain häneltä kuitenkin kauan odottamani puhelun, jossa hän kertoi lähettäneensä lähetteen sukupuoli-identiteetin tutkimuspoliklinikalle! Tunnelma oli todella helpottunut. Näin prosessi vihdoin pääsi käyntiin.
Tällä hetkellä odotan transpolilta vastausta, joka saapunee parin viikon sisällä. Odottaessani olen katsonut Youtubesta paljon kaikenlaisia muuntumisvideoita (niin animaatioita kuin todellisiakin), jotka vain lisäävät innostustani ja jännitystäni! Tässä yksi niistä:
Miten naisellistumiseni siis käytännössä tapahtuisi? Kuudesta kuukaudesta ehkä noin vuoteen venähtävän tutkintaosuuden jälkeen alkaisi vuoden pituinen ns. tosielämän koe, jonka alussa alkaisin käyttää hormoneja. Jo niistä tapahtuu vaikka mitä: Rinnat alkavat kasvaa. Iho pehmenee naiselliseksi. Kasvoihin tulee naisellista pyöreyttä. Rasva siirtyy alavatsaan, takamukseen ja reisiin. Etenkin ylävartalon lihakset pienenevät. Karvankasvu hidastuu ja karvat pehmenevät ja vaalenevat. Tunteet tulevat näkyvmmiksi ja kyynelehtiminen lisääntyy, jne. Kaikkea tätä odottaessani mielessäni pyörivät kuitenkin myös hormonien sivuvaikutukset ja riskit, joita pitää todella pohtia tarkkaan. Esimerkiksi sydän- ja verisuonitautien ja sydänlaskimoveritulpan riski kasvaa hieman, ja osteoporoosiriski ilmestyy. Ilmeisesti myös maksa jotenkin rasittuu hormoneista. Kun transtutkimukseni alkaa, aion todellakin ottaa enemmän selvää kaikista riskeistä. Iso juttu on myös se, että hormonit aloitettuani en myöskään pystyisi enää saamaan lapsia, mutta onneksi on koeputkihedelmöitys.
Jostain syystä ikäni on alkanut stressata minua paljon tämän asian suhteen. Netissä yleisesti sanotaan, että mitä nuorempana aloittaa, sitä naisellisempi lopputulos. "Voi miksen aloittanut aiemmin" -surkuttelu on turhaa ja ahdistavaa, mutta se vain tunkee päähäni jatkuvasti. Sain siis lähetteen nyt 22-vuotiaana, ja tutkimukseni alkaa arviolta parin kuukauden kuluttua, jolloin olen jo melkein 23. Jos kaikki menee kuten tavallisesti, tutkimusosuus päättyy ehkä vuoden kuluttua, joten hormonit pääsisin aloittamaan ehkä juuri 24 vuotta täytettyäni. Hormonien vaikutukset näkyvät vähäisesti jo joidenkin viikkojen tai kuukauden jälkeen, mutta varsinaisesti näyttäisin naiselta ehkä vasta 25-26-vuotiaana. Jos silloinkaan. Hieman pelkään, että miehinen kehitykseni on edennyt jo niin pitkälle, etten pysty enää tulemaan täysin läpimeneväksi naiseksi (kiitos kaikille blogikuviani naisellisiksi kehuneille, mutta puhun nyt vielä syvemmästä naiseudesta, jota ei voi saavuttaa vain meikeillä ja vaatteilla). Mitä enemmän pääsisin naisen näköiseksi, sitä helpompaa elämän jatkaminen naisena olisi, kun ei joutuisi kokemaan syrjintää ja kaikenlaisia ennakkoluuloja. Toki minuakin paljon vanhempia prosessin käyneitä suht läpimeneväksi naiseksi tulleita on paljon, mutta jotenkin asia vain silti vaivaa omaa mieltä. Naisellistumisen aste riippuu myös geeneistä, eli huonolla tuurilla voisin kai jäädä näyttämään vain miehen ja naisen sekoitukselta. Erilaiset leikkaukset ovat toki myös mahdollisia sukupuolenkorjausprosessissa, mutta toistaiseksi olen keskittynyt miettimään vain hormoneja. Leikkauksetkaan eivät kyllä ole millään tapaa poissuljettuja omalla kohdallani.
Tästä lähtien blogini tulee siis kaiken muun ohella seuraamaan prosessin edistystä. Transtutkimus tulee pitkine odotusaikoineen olemaan raastava ja henkisesti haastava, mutta kai tästä selvitään. Ainakin ehdin pohtimaan asioita kunnolla. Kunhan tästä nyt tulisi jotain, ettei kaikki intoiluni olisi turhaa. Toivon mukaan loppu on onnellinen.
Tai siis että loppu on alku.
PS. Jostain syystä Blogger ei ole pariin päivään antanut minun vastata suoraan kommentteihin, joten sanon tässä yhteisesti. Sydämellinen kiitos ihanista viesteistä! Melkein liikutuin kyyneliin lukeissani niitä. Olen tosi onnekas, että olette kaikki puolellani. Noin kannustavien kommenttien saaminen on yksi ihanimmista asioista, mitä olen elämässäni kokenut, oikeasti.
(Sorry, no English this time either. To sum it up, I'm finally thinking about becoming a real woman and discussing the reasons of my decision, the start of the process as well as its pros and cons)
Lukiessani viikonloppuna vastauspostauksen rohkaisevia kommentteja minulle vihdoin lopullisesti kirkastui, että minun täytyy tehdä elämässäni juuri niin kuin sisimpäni sanoo - välittämättä vanhempien, suvun tai muiden mielipiteistä. Vihdoin ymmärsin, että itse asiassa mikään ei estä minua tulemasta naiseksi, jos se vain itsestäni tuntuu oikealta ratkaisulta. Se nimittäin tuntuu.
Ajatus naiseksi tulemisesta ei ole mitenkään uusi, vaan se on ollut mieleni kätköissä jo useita vuosia. Olen kuitenkin jotenkin alitajuisesti "kieltänyt" asian ajattelun itseltäni. Voisi sanoa, että haaveeni on tähän mennessä automaattisesti kariutunut mielessäni näihin kolmeen asiaan:
1) perheen totaalinen suvaitsemattomuus
2) pelko kaverien ja muiden lähipiirini ihmisten reaktioista
3) ajatus siitä, etten olisi oikeasti transsukupuolinen (eli "nainen miehen ruumiissa")
Nyt olen pystynyt kumoamaan kaikki kolme estettä ajatuksen tasolla. Vaikka perhe ei todellakaan tule sulattamaan päätöstäni helposti, heillä ei ole muuta vaihtoehtoa kuin sopeutua ajan myötä. Tietenkin suureen elmänmuutokseen tottuminen vie aikansa, ja se on luonnollista. Onneksi prosessiin kuuluu myös omaistapaaminen, jossa hoitohenkilökunta selittää tilanteen läheisilleni. Voin siis jättää asioiden selityksen ammattilaisten käsiin, mikä on todella helpottavaa, ja vanhemmilleni varmasti todella paljon uskottavampaa kuin jos yrittäisin selittää asiaa itse. Perheeni ei ehkä tule sulattamaan ratkaisuani koskaan täydellisesti, mutta jaksan uskoa, että he kuitenkin lopulta hyväksyvät minut.
Kavereista suurin osa on tullut tietämään tyttöilystäni (ja siten ehkä myös epäsuorasti halustani olla nainen) viime kuukausien aikana, kun olen laittanut tyttökuviani myös Facebookiin. Kaveripiirissä asia siis tuskin tulisi kovin suurena yllätyksenä, vaikka jotkut ovatkin tähän asti saattaneet ajatella naiseksi pukeutumistani vain jonkinlaisena "harrastuksena". Toiset kaverit ja tietenkään opettajat eivät asiasta tiedä mitään, mutta en jaksa antaa niin vähäpätöisten seikkojen enää estää itseäni. Odotan myös mielenkiinnolla sukuni reaktioita. En ole täysin selvillä heidän suhtautumistavoistaan, mutta arvioin joukossa olevan enimmäkseen vastustajia ja ehkä satunnaisia kannattajia. Joka tapauksessa odotan innolla (joskin hieman jännittyneenä) pääseväni heidän eteensä rohkeasti tyttönä kumotakseni heidän ennakko-oletuksensa. Ja sitten on nämä isovanhemmat. Äitini kerran sanoi, että isoäidilleni ei missään nimessä saa kertoa pukeutumisestani, koska "hän on vanha, ei häntä saa järkyttää". Tällaiset asiat tyypillisesti ovat vaikeita vanhuksille, mutta ymmärrystään voi toivon mukaan kehittää vanhanakin. Minä kun en haluaisi elää vain miellyttääkseni sukulaisiani.
Lopuksi tärkein asia: sukupuoliidentiteettini on alkanut selvitä vuosien ja kuukausien kuluessa. Aivan alussa pidin itseäni sairaana, ja myöhemmin luulin oppineeni ymmärtämään olevani transvestiitti. On kuitenkin selvästi alkanut tuntua siltä, että pelkkä naiseksi pukeutuminen ei riitä tekemään minua onnelliseksi saati tuntemaan oloani vapautuneeksi. Vaikka kulkisin naisten vaatteissa kadulla, niin esimerkiksi kun silmiini osuu naisia, tunnen välittömästi pienen ahdistuksen siitä, etten ole vaatteistani huolimatta fyysisesti nainen. Usein käyttämäni sana "tyttöily" on myös alkanut tuntua väärältä - se kun viittaa keinotekoisuuteen, siihen, etten olisi oikeasti tyttö vaan esittäisin vain. Kun todella mietin omaa identiteettäni unohtaen kaikki sosiaaliset paineet, ymmärrän että minussa tosiaan on jonkinlainen sisäinen nainen. Vaikka olisinkin tuntenut itseni usein pojaksi näiden vuosien aikana, uskon sen johtuvan vain siitä, etten ole sosiaalisen paineen ja pinttyneiden tapojen takia uskaltanut ja pystynyt päästämään sisäistä naistani vapaaksi. Tällä hetkellä tunnen ajatusmaailmani olevan jo hyvinkin naisellinen, ja ajattelen asioita yhä enemmän vain naisen näkökulmasta. Wikipedian mukaan "pitkään oli myös vallalla käsitys, että melkein kaikki transsukupuoliset ihmiset ovat kokeneet koko ikänsä kuuluneensa vastakkaiseen sukupuoleen. Tämä ei nykytiedon valossa välttämättä pidä paikkaansa." (lähde: Riki Anne Wilchins: Denial, Dissociation, and Transsexuality as Incest) Tämän mukaan myöskään se, etten tuntenut itseäni tytöksi pikkulapsena, ei siis poissulje sitä ettenkö voisi olla transseksuaalinen. Mielestäni jo se, että minulla on valtava halu olla nainen, todistaa etten voi olla pelkästään transvestiitti.
***
Asiaan! Jo lauantaina tein päätöksen, että heti arkiviikon alkaessa ja puhelinlinjojen avautuessa soittaisin terveyskeskukseen varatakseni ajan yleislääkärille, jolta pyytäisin lähetteen "transpolille". Niinpä maanantaina heräsin aikaisin soittamaan, mutta pettymys oli suuri, kun sekä terveyskeskuksesta että terveydenhuoltosäätiöstä kerrottiin ensimmäistenvapaiden lääkäriaikojen olevan aivan marraskuun lopulla. Myöskään päivystyspoliklinikka ei tuottanut tulosta. Jouduin siis turvautumaan yksityiseen lääkäriin, joka oli vaihtoehdoista kallein. En antanut sen kuitenkaan haitata, sillä luonnollisesti asiani on hyvin kiireinen ja halusin saada lähetteen niin pian kuin mahdollista. Sainkin varattua lääkärin heti samalle päivälle.
Lääkärikäynti hieman jännitti, mutta sujui hyvin. Olin ilmeisesti kyseisen lääkärin ensimmäinen transpolille haluava, joten hänellä ei ollut tarkkaa käsitystä tällaisen tilanteen toimintatavoista. Päivän päätteeksi sain häneltä kuitenkin kauan odottamani puhelun, jossa hän kertoi lähettäneensä lähetteen sukupuoli-identiteetin tutkimuspoliklinikalle! Tunnelma oli todella helpottunut. Näin prosessi vihdoin pääsi käyntiin.
Tällä hetkellä odotan transpolilta vastausta, joka saapunee parin viikon sisällä. Odottaessani olen katsonut Youtubesta paljon kaikenlaisia muuntumisvideoita (niin animaatioita kuin todellisiakin), jotka vain lisäävät innostustani ja jännitystäni! Tässä yksi niistä:
Miten naisellistumiseni siis käytännössä tapahtuisi? Kuudesta kuukaudesta ehkä noin vuoteen venähtävän tutkintaosuuden jälkeen alkaisi vuoden pituinen ns. tosielämän koe, jonka alussa alkaisin käyttää hormoneja. Jo niistä tapahtuu vaikka mitä: Rinnat alkavat kasvaa. Iho pehmenee naiselliseksi. Kasvoihin tulee naisellista pyöreyttä. Rasva siirtyy alavatsaan, takamukseen ja reisiin. Etenkin ylävartalon lihakset pienenevät. Karvankasvu hidastuu ja karvat pehmenevät ja vaalenevat. Tunteet tulevat näkyvmmiksi ja kyynelehtiminen lisääntyy, jne. Kaikkea tätä odottaessani mielessäni pyörivät kuitenkin myös hormonien sivuvaikutukset ja riskit, joita pitää todella pohtia tarkkaan. Esimerkiksi sydän- ja verisuonitautien ja sydänlaskimoveritulpan riski kasvaa hieman, ja osteoporoosiriski ilmestyy. Ilmeisesti myös maksa jotenkin rasittuu hormoneista. Kun transtutkimukseni alkaa, aion todellakin ottaa enemmän selvää kaikista riskeistä. Iso juttu on myös se, että hormonit aloitettuani en myöskään pystyisi enää saamaan lapsia, mutta onneksi on koeputkihedelmöitys.
Jostain syystä ikäni on alkanut stressata minua paljon tämän asian suhteen. Netissä yleisesti sanotaan, että mitä nuorempana aloittaa, sitä naisellisempi lopputulos. "Voi miksen aloittanut aiemmin" -surkuttelu on turhaa ja ahdistavaa, mutta se vain tunkee päähäni jatkuvasti. Sain siis lähetteen nyt 22-vuotiaana, ja tutkimukseni alkaa arviolta parin kuukauden kuluttua, jolloin olen jo melkein 23. Jos kaikki menee kuten tavallisesti, tutkimusosuus päättyy ehkä vuoden kuluttua, joten hormonit pääsisin aloittamaan ehkä juuri 24 vuotta täytettyäni. Hormonien vaikutukset näkyvät vähäisesti jo joidenkin viikkojen tai kuukauden jälkeen, mutta varsinaisesti näyttäisin naiselta ehkä vasta 25-26-vuotiaana. Jos silloinkaan. Hieman pelkään, että miehinen kehitykseni on edennyt jo niin pitkälle, etten pysty enää tulemaan täysin läpimeneväksi naiseksi (kiitos kaikille blogikuviani naisellisiksi kehuneille, mutta puhun nyt vielä syvemmästä naiseudesta, jota ei voi saavuttaa vain meikeillä ja vaatteilla). Mitä enemmän pääsisin naisen näköiseksi, sitä helpompaa elämän jatkaminen naisena olisi, kun ei joutuisi kokemaan syrjintää ja kaikenlaisia ennakkoluuloja. Toki minuakin paljon vanhempia prosessin käyneitä suht läpimeneväksi naiseksi tulleita on paljon, mutta jotenkin asia vain silti vaivaa omaa mieltä. Naisellistumisen aste riippuu myös geeneistä, eli huonolla tuurilla voisin kai jäädä näyttämään vain miehen ja naisen sekoitukselta. Erilaiset leikkaukset ovat toki myös mahdollisia sukupuolenkorjausprosessissa, mutta toistaiseksi olen keskittynyt miettimään vain hormoneja. Leikkauksetkaan eivät kyllä ole millään tapaa poissuljettuja omalla kohdallani.
Tästä lähtien blogini tulee siis kaiken muun ohella seuraamaan prosessin edistystä. Transtutkimus tulee pitkine odotusaikoineen olemaan raastava ja henkisesti haastava, mutta kai tästä selvitään. Ainakin ehdin pohtimaan asioita kunnolla. Kunhan tästä nyt tulisi jotain, ettei kaikki intoiluni olisi turhaa. Toivon mukaan loppu on onnellinen.
Tai siis että loppu on alku.
***
PS. Jostain syystä Blogger ei ole pariin päivään antanut minun vastata suoraan kommentteihin, joten sanon tässä yhteisesti. Sydämellinen kiitos ihanista viesteistä! Melkein liikutuin kyyneliin lukeissani niitä. Olen tosi onnekas, että olette kaikki puolellani. Noin kannustavien kommenttien saaminen on yksi ihanimmista asioista, mitä olen elämässäni kokenut, oikeasti.
(Sorry, no English this time either. To sum it up, I'm finally thinking about becoming a real woman and discussing the reasons of my decision, the start of the process as well as its pros and cons)
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)