Nopeammin kuin uskoinkaan, minulla on ilo ilmoittaa kaikille, että...
Olen nyt virallisesti
transsukupuolinen!
Ihan mieletöntä, enää ei tarvitse jännittää! Diagnoosista (F64.0 eli transsukupuolisuus) on nyt kolme päivää, mutta sitä on vieläkin vaikea uskoa todeksi. 17.1. alkanut tutkimusvaihe päättyi 232 päivän eli vähän yli 7½ kuukauden jälkeen diagnoosin asettamiseen 6.9.2013. Kun muistetaan, että tutkimusvaiheen määrätty vähimmäiskesto on 6 kk - joka helposti venähtää vuoteen tai vielä pitempään - olen tosi tyytyväinen oman tutkimusvaiheeni vauhdikkuuteen.
Viimeksi kun kirjoittelin blogiin tutkimusvaiheesta kesäkuun lopussa, olin juuri selvinnyt psykologikäynneistä. Sen jälkeen ei ole ollut paljon kirjoitettavaa, koska transpoli hiljeni henkilökunnan kesäloman ajaksi. Seuraava aikani olikin vasta 29.8. eli ihan hiljattain, jolloin oli Naistenklinikan Hormonipoliklinikalla hyvin pintapuolinen terveystarkastus. Käynnillä kerrottiin myös hormonien vaikutuksista, joista tiesin kyllä jo melkein kaiken etukäteen.
Vain reilu viikko tämän jälkeen (6.9.), oli tutkimusvaiheen kenties jännittävin käynti, läheistapaaminen. Läheistapaamisen tarkoituksena on, että hoitohenkilökunta (yleensä lääkäri ja sairaanhoitaja) kertoo potilaan valitsemille läheisille, esimerkiksi vanhemmille, mistä oikein on kysymys, ja vastaa näiden mieltä painaviin kysymyksiin. Valitsiin tapaamiseen tietysti vanhemmat, koska toivoin että hoitohenkilökunta saisi esitettyä heille asiat niin, että he voisivat muuttaa näkökantaansa edes vähän myönteisemmäksi. Vanhemmat toki suostuivat tulemaan, ajattelivathan he tapaamisen olevan "viimeinen mahdollisuus" pystyä itse vaikuttamaan tapahtumien kulkuun.
Niin koitti perjantaiaamu, jona vanhempani huristelivat kaukaiselta paikkakunnalta transpolin pyöreän pöydän ääreen, valmiina esittämään omia näkemyksiään minusta ja prosessista. Jo poliklinikan parkkipaikalla he joutuivat kokemaan järkytyksen nähdessään minut ensimmäistä kertaa naisten vaatteissa (persikanvärisessä takissani) eikä itse kokous ollut heille yhtään sen mieluisampi. Lääkärin ja sairaanhoitajan emännöimä keskustelu alkoi rauhallisesti (vaikkakin tunnelman kireys oli aistittavissa), mutta jo äidin ensimmäisestä puheenvuorosta lähtien kaikille paikallaolijoille kävi selväksi, että vanhempani pitävät prosessiin ryhtymistä maalaisjärjen- ja moraalinvastaisena tekona (suurena syntinä), eivät tulisi arvomaailmastaan johtuen _koskaan_ tottumaan muutokseeni (saati tukemaan sitä), ja että heidän mielestään en ole liian heppoisten tutkimusten takia oikeasti transsukupuolinen. Itsekin olin välillä äänessä, joko kommentoimassa äidin väittämiä tai vastaamassa muutamiin lääkärin kysymyksiin.
Tapaamiseen varattu aika kului nopeasti. Väittelynomainen keskustelu olisi voinut jatkua iltaan saakka, mutta noin viisi minuuttia ennen tapaamiseen varatun ajan loppumista lääkäri siirtyi yllättäin toiseen aiheeseen - diagnoosiini. Saisinko diagnoosin jo nyt?! KYLLÄ! Lääkäri kertoi, kuinka tutkimusryhmä oli ollut yksimielinen siitä, ettei tapauksessani ilmennyt mitään, mikä olisi voinut estää tai lykätä diagnoosin saamista, ja ojensi diagnoosipaperit minulle. Olin niin yllättynyt äkillisestä julkistuksesta, etten osannut edes iloita, etenkään vanhempien läsnäollessa. Olin ollut varautunut, että saisin diagnoosin myöhemmin syksyllä tai ehkä vasta alkutalvena, mutta henkilökunnan aikataulukiireiden ja tapaukseni selkeyden vuoksi läheistapaaminen ja diagnoosin paljastava hoitoneuvottelu olikin päätetty yhdistää.
Läheistapaaminen kääntyi siis äkkiarvaamatta hoitoneuvotteluksi, jossa minun oli määrä valita, mitä hoitoja haluan. Aluksi minulta kysyttiin, saavatko vanhempani olla samassa huoneessa hoitoneuvottelun ajan, ja vastasin sen kummempia ajattelematta myöntävästi. Mutta heti kun olin ehtinyt päästää suustani, että toivoisin saavani lähetteet ainakin hormoneihin ja foniatrille, kasvattajani hyppäsivät ylös tuoleistaan. "Nyt meille riitti". He eivät yksinkertaisesti kestäneet kuulla näin "radikaalia" asiaa poikansa sanomana ja lähtivät vauhdilla ulos huoneesta. Niin paljon kuin olenkin prosessia halunnut, minun kävi heitä tosi sääliksi - ja käy edelleen. Hormonien ja foniatrin lisäksi sain lähetteet laser-karvanpoistoon (jossa olenkin käynyt jo kaksi kertaa aiemmin poistamassa parransänkeä) sekä nimenvaihdokseen. Aataminomenan höyläystä en ainakaan vielä rohjennut valita, sillä moisesta en ollut aiemmin kuullutkaan enkä arvellut sille olevan niin suurta tarvetta.
Lähetteitä on nyt vaikka minne ja prosessi valmiina alkamaan, joten eivätkö asiat ole loistavasti? Valitettavasti eivät. Tunnelma on hyvin sekava, ja suurimpana syynä siihen ovat juuri vanhempani. Kyse ei ole siitä, ettenkö pystyisi aloittamaan prosessia ilman vanhempien tukea. Mahtavaa tukea saan perheen ulkopuoleltakin, kuten ystäviltä ja teiltä lukijoilta. Mutta koska välitän perheestäni varmasti yhtä paljon kuin he minusta, pahimmalta minusta tuntuu se, miten paljon surua ja ongelmia aiheutan heille, jos ryhdyn prosessiin. Perjantaina sain esimerkiksi ensimmäistä kertaa kuulla, että helmikuinen paljastuskirjeeni oli aiheuttanut heille jopa rytmihäiriöitä. He eivät olisi kuulemma noinkaan hyvässä kunnossa ilman ystäviensä tukea. Kun kuuntelen heidän juttujaan, syyllisyydentunne valtaa usein mieleni. Esimerkiksi isäni täyttää syksyllä pyöreitä vuosia, mutta vanhempani harkitsevat suunniteltujen (pienimuotoisten) sukujuhlien peruuttamista, koska he ovat varmoja, että ruokapöytäkeskustelu kääntyisi sukulaisten toimesta hiusteni pituuteen ja FB-profiilikuvaani ja lopulta ehkä jopa sukupuolenkorjausjuttuihin, joten tilaisuus olisi päivänsankarin (ja muun perheen) kannalta kaikkea muuta kuin iloinen. Käytännössä juhlat siis peruutettaisiin minun takiani. Myös lauseet kuten "niin paljon olemme tehneet sinun eteesi ja tämänkö saamme palkaksi" ovat omiaan lisäämään syyllisyydentunnetta.
Koska perheelläni on vahvasti kristilliset moraalikäsitykset ja arvomaailma, heidän suruaan lisää suuresti myös se, että he "tietävät" rakkaan poikansa joutuvan prosessin takia helvettiin kuoleman jälkeen, koska Jumalan syntymässä antaman ruumiin luonnoton muokkaaminen on mitä suurin synti. Synnithän voi tunnetusti saada anteeksi, mutta koska en itse pidä prosessia syntinä, en tietenkään pysty saamaan sitä anteeksi. Mutta miten voin edes tehdä syntiä, jos en aiheuta pahaa kenellekään? Heidän mukaansa teen pahaa heille (koska saan heidät suremaan) sekä ennen kaikkea Jumalalle, joka on laatinut minulle suunnitelman miehenä, ei naisena. Vaikka ajatus helvettiin joutumisesta sukupuolenkorjauksen takia tuntuu mielettömältä, pelottelu pistää miettimään. "Mitä jos olemmekin oikeassa?", he sanovat. Tokihan on transsukupuolisia sekä transsukupuoliset hyväksyviä kristittyjä, mutta vanhempieni mielestä nämä ovat etääntyneet oikeasta uskosta eivätkä puhu mitään kristinuskon tärkeimmistä asioista eli Jeesuksesta ja synnistä.
Löysin netistä pari kirjoitusta, jotka katsovat transseksuaalisuutta kristillisestä näkökulmasta ja voisivat olla melkeinpä vanhempieni kirjoittamia. Mitä mieltä olette - onko prosessi tosiaan nieltävä syntinä vai voisiko sitä selittää kristillisestä näkökulmasta millään muulla tapaa?
Juttu 1
Juttu 2
Haluaisin niin kovasti välttää perheeni surun, joten väistämättä tulen kysyneeksi itseltäni, onko minun tosiaan pakko aloittaa prosessi. Jotkuthan sanovat, että prosessi kannattaa aloittaa vain, jos ei ole
mitään muuta vaihtoehtoa. Mutta minähän olen sukupuoliristiriidan tuntemuksista huolimatta kuitenkin kohtalaisen onnellinen jo nyt, ainakin monet ovat sanoneet minun vaikuttaneen onnelliselta. (Eri asia on, miten suuri osa onnellisuudesta onkin johtunut juuri siitä, että olen tiennyt prosessin lähestyvän) Olen myös pyöritellyt mielessäni, miten tärkeä asia sukupuoli minulle oikeastaan on. Olen nyt ollut viikon ajan naisena koulussa, ja olen huomannut että luentoihin keskittyessäni oikeastaan jopa unohdan, mitä sukupuolta olen. Tältä kannalta mietin, pärjäisinkö ehkä jopa loppuelämäni biologisena miehenä niin, että minulla olisi jotain mielenkiintoista ajateltavaa (mielenkiintoinen työ tms.) ja jättäisin sukupuoleen keskittymisen tavallaan taka-alalle. Onhan kuitenkin selvää, ettei koko elämä voi olla pelkkää "flow-tilaa", joten vaikka väliaikaisesti saisin oltua välittämättä sukupuoliristiriidan tuntemuksista, luultavasti ne palaisivat jossain vaiheessa entistä pahempina.
Vaikka edellä pohdin keinoja välttää prosessi, ei pidä unohtaa, että haluan sitä edelleen todella paljon. Jokin selittämätön tunne sisälläni kannustaa minua aloittamaan prosessin, meni syteen tai saveen. Tuntuu, että nyt olen siinä tilanteessa, etten koskaan tule tietämään itselleni parasta ratkaisua, ellen edes kokeile hormoneja. Olen yrittänyt sanoa vanhemmilleni, että he antaisivat minun edes kokeilla, koska varmasti lopettaisin hormonien käytön, jos huomaisin niiden olevan jollain tavalla sopimattomia minulle. Sopivuuden huomaisi todennäköisesti muutaman viikon sisällä, ja siihen mennessä mitään peruuttamatontakaan ei olisi ehtinyt tapahtua.
Miten siis tästä eteenpäin? Hoitoneuvottelussa minulle sanottiin, että saisin hormonipoliklinikalta hormonit muutaman viikon päästä, joten ainakin siihen asti on siis vielä aikaa harkita aloittamispäätöstä. Hormonien käyttö aiheuttaa ennen pitkää lisääntymiskyvyttömyyden, joten tällä viikolla olen myös menossa säilömään eli pakastamaan sukusoluja hedelmöityspoliklinikalle, jotta pidän vielä elossa mahdollisuuden omiin biologisiin jälkeläisiin - lapset ovat kuitenkin olleet jonkinlaisena tulevaisuudenhaaveenani jo pienestä pitäen.
Olen pohtinut asiat puhki tässä kuukausien mittaan, mutta nyt diagnoosin tultua kaikki tuntuu vain niin paljon konkreettisemmalta. Nyt kun aloittamispäätös on virallisesti vain ja ainoastaan minun käsissäni, päätöksen tekeminen tuntuu vaikeammalta kuin koskaan.
(En saanut tähän postaukseen kuin pintaraapaisun ajatuksistani, mutta toivottavasti saitte jonkinlaisen käsityksen!)
English summary: I got the diagnosis so now I'm officially transsexual. My parents didn't take it lightly and they say it'd be a great sin to start the transition. Therefore, I'm wondering what to do - continue like this or take the step to transition.
