Onnellisuutta etsimässä

Jännä tunne – vähän kuin uusi elämänvaihe olisi alkanut.

Mitään ihmeempiä ei ole tapahtunut, mutta elämä on vain tuntunut kevyemmältä, kun olen sysännyt mielestäni ahdistusta ja stressiä luovat asiat, ennen kaikkea hormoneiden aloittamiseen liittyvät huolet. Niiden sijaan olen (aikaavievien töiden ja opiskelujen ohessa) keskittynyt tekemään asioita, joista nautin ja jotka tuntuvat hyviltä juuri tällä hetkellä.

Ehkä päällimmäisenä mielessä on ollut kilpailullinen tenniksenpeluu, jonka aloitin kesän puolenvälin aikoihin. Sen jälkeen on voittoja kertynyt 22 ja häviöitä vain 3 – paljon paremmin kuin olisin mitenkään voinut kuvitella. Jotain innostuksesta kertonee se, että jätin tänä vuonna väliin sekä Animeconin että Traconin (joissa olen käynyt tähän asti katkeamatta monta vuotta peräjälkeen), koska kyseisinä viikonloppuina oli tenniskilpailut. Aloitin kisaamisen D-luokassa, mutta viime kisat ovat olleet jo C-luokan turnajaisia – miesten sarjassa. Tietysti "mies" särähtää korvaan, mutta sille ei yksinkertaisesti mahda mitään, kun en naisten sarjassakaan lain mukaan saa pelata. Loppujen lopuksi on melko yhdentekevää, missä luokassa pelaa, kunhan vain pääsee pelaamaan. Misten C-luokassa pelaa kuitenkin usein myös B-luokan naisia, joten luokan "mies"-nimitys ei tunnu niin rajoittavalta.

Tennikseen verrattavissa oleva innostuksenlisäys on tapahtunut myös japaninopiskelussa, jota olen harrastanut koulun ohella lukuisten japaninkielisten Nintendo 3DS -pelieni avulla. Niiden parissa olenkin viettänyt tänä vuonna reilusti yli 200 tuntia. Uusia sanoja ja kanji-merkkejä oppii nykyään (lähes) päivittäin melkein kuin huomaamatta.

Mainittava on myös Pokémon-korttipeli, johon innostus palasi kertarysäyksellä Japanin-vaihtoni aikana. Peli oli suuri osa elämääni ennen kaikkea vuosina 2005-2009, ja nyt muutaman hiljaisemman vuoden jälkeen ajattelin keskittyä siihenkin taas niin kunnolla kuin budjetillisesti ja ajallisesti pystyn. Vuoden 2008 MM-kisakutsun ja -matkan uusiminen lienee epätodennäköistä, mutta Suomen turnausten ohella ainakin European Challenge Cupissa olisi mukava käydä keväällä Keski-Euroopassa.

***

Esimerkiksi nämä kolme asiaa ovat ainakin jossain määrin vakuuttaneet minut siitä, että energia ja mieli on mahdollista keskittää oman kehon ja sukupuolen ulkopuolisiin asioihin ja silti kokea jopa onnellisuudeksi kutsuttavaa tunnetta. Kaikissa mainituissa tekemisissä "oma itse" ikään kuin unohtuu, jolloin ei ole merkitystä, mitä sukupuolta sattuu olemaan, kun keskittyminen on täysin itse toiminnassa. Kenties sukupuolen merkityksen pienentäminen tällaisin konstein on hyvinkin toimiva tapa. Mainituista asioista huokuu myös kilpailu- ja pelihenkisyyteni. Niin kauan kuin tennis ja muut pelit (ja toivottavasti mahdollinen työpaikkakin joskus) onnistuvat tuottamaan minulle edes jotakin flow-tilan tapaista, tuntuu ettei prosessin aloittaminen ole välttämättömyys onnellisuuteni kannalta.

Tämä ei kuitenkaan ollenkaan tarkoita, että sukupuoli olisi täysin menettänyt merkityksensä elämässäni. Edelleen tykkään tuoda naissukupuoltani esille esimerkiksi laittautumalla naisellisesti. Sukupuoli ei vain ole enää se, jonka pohjalle miellän koko onnellisuuteni tulevaisuudessa. Voisi kai sanoa, että olen jollain tapaa sinut sen kanssa, millainen ihminen (ja nainen) olen tällä hetkellä, enkä tavoittele enempiä, kun tiedän, millaiset seuraukset sillä tavoittelulla voisi olla kokonaisonnellisuudelleni.

Tämän mekon käytöstä en luovu, vaikka syksy on jo pitkällä. Hiukset ovat nyt tavallista kivammat, sillä kävin juuri kampaajalla pienellä tasoituksella.

Hyvästit hormoneille

Pitkä oli bloggaustauko, mutta pitkä aika on siitäkin, kun viimeksi laittauduin naisellisesti - yli kolme viikkoa.

Eräs syy laittautumattomuuteen on se, että turhauduin totaalisesti silmiini. Kolmea viimeisintä ripsiväriäni mainostettiin allergisille silmille sopiviksi, kahdessa viimeisimmässä oli lisäksi Allergia- ja astmaliiton logo, ja viimeisin oli ostettu peräti apteekista. Mutta ei. Silmäni ärsyyntyivät tuota pikaa, käytin niistä mitä tahansa. Myös muut silmämeikit ärsyttävät silmiäni, tekoripsistä puhumattakaan, joten käytännössä en voi käyttää mitään silmämeikkiä. Silmät ovat kuitenkin äärimmäisen tärkeä elementti siinä, miten naiselliselta pystyn näyttämään. Aina aiemminkin olen tuntenut meikistä johtuvaa silmien ärsytystä, mutta olen vain ollut välittämättä siitä. Nyt havahduin kuitenkin välittämään, kun aloin miettiä syytä eräisiin näköoireisiin, joita olin havaitsevinani. Vaikkei ripsareista mitään pysyvää haittaa silmille aiheutuisikaan, olen täydellisen kyllästynyt jo pelkkään ärsytyksen tunteeseen. Niinpä minun ja ripsivärien välille on kehittynyt tässä viime kuukausien aikana ikään kuin näkymätön muuri - joka on salakavalasti pitänyt minut erossa muustakin laittautumisesta ja täten saanut minut ottamaan etäisyyttä koko transaiheeseen.

Ripsiväriasia kuvastaa tavallaan koko transprosessiani ongelmineen: kovasti yritetään löytää ratkaisuja, jota ei kuitenkaan löydy, ja lopulta ei jakseta tai haluta enää edes yrittää. Näin asia nimittäin on - transprosessiaikeet tuntuvat vääjäämättä kuihtuvan kasaan.

Ratkeamattomien ongelmien lisäksi myös prosessiin ja hormoneihin liittyvät plussat ja miinukset tuntuvat ajan mittaan selkiytyneen, ja vaikuttaa siltä, etteivät myönteiset asiat loppujen lopuksikaan ylitä kielteisiä. Mieluummin elän tulevaisuudessakin läheisissä väleissä vanhempieni kanssa murehtimatta ylimääräisistä sairausriskeistä ja kykenevänä saamaan jälkikasvua. Kyseisten asioiden merkitys on vain korostunut nyt kesällä perheen kanssa aikaa viettäessä, pienistäkin terveysmurheista stressaantuessa ja serkkujen viime vuosina syntyneitä pikkuihmisiä ihastellessa.

Faktahan on se, että prosessi vaikuttaisi pääosin vain ulkonäköön. Toki ulkonäöllä ja siitä välittyvällä sukupuolivaikutelmalla on vaikutusta moniin elämänalueisiin, kuten yhteiskunnalliseen ja sosiaaliseen elämään, mutta toisaalta niihin on mahdollista vaikuttaa muillakin tavoin, ilman prosessiakin. Tässä elämäntilanteessa tuntuu vain jotenkin absurdilta ajatella, että ulkonäön muokkaaminen pystyisi mitenkään nostamaan kokonaisonnellisuuttani aiempaa korkeammalle tasolle, vaikka niin aiemmin halusinkin uskoa.

Transprosessiin haikaillessani olen pitänyt ulkonäön merkitystä itselleni kyseenalaistamattomana, mutta kysynpä nyt itseltäni: miksi ulkonäkö on niin tärkeä asia? Ja vielä tarkemmin: miksi koko sukupuoli on minulle niin tärkeä asia? Tarpeeksi vakuuttavia vastauksia en keksi. Onhan paljon elämäänsä tyytyväisiä ihmisiä, jotka eivät juurikaan vaivaa mieltään ulkonäöllään tai edes sillä, mitä sukupuolta ovat. Tuntuu, että tällaisen ulkonäöstä ja sukupuolesta "välinpitämättömän" mielentilan löytäminen saattaisi olla kaikkein paras ratkaisu minulle. Eikä se välttämättä ole kovinkaan mahdotonta.

Toki jos taikasauvaa heilauttamalla olisi mahdollisuus muuttua biologiseksi naiseksi, tekisin sen edelleen hetkeäkään miettimättä. Koska näin ei ole, ainoaksi vaihtoehdoksi jäisi prosessin läpikäyminen, mutta jotenkin vain tuntuu, ettei prosessin läpikäyneen ihmisen elämä ole minua varten.

Koskaan ei saa sanoa 'ei koskaan', mutta tällä hetkellä yksinkertaisesti tuntuu tältä.

Desucon 2015

Tervehdys tuulisesta Desuconista reilun viikon takaa!

Kyseinen asu on conin viimeiseltä päivältä, sunnuntailta. Perjantaina päälläni oli suosikkini Dazzlin-kukkamekko ja lauantaina sama hattaramaiseen mekkoon perustuva asu kuin Helloconissa. Noina päivinä en saanut yhtään kelvollista kuvaa, mutta tämä yksikin kuva on jo riittävä muisto Desuconista.

Kovin ihmeellistä rupateltavaa conista ei tälläkään kertaa ole. Conit nyt vain sattuvat olemaan Suomessa lähes ainoita sosiaalisia henkireikiä Japanin (ja sen populaarikulttuurin) suuntaan, joten kyllä ne tavallisen viikonlopun voittavat milloin tahansa. Cosplayn kyllästämä tunnelma on aina oikein mukava, mutta puheohjelmansa puolesta conit ovat harmikseni alkaneet tuntua jokseenkin laimeilta. Etenkin kun itse on jo opintojenkin ansiosta melko syvällä japanilaisessa kulttuurissa, alkaa väkisinkin käydä vähän turhauttavaksi seurata, kun animea ja muuta analysoidaan (jopa puhujan tiedostamatta) länsimaisista lähtökohdista ja länsimaisin ajattelutavoin, jossain määrin välinpitämättöminä tai tietämättöminä monista Japanin kulttuurisista seikoista ja kielestä. Silloin käsittely yleensä jää enemmän tai vähemmän pinnalliseksi. Myöskään useiden luentojen (muka-)humoristinen esitystapa ei oikein iske. Onneksi poikkeuksiakin on - muutamat luennot tässäkin Desuconissa vaikuttivat esimerkillisesti asiaan perehtyneiltä ja mielenkiintoisilta.

Viihdyin kuitenkin joka tapauksessa, kiitos siitä myös kavereille ja tuttaville. Pienestä ohjelmakritiikistäni huolimatta on upeaa, että Suomessa edelleen järjestetään niin paljon coneja. Suurista kesä-coneista jäljellä ovat vielä Animecon ja Tracon, joskaan niihin osallistumisestani en ole vielä varma.

"Ihana matkalaukku! Ja niin on tyttökin." - Näin ihanasti minulle sanottiin hostellin vastaanotossa <3

Kaikenlaisia kuulumisia

Kaikenmoista tässä on taas tehty ja ajateltu.

***

Toukokuun puolessavälissä oli yläasteen luokkakokous - vanhojen luokkalaisten (tai osan heistä) jälleennäkeminen peräti 9 vuoden jälkeen. Toisin kuin pari vuotta sitten pidettyyn ala-asteen luokkakokoukseen, tällä kertaa uskalsin tietysti mennä oikeassa olomuodossani eli naisellisena. Perhosia oli kyllä vatsassa, onhan ulkonäkömuutokseni suuri yläasteaikoihin verrattuna. Kävi kuitenkin niin - hieman yllättävästikin - ettei kukaan sanonut ulkonäöstäni yhtään mitään. Muutamia tutkailevia (ja ehkä hieman hämmästyneitä) katseita vain. Olin tosin sen verran jännittynyt, etten saanut esittäytymiskierroksella edes sanottua mitään transasiaani liittyen, vaikka moni ehkä odotti. Jännitys kuitenkin laski illan mittaan, kun huomasin, että minuun suhtauduttiin niin normaalisti ja mukavasti. Kokous oli onnistunut.

***

Vähän yli viikko sitten osallistuin Naisten Kymppiin. Jostain syystä olen tykästynyt tällaisiin 10 kilometrin juoksutapahtumiin (jollainen myös viime elokuun Midnight Run oli). Olin harkinnut lenkkeileväni vähän rennommin, mutta lähdön lähestyessä kilpailuviettini heräsi tunnelman vaikutuksesta kuin itsestään. Lähdin juoksemaan heti aivan "kuuman ryhmän" kärjessä ja päädyinkin juoksemaan melkein koko matkan kovien juoksijoiden kannoilla. Lopulta tulin maaliin suureksi yllätyksekseni kolmantena, noin 44 minuutin ajalla.

Vaikka yritin vakuutella itselleni, että minulla oli yhtäläinen osallistumisoikeus kuin muillakin naisilla, "vääränlaisen" kehoni takia tunsin kuitenkin oloni jotenkin vilpilliseksi - vähän kuin dopingia käyttänyt naisjuoksija. Mieleni olisi ehkä ollut levollisempi, jos tapahtuman sivuilla olisi ollut vaikkapa pieni maininta siitä, että transnaisetkin ovat tervetulleita. Varmasti ihan tervetullut olinkin (varsinkaan kun kyseessä ei ollut mitenkään virallinen kisa), mutta aina näitä silti tulee miettineeksi. Ihanaa oli kuitenkin, kun niin monet katsojat huusivat minullekin "Hyvä tytöt!" -kannustushuutoja.

***

Ilokseni satuin pääsemään edes yhteen kesätyöhön, nimittäin vajaan kuukauden puhelintyöprojektiin. Mahtavaa saada edes jotain työtä, mutta identiteettini kannalta työn kontaktitilanteet tuntuvat hieman ikäviltä. Joudun esimerkiksi esittäytymään joka puhelun alussa poikanimelläni, koska uutta nimeänihän (josta muuten tullee Amanda) en ole vielä saanut vaihdettua. Muutenkin vastaajalle syntyy minusta varmasti mielikuva miehenä, varsinkin kun kuulee pelkästään ääneni. Eihän tällä periaatteessa suurta merkitystä ole - pohjimmiltaan kyse on kuitenkin vain rahan tienaamisesta - mutta tuntuu silti kurjalta, ettei pysty välittämään ihmisille itsestään sellaista kuvaa kuin haluaisi.

***

Joku kommenttiosiossa vähän aikaa sitten kyseli, miten vanhempani nykyään suhtautuvat transasiaani. No, en ole puhunut siitä heidän kanssaan iäisyyteen, koska en ole uskonut siitä olevan mitään hyötyä. Pari päivää sitten mainitsin kuitenkin heidän seurassaan, että on tosi harmi, että vaikka diagnoosistani tulee pian kuluneeksi jo kaksi vuotta, en ole vieläkään saanut aloitettua hormonihoitoja. Tähän vanhempani sitten, että "se on hyvä vaan" ja "älä edes unelmissasikaan". Eivätpä heidän mielipiteensä ole mihinkään muuttuneet - mistä en toki yllättynyt ollenkaan. Mukavaa kuitenkin, etteivät he viime aikoina ole sanoneet hiuksistani ja joistain uusista tyttömäisemmän/naisellisemman tyylisistä tavaroistani mitään poikkipuolista.

***

Hormonihoidosta haaveilen yhä edelleen, mutta tilanteeni sen aloittamisen suhteen tuntuu aina yhtä masentavan vaikealta. Mielessä on väistämättä alkanut käydä niinkin jyrkkä ajatus kuin biologisesta lapsesta haavelun unohtaminen ja hormonien aloittaminen ilman solupakastuksia. Oman lapsen saaminen on kuitenkin ollut minulle melko pienestä pitäen elämän suurimpia odotuksenaiheita, enkä sen hylkäämiseen en ole vielä läheskään valmis. Samalla sitä miettii, olisiko sukusolujen talletus kuitenkaan edes kaiken vaivan arvoista, kun tyttöystävän ja vieläpä lasta haluavan sellaisen löytäminen seuraavan 10 vuoden sisällä (= sukusolujen maksimipakastusaika) tuntuu tällä hetkellä aika epätodennäköiseltä.

Ottaessani pitkästä aikaa transpoliin yhteyttä sain muuten tiedon hiljattaisesta uudistuksesta, jonka myötä kaltaiseni transihmiset voivat nykyään tallettaa sukusoluja Naistenklinikan kautta julkiselle puolelle (entisten harvojen yksityisklinikoiden sijaan). Nopeasti kuitenkin selvisi, ettei heilläkään tietenkään ole sen ihmeellisempiä keinoja solunäytteen ottoon kuin muillakaan klinikoilla. Voi sentään.

***

Että tällaista.

(PS. Viikonloppuna minut bongaa jälleen kerran Desuconista.)

Roihuvuoren Hanami 2015

Asuni oli sama kuin Helloconissa, mekkoa lukuun ottamatta.

Helloconin jälkeen piti odottaa vain vajaa viikko seuraavaa tapahtumaa, joka oli perinteinen Roihuvuoren Hanami, kirsikankukkajuhla. Tämä Suomen hanami muistutti minua haikeasti Japanin hanamista, josta olin päässyt nauttimaan paikan päällä jo kaksi kuukautta sitten. Yhtä kaikki, hauska kokemus tämäkin oli. Kävijöitäkin oli ennätysmäärä, erään lähteen mukaan jopa 10 000.

Parhaiten tämän vuoden hanamista jäi mieleen mielenkiintoinen sää. Siinä missä viime kerralla (2013) muistoksi jäi auringon polttama niska/selkä, tällä kertaa kotiinviemisinä oli korkeintaan paleltumia. Miedoista auringonsäteistä nautittiin vain murto-osa ajasta - enimmäkseen sää oli kolean pilvinen, ja kaikkein viheliäisimpiä olivat yhtäkkiset sade- ja raekuurot.

Nyt kävi niin hauskasti, että heti alkuvaiheessa agentti tuli pyytämään minua pukukilpailuun. Osansa lieni silläkin, että satuin seisoskelemaan samassa seurueessa upean Saijan kanssa (joka päätyikin voittamaan söpöimmän asun kategorian). Vastasin myöntävästi, koska miksipä ei - ainahan lavallaolo lisää esiintymisrohkeutta.

Kun vihdoin nousin lavalle haastateltavaksi parin tunnin viluisen odottelun jälkeen, kohtasin odottamattoman reaktion: suuri osa yleisöstä naurahti äänekkäästi, kun avasin suuni. Olin kuvitellut, että ihmiset keskittyisivät pukukisassa ennen kaikkea asuuni - jotenkin en ollenkaan ollut osannut odottaa, että biologinen sukupuoleni olisi niin huvittava juttu. Pieni turhautuminen välähti mielessä, mutta en antanut sen vaikuttaa haastatteluun, jonka pariin kolmeen kysymykseen vastasin normaalisti: sanoin pitäväni ruskeansävyisistä asuista ja että ostin tämän asun vaatteet ollessani vaihdossa Tokiossa. Positiivista tapauksessa oli kai se, että ilmeisesti ulkonäköni oli kuitenkin suht onnistunut, kun naurahduksia ei sentään tullut ennen suuni avaamista.

Lopun palkintojenjaossa selvisi, etten saanut kunniamainintaa, mutta eipä sitä näin upeiden pukujen joukossa uskaltanut odottaakaan. Tapahtuma oli joka tapauksessa onnistunut - en esimerkiksi läikyttänyt kareeraisua (curryriisiä) mekolleni enkä vilustunut ilman hyytävyydestä huolimatta. Etenkin sosiaalisuuden kannalta näissä tapahtumissa on antoisaa käydä, kun näkee kerralla niin paljon vanhoja ja uusia tuttuja.

Fluffy dress at Hellocon 2015

Lauantaina olin jälleen Helloconissa (Helsinki Lolita Convention), joka järjestettiin Glorialla kolmatta kertaa. Tapahtuma tuntuu kehittyneen parissa vuodessa varteenotettavaksi lolita-tapahtumaksi koko Euroopankin mittakaavassa - kuin evoluutio Charmanderista Charizardiksi. Tykkään etenkin conin kansainvälisyydestä niin kävijöiden kuin kunniavieraidenkin osalta. Nyt kunniavieraina oli lolita-maailman kovimpia nimiä, nimittäin Maki ja Asuka Angelic Prettyltä. Itse en ole heidän edesottamuksiaan oikeastaan seurannut, mutta japanin kuuleminen lavalla luo aina mukavan kotoisan tunnelman.

Tämän vuoden tapahtuma oli minulle stressittömämpi kuin kaksi aiempaa kertaa, sillä nyt oli ensimmäinen kerta, kun en osallistunut mihinkään lavaohjelmaan mallina. Pystyin siis nauttimaan ohjelmasta ehkä vähän laajemmin kuin aiempina vuosina. Eikä ohjelma pettänyt - etenkin näytökset (ja tuunausohjelma) olivat upeita. Monet asut yllättivät tuoreudellaan, ja myös kävijöiden päällä näkyi odotetusti paljon loisteliaita asuja.

Itsekin halusin pukea Helloconiin vaatekaappini parhaimmistoa. Pari viikkoa sitten päätin, että laittaisin päälleni tämän kepeän hattaramaisen mekon, joka on ehdottomia suosikkejani vaihtoni aikana ostamistani mekoista. Brändiltään se on enemmänkin sweet lolitaa, mutta ajattelin, että sopivalla yhdistelyllä kokonaisuudesta saisi sopivan classic-tyylisen. Lopputulosta voikin kai sanoa jonkinlaiseksi sweet classiciksi.

Mekko: Alice and the Pirates

Paita: Axes Femme
Päärusetti: Innocent World

Laukku: Innocent World

Kengät: Innocent World
Sukat: Closet Childista (merkki unohtunut)

Tämän ihmeellisempää kerrottavaa conista ei kuitenkaan tule mieleen. Ohjelma oli mielenkiintoista ja ihmisiä oli ihana tavata, mutta jotenkin en silti voinut välttyä "taas yksi coni" -fiilikseltä. Saattaa johtua siitä, ettei conissa ollut minulle mitään selkeää kohokohtaa, joka olisi porautunut mieleeni ylivoimaisella tavalla. Kiitos kuitenkin järjestäjille tapahtumasta - mieluusti tulen uudelleen, jos jatkoa vielä joskus seuraa.

Loafing around & meeting friends

Huhti- ja toukokuussa on ollut vain tavallista arkea. Tai ei niinkään tavallista, sillä olen Japanin jälkeen ollut poikkeuslaatuisesti sekä opiskeluttomassa että työttömässä tilassa (sivuaineeni odottamattoman käytännön vuoksi en pystykään suorittamaan suunnittelemiani kirjatenttejä, ja työtäkin olen vasta hakemassa). Vähän kurja tilanne elämän etenemisen kannalta, mutta ainakin on ollut paljon aikaa nähdä kavereita.

Huhtikuussa tapasin Inkan, jonka kanssa kävin mm. Unssissa teellä. Vitsikkääseen tapaani lätkäisin eteeni pöydällä olleen pahvikyltin: "Momo varattu klo 15.30 lähtien". Absurdi ajatus, sillä sanat "Momo" ja "varattu" (seurustelumielessä) ovat ennenkuulumaton yhdistelmä. Mutta ehkä joskus... toivottavasti.

Alkuviikosta tapasin pitkästä aikaa namehisaa, joka asuu nykyään Helsingissä. Teekannun äärellä oli mukava vaihtaa kuulumisia. Silloin tällöin iskee aina tajuntaan, että namehisa on se henkilö, jonka ehdotuksen innoittamana tämän blogin yli kolme vuotta sitten perustin.




Eilen puolestaan vietin hauskan päivän Helloconia varten Suomeen tulleen venäläisen lolitan, Yamin, kanssa. Turistikokemuksia etsiessämme päädyimme mm. Kakkugalleriaan ja kasvitieteelliseen puutarhaan. Kampissa kerroin, että hissikuilu on lolitoille perinteinen asukuvienottopaikka, ja otimmekin siellä parit fotot (joskaan huonon valaistuksen takia emme aivan tyypillisimmässä kohdassa).

Mekko: Innocent World

Päärusetti: Innocent World

Kengät: Innocent World

Laukku: Innocent World

Sukkahousut: Tutu Anna

Kyseessä oli vasta ensimmäinen kerta, kun käytin lolitaa Suomessa Japanista paluuni jälkeen. Seuraava kerta on kuitenkin jo puolen vuorokauden päästä, kun kauan odotettu Hellocon (Helsinki Lolita Convention) pyörähtää käyntiin. Helloconin lisäksi toukokuun ohjelmassani on kourallinen muitakin mielenkiintoisia tapahtumia ja tilaisuuksia, joten postausaiheita vaikuttaisi jatkossa riittävän!

Shopping haul from Japan!

Vaatekauppojen kassit ovat Japanissa niin kauniita. Harmi ettei yksikään mahtunut mukaani Suomeen asti.

Joku pyysi hiljattain Japanin ostospostausta, joten tässäpä sellainen!

Tokio on tunnetusti shoppailuparatiisi - ja sitä se oli tdellakin myös minulle. Siinä missä jotkut vaihtarit käyttivät rahaansa matkusteluun ympäri Japania ja muuta Aasiaa, itse olin kiinnostunut ennemmin juuri ostoksista. Japanin Suomea alempi hintataso ja jenin historiallisen hyvä kurssi (paras viiteen vuoteen) tekivät shoppailusta erityisen houkuttelevaa. Tuli ostettua niin paljon kaikenlaista, mistä olin aiemmin vain haaveillut.

Heti alkuun suuret aarteeni: lolita- ja muut mekot. Käyskentelin käytettyjä lolitavaatteita myyvissä Closet Childeissa kerran tai pari viikossa etsien minulle sopivia pitkänpuoleisia mekkoja, ja silloin tällöin niitä ilokseni löytyikin. Tulin ostaneeksi yhteensä seitsemän käytettyä lolitamekkoa, jotka edustivat brändejä Innocent World, Jane Marple, Atelier Pierrot, Mary Magdalene ja Alice and the Pirates. Uskomatonta, että näin mekkokokoelmani oikeastaan tuplaantui. AatP:n mekosta tykkään ehkä kaikkein eniten enkä malta odottaa, että pääsen käyttämään sitä jossain. Ostin myös muutaman päärusetin, yhdet sukat, yhdet kengät ja yhden laukun, suurin osa merkiltään Innocent World. Axes Femme -nimisestä hyvin lolita-yhteensopivasta kaupasta löysin juuri sellaisen paidan, jollaista olin aina classic lolitaan kaivannutkin. Enempää kuvia en nyt kuitenkaan laita, jotta yllätysmomenttia säilyy tuleviinkin postauksiin~

Muita kuin lolitamekkoja ostin viitisen kappaletta, ja niistä suurin osa onkin näkynyt blogissani jo aiemmin. Yläkuvan mekko on niistä kenties mieluisin. Japanissa myytävät mekothan ovat usein tyttömäisiä, yksityiskohtaisia ja leveähelmaisia - juuri sellaisia, joista tykkään valtavasti. Niinpä niitä teki mieli ostaa mahdollisimman paljon, kun tiesi, ettei tylsien vaatteiden Suomessa sitten taas voisi ostaa yhtään mitään.

Tämän sievän laukun poimin mukaani pääasiassa sen edullisuuden (noin 7 euroa) ansiosta.

Ihania tennisvaatteita Ikebukuron tenniskaupoista~

Sekalaista tavaraa vaihdon ensimmäiseltä kuukaudelta. Kengät ovat minulle vähän liian pienet, vaikka ovatkin Japanin kokoa LL. Sen sijaan 100 jenin (noin 0,70 e) turbaanimainen hiustenkuivauspyyhe on mahtava keksintö - saisivat myydä moisia Suomessakin laajemmin.

Toisin kuin usein lännessä, Japanissa alusvaatteetkin ovat lähes poikkeuksetta hirmu söpöjä. Rintaliivit ovat täynnä rusetteja, kukkia, pitsiä ja muuta tyttömäistä ja naisellista. Suomen valikoimat näyttävät Japaniin verrattuna melko ankeilta.

Yhden hajuvedenkin ostin, nimittäin Ravin Sweet Rosen, jonka nimi kertoo kaiken oleellisen. Vieressä oleva hair mist on samaa tuoksua.

Meikkejä ostin aika vähän: muutaman minulle sopimattomaksi osoittautuneen ripsivärin sekä kuvassa näkyvät Canmaken huulikiillon ja poskipunan (joka suteineen on tosi kätevä!). Kuten näkyy, japanilaiset meikit ovat usein ulkonäöltäänkin söpöjä. (En oikein käsitä, mikä saa länsifirmat pakkaamaan tuotteensa joskus hyvinkin karuihin pakkauksiin.)

Tämä jättialennuksessa ollut pikkumatkalaukku oli mittojensa puolesta täydellinen käsimatkatavaraksi paluulennolle.

Vanha tylsä peili sai väistyä, kun löysin näin kauniin peilin 324 jenin (reilun 2 euron) hintaan.

Suurena Pokémon-fanina hamstrasin myös Pokémon-pehmoja. Tarkkojen harkintojen jälkeen mukaan päätyivät Goodra, Mega Sceptile, sairaanhoitaja-Chansey, Rotom-Wash sekä Mega Charizard Y -ponchoa pitävä Pikachu (uuden PokéCenterin avajaisten erikoistuote).

Lisää Pokémon-tavaraa: pussukka, kalenteri, penaali ja avaimenperä. Ostin myös vihon, kyniä, clear filejä ja monenmoista Pokémon-korttipeliin liittyvää.

PS Vita -käsikonsolini sai kivan pinkin kotelon.

Ja sitten loistokeksintö: pesusieni, joka putsaa astiat pelkällä vedellä! Minunlaiselleni laiskalle tiskaajalle tämä vain on niin korvaamaton. Ja 100 jenillä sai kaksi.

Tämä se vasta on mielenkiintoinen! Seidou itsusei shougai no shakaigaku -niminen kirja, joka kertoo transsukupuolisuudesta Japanin yhteiskunnassa. Yksi vaihdon tavoitteitani oli kerätä informaatiota ja kirjallisuutta Japanin transsukupuolisuuteen liittylen, koska aion mahdollisesti käsitellä aihetta jollain tapaa vuoden tai parin päässä häämöttävässä pro gradu -tutkielmassani. Aivan viimeisillä vaihtoviikoillani kuitenkin havaduin, että eihän minulla ole vielä mitään kirjallista informaatiota aiheesta. Niinpä päädyin ostamaan tämän opuksen Ikebukuron suuresta Junkudo-kirjakaupasta. Kyseessä on ensimmäinen täysin japaninkielinen akateeminen kirjani, joten odotan jännityksellä, miten haastavaa sen lukeminen tulee olemaan.

***

Tässä eivät ole aivan kaikki ostokseni, mutta nämä lienevät mielenkiintoisimmasta päästä. Vaikka rahaa kului oikeastaan enemmän kuin omatunto salli, olen varma, että näistä kaikista riittää iloa vuosiksi!

Thoughts after Japan: Confidence boost!

Vaihdon jälkeen olen huomannut itsessäni erään mielenkiintoisen seikan, joka yllätti itsenikin.

Vaikka koen itsevarmuuteni vuosien mittaan selvästi parantuneen, vielä vaihtoa ennen muistan kuitenkin usein jännittäneeni kadunkulkijoita. Monesti mietin, mitähän vastaantulijat minusta transihmisestä ajattelivat, enkä juurikaan uskaltanut katsoa heitä silmiin. Ryhtinikin usein vaistomaisesti hieman huononi ja aloin katsoa maahan, kun yritin piiloutua katseilta. Noina hetkinä yritin myös erityisesti kiinnittää huomiota olemiseeni ja eleisiini sekä kävelyyni, jottei biologinen sukupuoleni vain paljastuisi. Mahdollisuuksien mukaan yritin myös välttää suuria ihmisjoukkoja ja niiden lukuisia silmäpareja.

Vaihdon jälkeen fiilis on ollut aivan toinen: kadulla kulkiessani en jaksa enää ollenkaan stressata ohikulkijoista! Vaikka ihmiset katsoisivat minua kadulla, ryhtini ei mene lysyyn, vaan pikemminkin suoristan sen. On hämmästyttävää huomata, kuinka jännittyneet sydämentykytykset ovat vähentyneet, oikeastaan kokonaan kadonneet. En enää tarkkaile eleitäni liiallisesti, ja suuria ihmisjoukkojakaan ei tunnu enää olevan tarvetta välttää.

Vaikuttaa siltä, että positiivinen muutos juontaa juurensa ennen kaikkea Japanissa-oleskeluuni.

Vaihdossa mieleeni iskostui ensinnäkin se tosiasia, että olen länsimaalaisena perustavanlaatuisesti erilainen kuin japanilaiset, mikä on tietyllä tapaa samantyyppinen asetelma kuin transihminen cis-ihmisten (eli biologiseen sukupuoleensa tyytyväisten ihmisten) keskuudessa. Vaihdon alussa helposti tuli miettineeksi, mitähän japanilaiset minusta ulkomaalaisesta ajattelevat, mutta mitä enemmän aikaa kului, sitä tehokkaammin tuon vastakkainasettelun alkoi unohtaa. Ehkä tämä Japanissa omaksuttu "välinpitämättömyys" ja oman erilaisuuden sietäminen on jollain tapaa vaikuttanut myös transihmisenä olooni.

Toisekseen, Japanin kulttuurilla oli varmasti vaikutuksensa. Japanissa oli jotenkin sellainen ilmapiiri, että kaikki huolehtivat omista asioistaan eivätkä osoittaneet näkyvästi kiinnostusta muiden asioihin. Japanilaiset myös pääsääntöisesti välttävät ihmisten saattamista noloihin tilanteisiin, joten kadulla liikkuessaan saattoi olla suht varma, ettei kukaan tuijottaisi pahasti tai ainakaan sanoisi tai tekisi mitään ei-toivottua. Tuntuu että tämä ajattelumalli on yksinkertaisesti jäänyt Japanissa päähäni niin vahvasti, etten halua päästää siitä irti Suomessakaan. Ikään kuin kuvittelen, että olisin edelleen hienotunteisten japanilaisten keskuudessa.

Kolmanneksi, Suomen ihmismäärä ei tunnu Japanin jälkeen oikein miltään. Tokion ihmisvirtojen keskellä olin päivän aikana tuhansien ihmisten nähtävissä, mihin verrattuna Helsinki tuntuu lähes autiolta. Kun on tottunut kulkemaan niin suurten ihmismäärien keskellä, Suomen harvalukuisten ihmisten ikävämmistäkään katseista ei jaksa niin välittää.

Lisäksi itsevarmuuteni on parantunut ulkonäöllisistä syistä, joihin Japani myös osittain vaikutti. Siellä leikkautin itselleni ensimmäistä kertaa otsatukan, josta olen kovasti pitänyt, ja sieltä ostin esimerkiksi valkoisen talvitakkini sekä useita ihania mekkoja, joissa tunnen itseni paljon kauniimmaksi kuin Suomesta ostetuissa länsityylisissä vaatteissa. Hiusten vääjäämätön pituuskasvukin on ollut ilahduttava asia. Mitä tyytyväisempi itse on omaan ulkonäköönsä, sitä vähemmän muiden (negatiiviset) mietteet jaksavat kiinnostaa.

Toivon vain, että Japanissa lähes huomaamattani kehittynyt itsevarmuus on pysyvää sorttia eikä rapistu Suomi-elon jatkuessa.

Se, etten enää juurikaan stressaa kadunkulkijoiden ajatuksista, ei kuitenkaan tarkoita, ettenkö silti toivoisi tulevani pidetyksi yleisesti (biologisena) naisena. Itsevarmuudenhan sanotaan kaunistavan, joten eiköhän tämä ole juuri oikea suunta!

Last adventures in Japan: Nikko

Minun on ilo/suru ilmoittaa, että Japani-vaihto on päättynyt ja tämäkin tyttö on lopulta palannut Suomeen. Paluushokki ei ollut ihan niin suuri kuin oletin (Suomen elämänmeno tuntuu monella tapaa yllättävänkin kotoisalta), mutta haikea kaipuu Japaniin häilyy kuitenkin sitkeästi mielen perukoilla. Paluunjälkeisen ensimmäisen viikon ajan olen lähinnä löhönnyt vanhempieni luona ja nauttinut Japanin-ostoksistani. Puolen vuoden ajan yritin käyttää (lähes) jokaisen Japani-päivän mahdollisimman tehokkaasti, mikä loi vähän stressiäkin, joten nyt Suomeen palattuani on ollut mukava ottaa täysin rennosti. (Elämän tasaannuttua pienoinen energiapuutos bloggaamisenkin suhteen alkaa olla ohitse!)

Tässä vielä kuvia yhdeltä viimeisistä seikkailuistani Japanissa. Menin opiskelukaverini kanssa parin tunnin junamatkan päässä Tokiosta sijaitsevaan Nikkoon, joka on eräs kuuluisa turistien suosima, lukuisten temppelien kylä.

Tässä poseeraan erään kultakoristeisen temppelin, yhden Nikkon päänähtävyyksistä, edustalla.

Alueella oli halkaisijaltaan valtavia puita, joista yhden leveyttä tässä käsiäni mahtipontisesti levittämällä havainnollistan.

Vielä Nikkoakin pienemmässä kylässä, Kinugawassa, sijaitsevassa luksushotellissamme puin päälleni elämäni ensimmäistä kertaa yukatan. Mikään ylinätti se ei ollut, mutta ensimmäiseksi kokemukseksi ihan kelvollinen. Vyön solmimisen kanssa oli suuria ongelmia, ja tumpeloin mokoman kanssa vielä silloinkin, kun hotellin rouva tuli tuomaan huoneeseemme tämän jättimäisen aterian. Oli jos jonkinlaista!

Näillä Closet Childista ostamillani Innocent Worldin kengillä tepastelin maaliskuussa paljon, sillä ne ovat harvinaisen mukavat jalassa. Vahvasti luulen, että mukavuutensa ja värinsä ansiosta nämä tulevat olemaan vakiokenkäni tämän vuoden coneissa ja ehkä muutoinkin.

Tavallinen, tönkkö turistikuva.

Kinugawan maskotti oli demoni, mikä sopiikin hyvin paikan nimeen, joka tarkoittaa "vihaisen demonin jokea". Tunnetuimpia maskottejahan Japanissa ovat tällä hetkellä Kumamoton Kumamon-karhu (jonka paidankin ostin) ja Funabashin Funassyi-päärynä. Olisipa Suomenkin alueilla vastaavanlainen eloisa maskottikulttuuri!

***

Tästä se Suomi-elämä siis taas alkaa. Tulen varmasti sivuamaan vaihtoni aikana kokemiani asioita vielä moneen otteeseen, mutta katse on suunnattava myös Suomen asioihin. Vaikuttaa kyllä siltä, että elämäni Suomessa tulee jatkumaan suht samanlaisena kuin ennen vaihtoa - mutta Japanin antamien näkökulmien, kokemusten ja tavaroiden (kuten vaatteiden) ansiosta ehkä hitusen verran mielenkiintoisempana.

Into a lesbian club we go...

Yksi vaihtoni toiveista oli tutustua mukaviin japanilaisiin ja saada kavereita, satumaisimmassa tapauksessa jopa seurustelukumppani. Ensimmäinen on toteutunut joissain määrin. Jälkimmäinen ei, eikä varmasti toteudukaan, ellen osoita edes pientä aktiivisuutta - asuntolassa istumallahan ei mitään tapahdu. Niinpä otin suunnaksi yhden Shinjukun LGBT-alueen lesbobaareista, vaikken niin baari-/klubi-ihmisiä olekaan.

Lesbobaariin meno oli ollut tarkoituksena jo syksyllä, mutta ajatus oli jotenkin ajan mittaan kuihtunut. Tällä kertaa meno realisoitui kenties etenkin siitä syystä, että mukaani tuli kaveri (minusta on nimittäin jotenkin pelottavaa mennä klubeihin yksin). Suomalainen opiskelukaverini oli nimittäin tutustuttanut minut erääseen japanilaistyttöön, joka innostui suurestikin, kun ehdotin Diamond Cutterin Women Only -tapahtumaa. Mukaan tulivat myös hänen kaksi kaveriaan, jolloin meistä muodostui neljän tytön ryhmä.

Pasela Resortsissa herkkuja syötyämme ja iloisesti muun muassa Suomesta jutusteltuamme suuntasimme kohti Diamond Cutteria. Jännitys alkoi kasvaa - olisikohan minulla mitään mahdollisuutta päästä sisään väärän sukupuolimerkinnän takia? Joku laittoi joskus kommentin, ettei uskoisi minulla olevan hankaluuksia Japanin lesbobaarien sisäänpääsyssä, ja japanilainen kaverini oli jo edellisenä päivänä soittanut paikkaan tiedustellakseen minun (transhenkilön) sisäänpääsystäni. Hän oli kuulemma saanut hieman ympäripyöreän vastauksen, ja vastaanottajapäädyn melukin oli estänyt kunnollista kommunikaatiota, mutta hän oli kuulemma myös saanut käsityksen, että kunhan näyttää naiselta, ongelmaa ei pitäisi olla.

Niinpä askelsimme kohti portsarinaista. Tilanne meni niin, että automaattisesti kaikki ottivat esiin henkilöllisyystodistuksensa (vaikka hetken jo luulin, ettei moista edes välttämättä tarvitsisi näyttää, kun mielestäni hetkeä aiemmin sisään menneetkään eivät olleet näyttäneet). Yksi kerrallaan seurueemme jäsenet pääsivät läpi portsarin seulasta ja siirtyivät odottamaan sisälle. Viimeisenä olin vuorossa minä, ja jännittyneenä ojensin residenssikorttini naiselle. Hän suuntasi taskulamppunsa siihen, vilkaisi minua, oli hetken hiljaa mietteliään näköisenä ja sanoi lopulta: "Odota hetkinen." Paikalle tuli toinen järjestäjäpuolen henkilö, jolle eteisvahtimestari selitti tilanteen. Paikalle tullut henkilö lähti kysymään asiaa ilmeisesti korkeamman puolen taholta, jolloin portieeri, minä ja japanilainen kaverini jäimme ulos kolmestaan. Portsari oli kyllä mukava - hän sanoi, ettei hänellä itsellään olisi mitään sisäänpääsyäni vastaan ja että hänen mielestään näytin ulospäin ihan naiselta. Hän myös kutsui minua oneesaniksi (naiseen viittaava sana). Näistä sanoista olin tietty iloinen. Kaverini sanoi "Daijoubu desu!" ("Kaikki järjestyy!"), mutta pian aiempi henkilö jo palasikin laittaen käsivartensa japanilaisille tyypilliseen tapaan ristin muotoon kiellon merkiksi - sisäänpääsyä ei myönnetä. Kaverini viittilöi sisällä oleville kavereilleen, että meidän pitääkin lähteä.

Tilanteessa tuntui, kuin suuri kuilu olisi jälleen muodostunut minun ja biologisten naisten välille. Tällaiset tilanteet myös herkästi luovat itsetuntoa heikentäviä "susi lampaan vaatteissa" -mielikuvia, vaikkei sellaisiin olisikaan mitään syytä. Yritin vain nollata tilanteen, vaikka pettymys vähän varjosti mieltäni loppuillan. Päädyimme sitten menemään Shibuyaan johonkin tavalliseen klubiin. Siellä kyllä huomasi, miksei kyseessä ole oikea paikka minulle, sillä minua lähestyivät siellä vain muutamat miehet luoden vähän vaivaannuttavia tilanteita.

Saapa nähdä, yllynkö loppuvaihtoni aikana enää menemään muuhun baariin/klubiin. Kumman vähän minulle sopivia (tai sallittuja...) paikkoja Shinjukun Ni-Choomesta eli LGBT-alueelta tuntuukin löytyvän. Suomessahan transnaiset kuulemani mukaan pääsevät mukaan naisille tarkoitettuihin tapahtumiin. Jätin muuten trans-paperilappuni kokonaan Suomeen, koska ajattelin, ettei siitä suomenkielisenä olisi pienintäkään hyötyä Japanissa. Tuskinpa sen näyttäminen tuossa tilanteessa olisikaan auttanut.

Enjoying Kansai area

Heipä hei! Ehtipä taas pitkä aika vierähtää viime kerrasta. Tuli käytyä viikon matkalla Kansain alueella (Osakassa, Kiotossa ja Narassa) ja muutenkin on ollut sen verran tekemistä, etten ole valitettavasti ehtinyt blogeja päivittää. Enää tasan kolme viikkoa vaihtoa jäljellä, joten sitä yrittää nauttia ja puuhata niin paljon kuin pystyy, keksii ja jaksaa. Tässä kuitenkin (pääosin kuvien muodossa) vähän tunnelmia matkaviikolta.

Klaudia, Don Kihooten maskotti ja minä Osakan Shinsekaissa

Myöhemmin maskotti tuupertui. Vai voiko tätä muka istumiseksi kutsua?

Naapurini Totoro. Eikun siis kampaajani Masuda.

Parin päivän päästä menimme perinnekaupunki Naraan.

Syntymäpaikkani (ei oikeasti).

 

Hyvähän se on mennä silittämään taistelevia peuroja.

Ei päivää ilman makeaa.

Matkan aikana olivat myös ekaa kertaa käytössä uudet silmämeikit (vaikka tuttuun tapaan kuvissa ei ripsariani edes lainkaan huomaa). Sensai 38 -ripsarista eivät kosmetiikkakaupan myyjät olleet kuulleetkaan, joten päädyin ostamaan Viséé-ripsivärin. Senkin mainostetaan lähtevän pois pelkällä lämpimällä vedellä (kuten myös tuon ostamani eyelinerin), joten ajattelin sen sopivan paremmin silmilleni - tosin kyllä sekin alkoi viimeistään loppupäivästä vähän kirveltää. Viime päivinä olen myös ollut huomaavinani pientä epätarkkuutta kaukonäössä, mutta tuskinpa ripsari nyt sentään näköä voi heikentää. Suoraan sanottuna tekisi mieli olla ilman mitään silmämeikkiä (niin kuin nyt suuren osan ajasta olen ollutkin), mutta sitten silmäni näyttävät niin tihruilta ja miesmäisiltä...

Visiting Alice Café & Yokohama

Tämä pikku postaus kuuluisi varmaankin vaihtoblogini puolelle, mutta koska näissä kuvissa ulkonäköni on kuitenkin suht keskeisesti esillä, päätinkin laittaa sen tänne~

Kuun alkupuolella jatkoin Tokion Liisa Ihmemaassa -kahviloiden tutkimista Ginzan versiossa, johon menin Klaudian kanssa. (Tässä vielä vanhat hiukset.)

Sääli, etten päässyt Alice-kahvilaan ylläni lolitaa (olisi sopinut tunnelmaan paremmin), sillä ostamani mekot ehdin jo toimittaa Suomeen.

Kaikki ruoat ovat Liisa Ihmemaassa -teemaisia. Tämä spagetti ei ole visuaalisesti edes näyttävimmästä päästä.

Viime keskiviikkona puolestaan kävin vaihto-oppilaskaverini kanssa Yokohamassa, jonka suurimpia nähtävyyksiä on yksi maailman suurimmista Chinatowneista.

Chinatownin suosituinta ruoka-antia. Sisällä oli keittomaista lientä, joka purskahti eli räjähti helposti ympäriinsä, ellei ollut varovainen.

Emme käyneet tässä ravintolassa - kuva on vain muodon vuoksi.

Maistuva kiinalainen munaleivos

Suurmaailmanpyörän lähistöllä

Muuten tosi antoisan Yokohaman-reissun (johon kuuluivat myös PokéCenter- ja nuudelimuseokäynnit) päätteeksi tuli taas kirvelyn muodossa todettua, kuinka silmäni eivät kestä kunnolla ripsiväriä - kuten eivät kunnolla ripsiliimaakaan (vaikken tällä kertaa irtoripsiä käyttänytkään). Jospa sitä keksisi jonkun meikkaustavan, jolla silmät näyttäisivät kauniilta ilman kumpaakaan, kenties pelkän luomivärin ja ripsien kestovärjäyksen avulla... vaikeaa, mutta kenties mahdollista.