First step to WOMANHOOD!

Ajatus on kypsynyt: haluan naiseksi - pysyvästi.

Lukiessani viikonloppuna vastauspostauksen rohkaisevia kommentteja minulle vihdoin lopullisesti kirkastui, että minun täytyy tehdä elämässäni juuri niin kuin sisimpäni sanoo - välittämättä vanhempien, suvun tai muiden mielipiteistä. Vihdoin ymmärsin, että itse asiassa mikään ei estä minua tulemasta naiseksi, jos se vain itsestäni tuntuu oikealta ratkaisulta. Se nimittäin tuntuu.

Ajatus naiseksi tulemisesta ei ole mitenkään uusi, vaan se on ollut mieleni kätköissä jo useita vuosia. Olen kuitenkin jotenkin alitajuisesti "kieltänyt" asian ajattelun itseltäni. Voisi sanoa, että haaveeni on tähän mennessä automaattisesti kariutunut mielessäni näihin kolmeen asiaan:
1) perheen totaalinen suvaitsemattomuus
2) pelko kaverien ja muiden lähipiirini ihmisten reaktioista
3) ajatus siitä, etten olisi oikeasti transsukupuolinen (eli "nainen miehen ruumiissa")

Nyt olen pystynyt kumoamaan kaikki kolme estettä ajatuksen tasolla. Vaikka perhe ei todellakaan tule sulattamaan päätöstäni helposti, heillä ei ole muuta vaihtoehtoa kuin sopeutua ajan myötä. Tietenkin suureen elmänmuutokseen tottuminen vie aikansa, ja se on luonnollista. Onneksi prosessiin kuuluu myös omaistapaaminen, jossa hoitohenkilökunta selittää tilanteen läheisilleni. Voin siis jättää asioiden selityksen ammattilaisten käsiin, mikä on todella helpottavaa, ja vanhemmilleni varmasti todella paljon uskottavampaa kuin jos yrittäisin selittää asiaa itse. Perheeni ei ehkä tule sulattamaan ratkaisuani koskaan täydellisesti, mutta jaksan uskoa, että he kuitenkin lopulta hyväksyvät minut.

Kavereista suurin osa on tullut tietämään tyttöilystäni (ja siten ehkä myös epäsuorasti halustani olla nainen) viime kuukausien aikana, kun olen laittanut tyttökuviani myös Facebookiin. Kaveripiirissä asia siis tuskin tulisi kovin suurena yllätyksenä, vaikka jotkut ovatkin tähän asti saattaneet ajatella naiseksi pukeutumistani vain jonkinlaisena "harrastuksena". Toiset kaverit ja tietenkään opettajat eivät asiasta tiedä mitään, mutta en jaksa antaa niin vähäpätöisten seikkojen enää estää itseäni. Odotan myös mielenkiinnolla sukuni reaktioita. En ole täysin selvillä heidän suhtautumistavoistaan, mutta arvioin joukossa olevan enimmäkseen vastustajia ja ehkä satunnaisia kannattajia. Joka tapauksessa odotan innolla (joskin hieman jännittyneenä) pääseväni heidän eteensä rohkeasti tyttönä kumotakseni heidän ennakko-oletuksensa. Ja sitten on nämä isovanhemmat. Äitini kerran sanoi, että isoäidilleni ei missään nimessä saa kertoa pukeutumisestani, koska "hän on vanha, ei häntä saa järkyttää". Tällaiset asiat tyypillisesti ovat vaikeita vanhuksille, mutta ymmärrystään voi toivon mukaan kehittää vanhanakin. Minä kun en haluaisi elää vain miellyttääkseni sukulaisiani.

Lopuksi tärkein asia: sukupuoliidentiteettini on alkanut selvitä vuosien ja kuukausien kuluessa. Aivan alussa pidin itseäni sairaana, ja myöhemmin luulin oppineeni ymmärtämään olevani transvestiitti. On kuitenkin selvästi alkanut tuntua siltä, että pelkkä naiseksi pukeutuminen ei riitä tekemään minua onnelliseksi saati tuntemaan oloani vapautuneeksi. Vaikka kulkisin naisten vaatteissa kadulla, niin esimerkiksi kun silmiini osuu naisia, tunnen välittömästi pienen ahdistuksen siitä, etten ole vaatteistani huolimatta fyysisesti nainen. Usein käyttämäni sana "tyttöily" on myös alkanut tuntua väärältä - se kun viittaa keinotekoisuuteen, siihen, etten olisi oikeasti tyttö vaan esittäisin vain. Kun todella mietin omaa identiteettäni unohtaen kaikki sosiaaliset paineet, ymmärrän että minussa tosiaan on jonkinlainen sisäinen nainen. Vaikka olisinkin tuntenut itseni usein pojaksi näiden vuosien aikana, uskon sen johtuvan vain siitä, etten ole sosiaalisen paineen ja pinttyneiden tapojen takia uskaltanut ja pystynyt päästämään sisäistä naistani vapaaksi. Tällä hetkellä tunnen ajatusmaailmani olevan jo hyvinkin naisellinen, ja ajattelen asioita yhä enemmän vain naisen näkökulmasta. Wikipedian mukaan "pitkään oli myös vallalla käsitys, että melkein kaikki transsukupuoliset ihmiset ovat kokeneet koko ikänsä kuuluneensa vastakkaiseen sukupuoleen. Tämä ei nykytiedon valossa välttämättä pidä paikkaansa." (lähde: Riki Anne Wilchins: Denial, Dissociation, and Transsexuality as Incest) Tämän mukaan myöskään se, etten tuntenut itseäni tytöksi pikkulapsena, ei siis poissulje sitä ettenkö voisi olla transseksuaalinen. Mielestäni jo se, että minulla on valtava halu olla nainen, todistaa etten voi olla pelkästään transvestiitti.

***

Asiaan! Jo lauantaina tein päätöksen, että heti arkiviikon alkaessa ja puhelinlinjojen avautuessa soittaisin terveyskeskukseen varatakseni ajan yleislääkärille, jolta pyytäisin lähetteen "transpolille". Niinpä maanantaina heräsin aikaisin soittamaan, mutta pettymys oli suuri, kun sekä terveyskeskuksesta että terveydenhuoltosäätiöstä kerrottiin ensimmäistenvapaiden lääkäriaikojen olevan aivan marraskuun lopulla. Myöskään päivystyspoliklinikka ei tuottanut tulosta. Jouduin siis turvautumaan yksityiseen lääkäriin, joka oli vaihtoehdoista kallein. En antanut sen kuitenkaan haitata, sillä luonnollisesti asiani on hyvin kiireinen ja halusin saada lähetteen niin pian kuin mahdollista. Sainkin varattua lääkärin heti samalle päivälle.

Lääkärikäynti hieman jännitti, mutta sujui hyvin. Olin ilmeisesti kyseisen lääkärin ensimmäinen transpolille haluava, joten hänellä ei ollut tarkkaa käsitystä tällaisen tilanteen toimintatavoista. Päivän päätteeksi sain häneltä kuitenkin kauan odottamani puhelun, jossa hän kertoi lähettäneensä lähetteen sukupuoli-identiteetin tutkimuspoliklinikalle! Tunnelma oli todella helpottunut. Näin prosessi vihdoin pääsi käyntiin.

Tällä hetkellä odotan transpolilta vastausta, joka saapunee parin viikon sisällä. Odottaessani olen katsonut Youtubesta paljon kaikenlaisia muuntumisvideoita (niin animaatioita kuin todellisiakin), jotka vain lisäävät innostustani ja jännitystäni! Tässä yksi niistä:

Miten naisellistumiseni siis käytännössä tapahtuisi? Kuudesta kuukaudesta ehkä noin vuoteen venähtävän tutkintaosuuden jälkeen alkaisi vuoden pituinen ns. tosielämän koe, jonka alussa alkaisin käyttää hormoneja. Jo niistä tapahtuu vaikka mitä: Rinnat alkavat kasvaa. Iho pehmenee naiselliseksi. Kasvoihin tulee naisellista pyöreyttä. Rasva siirtyy alavatsaan, takamukseen ja reisiin. Etenkin ylävartalon lihakset pienenevät. Karvankasvu hidastuu ja karvat pehmenevät ja vaalenevat. Tunteet tulevat näkyvmmiksi ja kyynelehtiminen lisääntyy, jne. Kaikkea tätä odottaessani mielessäni pyörivät kuitenkin myös hormonien sivuvaikutukset ja riskit, joita pitää todella pohtia tarkkaan. Esimerkiksi sydän- ja verisuonitautien ja sydänlaskimoveritulpan riski kasvaa hieman, ja osteoporoosiriski ilmestyy. Ilmeisesti myös maksa jotenkin rasittuu hormoneista. Kun transtutkimukseni alkaa, aion todellakin ottaa enemmän selvää kaikista riskeistä. Iso juttu on myös se, että hormonit aloitettuani en myöskään pystyisi enää saamaan lapsia, mutta onneksi on koeputkihedelmöitys.

Jostain syystä ikäni on alkanut stressata minua paljon tämän asian suhteen. Netissä yleisesti sanotaan, että mitä nuorempana aloittaa, sitä naisellisempi lopputulos. "Voi miksen aloittanut aiemmin" -surkuttelu on turhaa ja ahdistavaa, mutta se vain tunkee päähäni jatkuvasti. Sain siis lähetteen nyt 22-vuotiaana, ja tutkimukseni alkaa arviolta parin kuukauden kuluttua, jolloin olen jo melkein 23. Jos kaikki menee kuten tavallisesti, tutkimusosuus päättyy ehkä vuoden kuluttua, joten hormonit pääsisin aloittamaan ehkä juuri 24 vuotta täytettyäni. Hormonien vaikutukset näkyvät vähäisesti jo joidenkin viikkojen tai kuukauden jälkeen, mutta varsinaisesti näyttäisin naiselta ehkä vasta 25-26-vuotiaana. Jos silloinkaan. Hieman pelkään, että miehinen kehitykseni on edennyt jo niin pitkälle, etten pysty enää tulemaan täysin läpimeneväksi naiseksi (kiitos kaikille blogikuviani naisellisiksi kehuneille, mutta puhun nyt vielä syvemmästä naiseudesta, jota ei voi saavuttaa vain meikeillä ja vaatteilla). Mitä enemmän pääsisin naisen näköiseksi, sitä helpompaa elämän jatkaminen naisena olisi, kun ei joutuisi kokemaan syrjintää ja kaikenlaisia ennakkoluuloja. Toki minuakin paljon vanhempia prosessin käyneitä suht läpimeneväksi naiseksi tulleita on paljon, mutta jotenkin asia vain silti vaivaa omaa mieltä. Naisellistumisen aste riippuu myös geeneistä, eli huonolla tuurilla voisin kai jäädä näyttämään vain miehen ja naisen sekoitukselta. Erilaiset leikkaukset ovat toki myös mahdollisia sukupuolenkorjausprosessissa, mutta toistaiseksi olen keskittynyt miettimään vain hormoneja. Leikkauksetkaan eivät kyllä ole millään tapaa poissuljettuja omalla kohdallani.

Tästä lähtien blogini tulee siis kaiken muun ohella seuraamaan prosessin edistystä. Transtutkimus tulee pitkine odotusaikoineen olemaan raastava ja henkisesti haastava, mutta kai tästä selvitään. Ainakin ehdin pohtimaan asioita kunnolla. Kunhan tästä nyt tulisi jotain, ettei kaikki intoiluni olisi turhaa. Toivon mukaan loppu on onnellinen.

Tai siis että loppu on alku.

***

PS. Jostain syystä Blogger ei ole pariin päivään antanut minun vastata suoraan kommentteihin, joten sanon tässä yhteisesti. Sydämellinen kiitos ihanista viesteistä! Melkein liikutuin kyyneliin lukeissani niitä. Olen tosi onnekas, että olette kaikki puolellani. Noin kannustavien kommenttien saaminen on yksi ihanimmista asioista, mitä olen elämässäni kokenut, oikeasti.

(Sorry, no English this time either. To sum it up, I'm finally thinking about becoming a real woman and discussing the reasons of my decision, the start of the process as well as its pros and cons)