Thoughts after Japan: Confidence boost!

Vaihdon jälkeen olen huomannut itsessäni erään mielenkiintoisen seikan, joka yllätti itsenikin.

Vaikka koen itsevarmuuteni vuosien mittaan selvästi parantuneen, vielä vaihtoa ennen muistan kuitenkin usein jännittäneeni kadunkulkijoita. Monesti mietin, mitähän vastaantulijat minusta transihmisestä ajattelivat, enkä juurikaan uskaltanut katsoa heitä silmiin. Ryhtinikin usein vaistomaisesti hieman huononi ja aloin katsoa maahan, kun yritin piiloutua katseilta. Noina hetkinä yritin myös erityisesti kiinnittää huomiota olemiseeni ja eleisiini sekä kävelyyni, jottei biologinen sukupuoleni vain paljastuisi. Mahdollisuuksien mukaan yritin myös välttää suuria ihmisjoukkoja ja niiden lukuisia silmäpareja.

Vaihdon jälkeen fiilis on ollut aivan toinen: kadulla kulkiessani en jaksa enää ollenkaan stressata ohikulkijoista! Vaikka ihmiset katsoisivat minua kadulla, ryhtini ei mene lysyyn, vaan pikemminkin suoristan sen. On hämmästyttävää huomata, kuinka jännittyneet sydämentykytykset ovat vähentyneet, oikeastaan kokonaan kadonneet. En enää tarkkaile eleitäni liiallisesti, ja suuria ihmisjoukkojakaan ei tunnu enää olevan tarvetta välttää.

Vaikuttaa siltä, että positiivinen muutos juontaa juurensa ennen kaikkea Japanissa-oleskeluuni.

Vaihdossa mieleeni iskostui ensinnäkin se tosiasia, että olen länsimaalaisena perustavanlaatuisesti erilainen kuin japanilaiset, mikä on tietyllä tapaa samantyyppinen asetelma kuin transihminen cis-ihmisten (eli biologiseen sukupuoleensa tyytyväisten ihmisten) keskuudessa. Vaihdon alussa helposti tuli miettineeksi, mitähän japanilaiset minusta ulkomaalaisesta ajattelevat, mutta mitä enemmän aikaa kului, sitä tehokkaammin tuon vastakkainasettelun alkoi unohtaa. Ehkä tämä Japanissa omaksuttu "välinpitämättömyys" ja oman erilaisuuden sietäminen on jollain tapaa vaikuttanut myös transihmisenä olooni.

Toisekseen, Japanin kulttuurilla oli varmasti vaikutuksensa. Japanissa oli jotenkin sellainen ilmapiiri, että kaikki huolehtivat omista asioistaan eivätkä osoittaneet näkyvästi kiinnostusta muiden asioihin. Japanilaiset myös pääsääntöisesti välttävät ihmisten saattamista noloihin tilanteisiin, joten kadulla liikkuessaan saattoi olla suht varma, ettei kukaan tuijottaisi pahasti tai ainakaan sanoisi tai tekisi mitään ei-toivottua. Tuntuu että tämä ajattelumalli on yksinkertaisesti jäänyt Japanissa päähäni niin vahvasti, etten halua päästää siitä irti Suomessakaan. Ikään kuin kuvittelen, että olisin edelleen hienotunteisten japanilaisten keskuudessa.

Kolmanneksi, Suomen ihmismäärä ei tunnu Japanin jälkeen oikein miltään. Tokion ihmisvirtojen keskellä olin päivän aikana tuhansien ihmisten nähtävissä, mihin verrattuna Helsinki tuntuu lähes autiolta. Kun on tottunut kulkemaan niin suurten ihmismäärien keskellä, Suomen harvalukuisten ihmisten ikävämmistäkään katseista ei jaksa niin välittää.

Lisäksi itsevarmuuteni on parantunut ulkonäöllisistä syistä, joihin Japani myös osittain vaikutti. Siellä leikkautin itselleni ensimmäistä kertaa otsatukan, josta olen kovasti pitänyt, ja sieltä ostin esimerkiksi valkoisen talvitakkini sekä useita ihania mekkoja, joissa tunnen itseni paljon kauniimmaksi kuin Suomesta ostetuissa länsityylisissä vaatteissa. Hiusten vääjäämätön pituuskasvukin on ollut ilahduttava asia. Mitä tyytyväisempi itse on omaan ulkonäköönsä, sitä vähemmän muiden (negatiiviset) mietteet jaksavat kiinnostaa.

Toivon vain, että Japanissa lähes huomaamattani kehittynyt itsevarmuus on pysyvää sorttia eikä rapistu Suomi-elon jatkuessa.

Se, etten enää juurikaan stressaa kadunkulkijoiden ajatuksista, ei kuitenkaan tarkoita, ettenkö silti toivoisi tulevani pidetyksi yleisesti (biologisena) naisena. Itsevarmuudenhan sanotaan kaunistavan, joten eiköhän tämä ole juuri oikea suunta!