Helsinki Lolita Convention

HelloConista on jo melkein kuukausi, mutta niin hienoa tapahtumaa kelpaa kyllä muistella jälkeenpäinkin!

Suureksi ilokseni minut oli hyväksytty malliksi conin offbrand-näytökseen, conin viimeiseen ohjelmanumeroon. Suurin osa päivästä meni esityksen jännittämiseen, vaikka ehdin myös seurata conin laadukasta ohjelmaa ja jutella uusien ja vanhojen tuttavuuksien kanssa. Minulla oli esiteltävänä kolme asua, joten joutuisin tekemään kaksi asunvaihtoa, joihin molempiin olisi aikaa vain muutamia minuutteja. Pähkäilin myös, mihin asentoihin vääntäytyisin lavalla poseeratessani, joka asulle kun olisi hyvä keksiä vähän erilaiset poset. Jännitystä kyllä lievitti backstagen mukava tunnelma :). Loppujen lopuksi keksin kuitenkin vain muutaman kelvollisen posen, ja hirvittävän jännityksen takia päädyin tekemään niitä näytöksessä jopa liiallisesti ja ylikorostetusti (jalat todella ristissä ja nostin hametta turhankin ylös). Mutta ihan kelvollisesti näytös kai meni - pääasia ettei kaatumista tai muuta pahaa epäonnistumista tullut (vaikka talvitakin keepin onnistuinkin pudottamaan). Asunvaihdotkin menivät hienosti, kun parhaimmillaan kolmekin ihmistä oli samaan aikaan avustamassa päälleni yhtä sun toista vaatetta :D (kiitos!).

Hellocon was held nearly a month ago. However, it's never too late to go back in memories to such a wonderful event!

To my greatest pleasure, I'd been accepted to model in an offbrand fashion show (the last show of the con). Therefore, I was really nervous throughout the day, stressing about my outfit changes (I had three outfits to show off so I'd have to change clothes two times in just a few minutes), and about my poses that I preferred to be different for each outfit. Fortunately, everybody cheered me up and said the show would go well. After all, I could only come up with a few decent poses that I ended up overusing and exaggerating (my legs were too crossed and I lift my skirt even too much). Anyway, I guess it went well enough overall. I was lucky not to fall or fail in some other way (even if I happened to drop the keep of my winter coat). The outfit changes went also very well, thanks to those many people who helped me with them in the great hurry!

Kuvaaja: Sanni

Kuvaaja: Sinuski

Kuvaaja: Sinuski

Tässä olisi näytöksen (jälkimmäisen puoliskon) video, kiitokset kuvaajalle~ Kannattaa katsoa Youtubesta myös muut näytökset, nekin olivat aivan mahtavia!

Here's a video of the last part of the show! Thank you who filmed it. I recommend you to watch the other Hellocon fashion shows too, they were fantastic!

HelLoConin kunniavieraana oli japanilainen Lolita Complex -yhtye (Tocco & Junne)! Heillä oli tapahtumassa nimmarienjakonurkkaus, jonne lopulta uskaltauduin mennä juttelemaan. Kysyin Toccolta esimerkiksi, onko Japanissa paljon miespuolisia lolitoja - Tocco vastasi että on, mutta ei kuulemma yhtä söpöjä kuin minä. Äh, ihana Tocco ;_; Enpä usko että asia todellisuudessa on ihan niin - tuossa yhteiskuvassakin näytän ihan mieheltä ^^' Joka tapauksessa keskusteluhetki oli mukava, ja on aina kiva päästä testaamaan japanintaitoja "tositilanteessa" 8)

The guest of honour was a Japanese band called Lolita Complex (Tocco & Junne)! They had their autograph corner at the event, and at last I managed to gather enough courage to go and have a chat with them. For example, I asked Tocco if there are a lot of male lolitas in Japan - she said that there are, yet none of them surpasses my cuteness. So nice of you, Tocco ;_; But I think that's not the case in reality - I think I look like a man even in the photo below ^^' Anyway, it was real nice to chat, and it's always fun to get an opportunity to use Japanese language in a real life situation 8)

Käytiin myös McDonald'sissa syömässä Akikon kanssa.

We went to have lunch at McDonald's with Akiko.

Kuvaaja: Inka

Kiitos kaikille järjestäjille ja mukanaolijoille, tykkäsin tapahtumasta suuresti!

Thank you all organizer and visitors, I liked the event really much!

Random update

Elämän on jatkuttava vanhempien reaktioista huolimatta. Esittelen nyt muutamia vähäpätöisempiä juttuja viime ajoilta.
Life must go on despite my parents' reactions. Now I'll show you some nice little things from recent times.

Viime keskiviikkona minulla oli mahdollisuus päästä pieneen photoshootiin, jonka kuvaajana toimi Sanni. Onnistunein kuva näkyy tässä, kiitos Sannille!
Last Wednesday I had the opportunity to have a little photoshoot by Sanni. The best picture is below, thank you Sanni!

Tadaa, tässä nykyiset hiukseni! Tältä ne näyttävät 60 biotiinitabletin jälkeen. Yllättävän vähän ne kuitenkin kasvoivat kahdessa kuukaudessa. (Pahoittelen kuvan meikittömyyttä D:!)
Tadah, here is my current hair, after 60 pills of biotin! They still grew less than I expected in two months. (I'm sorry for no make-up D:!)

Tässä vielä parit kivat kengät, jotka ostin helmikuun alussa Spirit Storen alennusmyynneistä.
And here are a few lovely shoes I bought at Spirit Store at the beginning of February.

Nämä sopivat niin hyvin sen uuden sinisen mekkoni kanssa ♥

These shoes fit so well with the new blue dress ♥

Näitä en ole päässyt vielä käyttämään, mutta minusta ne ovat sievät :3

I haven't worn these shoes yet but I think they are cute :3

Täytyy vielä hetkeksi palata viime aikojen polttavaan aiheeseen. Äitini pyysi minua lukemaan löytämänsä tekstin, jossa eräs mies kertoo päässeensä eroon transsukupuolisuudestaan kristinuskon avulla. Tekstin perusteella jää kyllä hämäräksi, oliko kirjoittaja alun perinkään transsukupuolinen, koska hän korostaa sitä enemmän psykiatrin mielipiteenä kuin omana tuntemuksenaan. Pitkähkön kirjoituksen voi lukea täältä:

The Man In the Mirror

Mielestäni miehen ajattelutapa on hieman väärä - hän haluaa naiseksi, koska tuntee epäonnistuneensa miehenä: “If I'm a failure as a man, maybe I can be successful as a woman. Maybe I was always meant to be a woman!” Hän ei siis tunnu kuuntelevan aitoja tuntemuksiaan vaan ennemminkin havittelevan jonkinlaista pakoa todellisuudesta epämääräisten päätelmien yllyttämänä. Miehen lähtökohta prosessiin tuntuu siis olevan hyvin erilainen kuin minulla, joten on mielestäni hämmentävää, että minun halutaan ottavan oppia tällaisesta tekstistä.

Olisi kiva kuulla, mitä mietteitä teksti herätti teissä. (Jos joku jaksoi sen lukea :P)

(My mom strongly recommended me to read an article in which a man tells his story of getting rid of transsexualism. However, after reading the text, it remains unclear whether the man really was transsexual - he appears to talk about it as a condition set by his psychiatrist and not as a feeling of his own. The man also says: “If I'm a failure as a man, maybe I can be successful as a woman. Maybe I was always meant to be a woman!” Therefore, rather than hearing his true inner voice, he appears to be after some kind of an escape from reality. This man's mindset seems to be so different from that of mine that I find it a bit strange my mom wants me to take a leaf out of this man's book. Here is the text: The Man In the Mirror. Let me know what you think about it.)

Difficult discussion

Eilen kaarsimme vanhempieni kanssa eräälle ABC-asemalle lounaalle keskustelemaan ensimmäistä kertaa kasvotusten tulevasta (?) elämänmuutoksestani. Piti kuulemma valita joku kodin ulkopuolinen paikka, jottei pikkusiskoni kuulisi vielä asiasta (ja siten hämmentäisi mieltänsä juuri ennen ylioppilaskirjoituksia). Kolmituntisesta keskustelusta ei kuitenkaan tullut ollenkaan niin yksinkertaista kuin äidin aiemmat viestit olivat ehkä antaneet ymmärtää.

Heti aluksi vanhempani ilmoittivat, etteivät missään nimessä estä minua tekemästä omia päätöksiäni, mutta haluavat olla täysin varmoja siitä, että tekemäni ratkaisu tulee olemaan oikea, koska rakastavat minua niin paljon, etteivät halua minulle mitään kurjaa. Heidän pääpointtinaan oli, että nykyinen naisidentiteettini ei johdu geeneistä, joten sen täytyy olla kasvatuksen aiheuttama minäkuvan vääristymä, johon myös huonolla itsetuntonnollani on ollut paljon vaikutusta. "Tossun alla oleva" ja "tyttömäinen" isäni ei kuulemma ole antanut minulle oikeanlaista miehen mallia, ja kun tämän yhdistää "kaikki mulle nyt heti" -luonteeseeni, vääränlainen minäkuva muodostuu helposti. Heidän mielestään olen yksinkertaisesti kadottanut kyvyn pitää itsestäni miehenä ruokkimalla "väärää identiteettiä" ja uskottelemalla itselleni valheita. 100% varmana todisteena identiteettini vääryydestä vanhemmat pitävät sitä, että olin pikkulapsena täysin poika. Koska identiteettini ei siis johdu geeneistä, se on kuulemma myös korjattavissa esimerkiksi terapialla ja erilaisiin piireihin hakeutumisella. Ja jos kuitenkin päättäisin mennä prosessiin, vanhempieni mielestä minun olisi aivan ehdottomasti mentävä myös leikkaukseen, koska "nainen, jolla on miehen sukupuolielimet, on aivan luonnoton". Tottakai he olivat myös tulostaneet ohjenuorakseen erään leikkausta katuvan MTF-trans-ihmisen (joka "ei suosittele prosessia kenellekään") kertomuksen - "jos yhdellekin on käynyt näin, sinullekin voi käydä".

Keskustelun jälkeen äiti antoi minulle läjän papereita, joissa oli kommentteja alkuperäiseen paljastusviestiini liittyen. Tässä tärkeimmät kommentit, joista suurin osa tuli puheeksi jo keskustelun aikana:

"Ei sitä [onnellisuutta] pysty etukäteen tietämään itsekään, eli et voi etukäteen tietää, tuletko oikeasti onnellisemmaksi keinotekoisena naisena kuin luonnollisena miehenä ilman kaikkia hoitoja. Sukupuolen vaihdos voi aiheuttaa ihmisille erilaisia ongelmia, joista ei voi tietää etukäteen, ja paluuta takaisin ei ole, vaikka kuinka haluaisi."

"Se, että todellakaan et pienenä leikkinyt nukeilla tai halunnut tyttöjen vaatteita, todistaa sitä, että ainakaan geneettisesti et ole sisäisesti tyttö. Pikkulapsenahan ihminen on luonnollisimmillaan sitä mitä on, eli hän ei ole vielä ympäristön muovaama, kuten myöhemmin. Sinullehan ihan tyrkytettiin pehmoleluja ja nukkeja, kun tiesimme, ettei poikaa saa kasvattaa yksipuolisesti eli roolimallien mukaisiin "poikien leikkeihin" ym."

"Olimme kauhean noloja aina, kun joku toi sinulle lahjaksi nallen tai muun pehmolelun. Harmiksemme heitit ne heti siinä samassa lattialle. - - Muistat kai myös omat nukkesi Ollin ja Allin. Niillä et leikkinyt koskaan, vaikka meistä se olisi ollut hyvin tasapainottavaa kehityksellesi."

"Ainakin olet voinut itse miettiä erilaisuuttasi ja kärsiä siitä, kun et viihdy tyypillisten raisujen poikien kanssa ja siten jäit syrjään. Olet voinut vähitellen mielessäsi päätellä, että tyttönä olisi mukavampaa ja ehkä helpompaa, ja että olet väärällä tavalla erilainen poika - siispä oletkin tyttö!"

"Huono itsetunto on ihan takuuvarmasti vaikuttanut käsitykseesi itsestäsi. Ja olethan itsekin myöntänyt itsetunto-ongelmasi."

"Olen vakuuttunut siitä, että tämän ajan vaatimukset ja sosiaaliset paineet, jotka kohdistuvat nuoriin poikiin, ovat kauhistuttaneet sinua. Kun luodaan painetta seurusteluun ja sukupuolielämään, ja kun aloitteen teko on usein pojan tehtävä, niin olet kauhusta ja pelosta paennut tyttöilyyn."

"Tuo pukeutuminen tytöksi (tai monet muut omituiselta vaikuttavat jutut) murrosiässä ei ole mitenkään ihmeellistä. Sitä tekee varmaan moni tuon ikäinen ja vanhempikin. - - Kukapa noista salaisista touhuista toisille kertoisi. Jokainenhan luulee olevansa ainoa."

"Pukeutuminen ei tietenkään kadonnut, kun miehisyyttäsi vahvistavia asioita ei ilmaantunut (esim. tyttöä, joka olisi ihastunut sinuun juuri miehistä tai muita miehistä identiteettiäsi vahvistavia asioita). Pakenit itseäsi."

"Tyttönä elämisen haave on, sano mitä sanot, mielen pakoa todellisuudesta. Se on pelkoa miehenä olemista kohtaan ja toiveajattelua, että tyttönä olisit onnellisempi, kun et ole uskaltanut kohdata miestä itsessäsi."

"Vaikka tykkäsit "olla tyttönä" [viittaus cosplayhyn], niin, anteeksi vaan, mitään tyttömäistä sinussa ei luontaisesti sisältäsi löydy. - - Nyt olet jo varmaan oppinut (kaikenhan oppii, kun haluaa), mutta luontaista sisäistä tyttöä sinussa ei ole."

"Se että olet kiinnostunut tytöistä, osoittaa myös, että olet pikemminkin mies kuin nainen. Useimmat miehet, jotka haluaisivat olla naisia, ovat kiinnostuneita miehistä (toki eivät kaikki)."

"On olemassa sanonta, että kun pahalle antaa pikkusormen, se vie koko käden. Olikohan sinun tarkoitus antaa vain pikkusormi, mutta menikin koko käsi."

"Lisääntynyt "rohkeutesi" voikin olla myös sitä, että olet vaimentanut tai tukahduttanut sisäisen äänesi, joka yrittää väittää, että vieroksuvat katseet ja naurahdukset loukkaavat ja koskevat. Kestääksesi pilkan olet alkanut kovettaa itseäsi, mikä on surullista, kun ihmisen pitäisi saada olla tunteva ja loukkaantuvakin."

"Sitä paitsi äänesi ei välttämättä koskaan tule muuttumaan naiselliseksi. Tulet olemaan siihen aina tyytymätön, vaikka miten naiselta näyttäisit."

"Vaikka ei koe itseään mieheksi, sen kokemisen voi saada esiin niin, että hyväksyy kaikki sen puuttumiseen liittyvät ongelmat. Voi alkaa vahvistaa itsessään sitä miestä, joka tuntuu puuttuvan, eikä sitä naista, joka sekin oikeasti puuttuu."

"- - Ajattele (baletti)tanssijamiehiä tai taitoluistelijamiehiä: kapeat naismaiset vartalot, tyttömäiset liikkeet, mutta silti eivät koe itseään naisiksi. Jos itsetunto on kunnossa, niin minäkuva pysyy oikeana."

"Kun jo ensimmäiset varovaiset mainintasi suuntautumisestasi herättivät ymmärtämystä kavereissasi, niin huomasit, että tämä on hyvä keino saada ihailua ja itsetuntoa. Tällä tavalla pääset sieltä sivusta yhtäkkiä jopa niiden monien ihailemiesi rohkeiden tyyppien ohi. Teet jotain niin repäisevää, että saat kaikkien huomion ja jopa ihailua rohkeudestasi. Tällä tavalla saat itsetunnollesi kohotusta, jota se edelleen kipeästi kaipaa. Haluat näyttää itsellesi ja muille, että sinähän et takuulla ole ujo ja sivustaseuraaja, vaan varsinainen ihailun kohde."

"Mitäpä, jos kuitenkin olet pettämässä itseäsi? Mitäpä, jos kuitenkin olet noin varma asiastasi vain sen tähden, että et uskalla enää peräytyä, kun olet sen jo niin monille kertonut. Ei ole helppoa ottaa askeleita takaisin ja kääntää kelkkaa niin, että osoittautuisit pelkuriksi tai naurunalaiseksi. Tässä itsesi pettämisessä ei itsetuntosi ole kohonnut, vaan päinvastoin. Perääntyminen toisi vain huonomman itsetunnon. Syvällä sisimmässäsi olet mennyt yhä enemmän rikki etsiessäsi onnea. Petät itseäsi, kun luulet onnen löytyvän siitä, että muutat itseäsi naiseksi, miksi kuitenkaan oikeasti et muutu, kun kerran olet miehen kromosomit syntyessäsi saanut."

"Elämä ei ole ulkokuorta! Et mene läpi naisena, koska olet syntynyt mieheksi ja sellaisena pysyt. Keinotekoisella muuttamisella, luonnollisen hormonitoiminnan sekoittamisella ja sukuelimien silpomisella et naiseksi muutu. Nimittäin mikään tai kukaan ei voi taata, että mikään noista jutuista kohdallasi onnistuu."

"Olemme huolissamme sinun onnellisuudestasi vain siksi, että rakastamme sinua. Haluasimme, että tulisit onnelliseksi aidosti, et keinotekoisuuden kautta. Ja haluamme olla varmoja, että tekemäsi valinnat ovat varmasti oikeita."

"Täysi-ikäisyys ei istuta ihmiseen kypsyyttä, viisautta ja laaja-alaisuutta. Olet nuori ja elämää kokematon. Olet pohtinut asioita "huolella" yksin, mikä on vaarallista ja yksipuolista. Oma mielesi voi johtaa sinua harhaan, varsinkin kun tämä nykyaika on hyvin otollista tällaisille asioille. Nykyään mikään "normaali" ei enää ole muotia. Odotapas vaan, kun parin vuoden päästä monta ihmistä menee keskenään naimisiin tai sisarukset keskenään jne. Se, että olet pohtinut asioita Facebook-kavereiden kanssa, ei paljon paina. Ne kaverit eivät tunne sinua niin, kuin vanhempasi tuntevat. Heihin et voi luottaa niin, että varmasti tiedät heidän pysyvän rinnallasi silloinkin, kun sinulla on vaikeaa. Heidän tsemppauksensa on pinnallista, ei oikeaan, syvään ystävyyteen perustuvaa, vaikka he tällä hetkellä luotettavilta vaikuttaisivatkin."

"Emme vähimmässäkään määrin halua loukata sinua. Näemme vain heikon itsetuntosi ja vääristyneen minäkuvasi, ja niiden takia emme voi luottaa ratkaisusi oikeellisuuteen.

"Meille on aina tärkeintä oman lapsemme onni, eikä edes identiteetti. Jos tämän sukupuolen vaihdoksen myötä tulisit varmuudella onnelliseksi, niin suvun hyväksynnällä ei olisi mitään merkitystä. Koska vain me - eivät ystäväsi - tiedämme sinua aina vaivanneen huonon itsetunnon, tiedämme, miten ajatusmaailmaasi on vallannut pelko ja itseinho, jonka kautta minäkuvasi on vääristynyt."

""Sukupuoli-identiteetti ja sukupuolinen suuntautuminen ovat kaksi aivan eri asiaa." Ehkä, mutta kovasti liittyvät toisiinsa. Nimittäin jos et uskalla kohdata omaa seksuaalisuuttasi miehenä, niin voit alkaa haluta suuntautua vastakkaiseen identiteettiin, jonka ei tarvitsekaan sitä kohdata."

"Valitettavasti et tule rakastamaan itseäsi yhtään enempää keinotekoisena naisena. Rakastat vain sitä luomaasi haavekuvaa, joka mielestäsi näyttää onnen perikuvalta."

"Ihminen valehtelee, uskottelee itselleen luontaisesti asioita, joihin on kiinnittynyt."

"Miten niin tiedät, ettet kuulu (hormonien) riskiryhmiin? En ensin ajatellut kertoa tätä, kun olet niin hermoheikko terveysasioissa, mutta tässä tilanteessa on pakko: kyllä meidän suvussa on aivoverenkiertohäiriöitä. - - (esimerkkejä) - - Luin näistä trans-asioista hiljattain ja vastaan tuli artikkeli, jossa sanottiin, että miehelle annetut naishormonit kasvattavat aivoverenvuodon riskiä." (Tämä minua pelottaa nyt aika paljonkin).

"Transsukupuolisuutta VOI muuttaa, vaikka kaikkialla toitotetaan, että ei voi. On tiedossa ihmisiä, joiden trans-taipumus on palannut "normaaliksi". Siihen saa apua. Kaikki on kiinni TAHDOSTA."

"Helpompi tie ja vähemmän rankka, joskin vaatii TAHTOA: oma sukupuoli vahvaksi."

***

Vaikka olen viime aikoina ollut hyvinkin päättäväinen ja varma prosessin suhteen, keskustelu ja etenkin jotkut äidin kommenteista saivat minut hyvin hämmentyneeksi ja ahdistuneeksi. Niin ahdistuneeksi, että itkin eilen illalla ja tänään päivällä, vaikka yleensä itken tosi harvoin. Monet äidin väitteistä on melko helposti kumottavissa (osa pistää melkein vihaksi), mutta osa on sellaisia, joihin minäkään en pysty sanomaan mitään. Kun väitteet ovat noinkin hyvin perusteltuja, sitä alkaa väkisinkin miettiä, olisiko niissä sittenkin jotain perää. Tuntuu, etten enää tiedä, uskallanko luottaa omiin tuntemuksiini - suoraan sanottuna en tiedä, mitä ihmettä minun pitäisi tehdä hormonien aloittamisen suhteen. Haluan prosessia edelleen enemmän kuin mitään muuta, mutta samaan aikaan monet äidin sanat piinaavat päätäni.

Tämän kaiken jälkeen voi olla vaikea sanoa mitään, mutta kuulisin silti mieluusti ajatuksianne. Taidan olla aika hukassa.

(Sorry, no English translation this time, right now I'm too confused to write one. It's all about how my parents try to convince I'm not a real transsexual but I'm just telling lies to myself)

Now my parents KNOW

Niin se vain tapahtui: kaikki on nyt kerrottu vanhemmille. Enää ei tarvitse salailla.

Suuri paljastus tapahtui jo 2½ viikkoa sitten, mutta kirjoitan tapahtuneesta vasta nyt, kun tilanne on jo vähän rauhoittunut. Viikonloppu 9.-10.2. oli viimeinen viikonloppu, jonka vietin vanhempieni luona niin, että he olivat vielä täysin tietämättömiä kaikesta. Vanhempani ovat aina iloisia, kun käyn parin kolmen viikon välein heidän luonaan, mutta tällä kertaa en voinut olla miettimättä, olisiko tämä kenties viimeinen kerta koskaan, kun vanhempani ovat enää iloisia minulle. Oli selvää, etten uskaltaisi kertoa kertoa paljastusta kasvotusten. Olin tullut siihen tulokseen, että - kuten blogissakin minulle ehdotettiin - kertoisin asiat kirjeen avulla: niin en tulisi keskeytetyksi tai tunteiden murtamaksi, vaan saisin selitettyä asiat tarkasti juuri niin kuin ne ovat, enkä myöskään joutuisi näkemään vanhempieni reaktioita. Yritin kuitenkin tunnustella ilmapiiriä ja antaa pieniä vinkkejä vanhemmilleni jo viikonlopun aikana.

Äiti: "Meidän pitäisi mennä katsomaan sinulle uutta [miesten] pukua kevään ylioppilasjuhlia varten."
Minä: "Ei sillä ole kiire, eihän sitä tiedä millainen tilanne silloin on..."
Äiti: "Miten niin?"
Minä: "..."

(Hyvästellessä:)
Äiti: "Hei hei!"
Minä: "Heihei... Luetko sähköpostia töissä?"
Äiti: "Luen."
Minä: "..."
Äiti: "?"

Maanantaina 11.2. klo 13.40 lähetin sitten äidilleni sähköpostitse 12-(Word-)sivuisen kirjeen, jossa selitin pääpiirteittäin koko yli 10-vuotisen "historiani" alkaen murrosajan ensimmäisistä tuntemuksista aina nykyhetken sukupuolentutkimusprosessiin asti. Eipä ole koskaan sähköpostin lähettäminen jännittänyt niin paljoa - vasta viime hetkellä, kun oli aivan pakko lähteä kouluun, uskaltauduin painamaan Lähetä-nappia. Olin kirjoittanut viestiä viikon monena päivänä (jopa tuona viimeisenä viikonloppuna) ja vasta junassa matkalla takaisin Helsinkiin sain sen valmiiksi. Halusin kirjeestä mahdollisimman perusteellisen, jotta vanhemmilleni ei jäisi mitään epäselvyyksiä tai harhaluuloja vaan kaikki selviäisi samassa viestissä. Jotta pystyisi ymmärtämään nykyhetken, pitää tietää myös menneisyys. Viestin alkupuoliskolla selostinkin, miten naisidentiteettini alkoi ilmetä minussa murrosiän aikoihin ja siitä eteenpäin, ja miten esimerkiksi jouduin salailemaan naiseksi pukeutumistani. Suunnilleen viestin puolessa kerroin tärkeimmän, eli prosessiin lähtemisen, ja sen jälkeen yritin monelta näkökannalta perustella, miksi se on oikea ja hyväksyttävä ratkaisu. Kerroin viestissä myös yleisesti paljon tunteistani ja tuntemuksistani, joita tämä asia, sen salaaminen ja muiden siihen suhtautuminen ovat minussa vuosien aikana ja nykyään aiheuttaneet. Blogista en kuitenkaan maininnut vielä mitään, mutta laitoin liitteeksi tämän kuvan.

Mutta miksi kerroin näin yllättäen? Olinhan vahvasti suunnitellut, etten kertoisi vanhemmille vielä moneen kuukauteen. Pitkään jopa ajattelin, että antaisin hoitohenkilökunnan kertoa asian vasta prosessiin kuuluvassa omaistapaamisessa, joka olisi vuorossa vasta joskus loppuvuodesta. Sairaanhoitajani kyllä kehotti minua kertomaan jo aiemmin, jotta vanhemmille jäisi enemmän sulatteluaikaa, mutta se ei ollut ainoa syy tähän  kertomiseen. Syy on se, että naiseutumisprosessini sai nopeuttavan käänteen, minkä takia katsoin tarpeelliseksi kertoa vanhemmillenikin jo mahdollisimman nopeasti. Nimittäin...

Minulla on jo hormonit. HORMONIT! Totta se on, vaikken itsekään meinaa sitä vieläkään käsittää. Sehän tarkoittaa sitä, että halutessani voisin aloittaa prosessin omatoimisesti jo vaikka tällä sekunnilla. Virallisen prosessin kautta saisin hormonit ehkä vasta ensi vuoden alussa, mutta helmikuun alussa minua onnisti, kun sainkin hormonireseptin jo yksityiseltä lääkäriltä. Kävin siis heti ostamassa apteekista muutaman kuukauden hormonit. Ne odottavat vielä kaapissa, mutta tähtään siihen, että pääsisin aloittamaan jo huhtikuussa. Nyt oli siis jo korkea aika kertoa vanhemmille, koska tuntuu kohtuulliselta antaa heille ainakin pari kuukautta aikaa tottua ajatukseen. Omatoiminen aloittaminen ei toki tarkoita sitä, ettenkö kävisi myös virallista tutkimusprosessia normaalisti loppuun. Mutta miksi en aloittaisi jo aiemmin, jos haluan estää kehoni miehistymisen mahdollisimman nopeasti ja olen varma, että tämä on se mitä haluan? (Hormoneista riittää puhetta myöhemminkin, joten palatkaamme postauksen varsinaiseen aiheeseen.)

Kirjeen lähetettyäni minulle tuli sekava olo: toisaalta olin helpottunut vapauduttuani salailun taakasta, mutta toisaalta iski suunnaton jännitys vanhempien reaktiosta. Iltapäivän rullatessa eteenpäin jännitys vain kasvoi, ja hieman pelottikin mennä sähköpostiin kurkkimaan, josko äidin vastausviesti olisi tullut. Olin vielä kaupungilla, kun yhtäkkiä rohkaisin mieleni ja surffasin sähköpostiin kännykälläni - ja siellähän äidin vastausviesti oli, saapunut noin kolme tuntia oman viestini lähetyksen jälkeen. Jos oli viestin lähettäminen jännittänyt, niin vähintään yhtä paljon jännitti vastausviestin avaaminen. Kaupungin hälinä tuntui katoavan ympäriltäni, kun aloin lukea viestiä.

Ja millainen vastaus se olikaan: ei vihaa, ei suurta vastustelua, mutta suuri suru ja järkytys. Äitini kirjoitti, että on surullista menettää "ainoa poika" ja "isoveli". Vastustelu tuntui ennemminkin prosessin lykkäämiseltä kuin suoranaiselta vastahakoisuudelta: en kuulemma saisi aloittaa hormoneita aivan vielä, sillä minun pitäisi olla "normaali" vielä siskoni ylioppilasjuhlissa keväällä. Vedottiin myös siihen, etten voisi aloittaa prosessia isoäitini elinaikana, koska hän saisi varmasti sydänkohtauksen. Vanhemmat myös halusivat ehdottomasti keskustella kanssani, ennen kuin tekisinn mitään lopullista, ja toki se minulle sopii. Mikä tärkeintä, kirjeen lopussa luki, että he rakastavat minua kaikesta huolimatta. Kaiken kaikkiaan vastustelu oli paljon pienempää kuin olin odottanut. Yllätyin, miten "alistuvan" vaikutelman viesti jättikään. Silti vastauksen luettuani mieleeni tuli heti ajatus, onko minun tosiaan aivan pakko lähteä prosessiin, jos aiheutan perheelleni niin paljon surua. Olen kuitenkin lohduttautunut sillä, että suru ja järkytys varmasti katoavat ajan mittaan, vaikka äitini epäilikin, ettei muutokseen ehkä ikinä voisi tottua.

Seuraavina päivinä lähettelimme vielä muutamia sähköpostiviestejä. Vanhempani vaikuttivat vieläkin kovin järkyttyneiltä ja sanoivat, ettei heillä erinäisten kiireiden takia olisi edes aikaa keskustella asiasta ennen kesää tai syksyä. Lopulta he kuitenkin myöntyivät, että voisimme puhua tästä kasvotusten 2.3., joka onkin jo huomenna. Emme ole sähköpostiviestien jälkeen soitelleet toisillemme kertaakaan, joten tuo livetapaaminen jännittää aika lailla! Vanhempani varmaan katsovat minua aivan eri tavalla nyt paljastuksen jälkeen. Mutta eiköhän sekin hyvin mene!

Tähän ehkä lopettelen pitkän viestin, mutta keskustelu voi jatkua kommenttiosiossa, jos teillä on kysymyksiä :3. Ensi postauksessa tunnelmia HelLoConista.

***

I revealed everything to my parents. I don’t have to hide anything anymore.

Actually, the big revelation happened two and a half weeks before but I’m writing about it now that the situation has become more stable. February 9^th and 10^th was the last weekend I spent with my family them being still completely unaware of my process and everything related to it. My parents are always happy when I come to visit them every few weeks so I thought maybe this was the last time they would ever be happy to me anymore. It was clear I couldn’t tell them anything face to face. I had come to the decision that telling them by letter (via email, actually) was the way to go. That way I wouldn’t have to worry about getting interrupted or too emotional, and I woulnd’t have to see their reaction with my own eyes. However, already during the weekend I tried to read the atmosphere and give some hints about the forthcoming revelation.

In the afternoon of Monday 11th I sent my mom a 12-page letter in which I explained my whole history, everything from the feelings in my teen years to this sex re-assignment process. Never before had I been so nervous about sending an email. I had been writing the email on many days during the week, and it was not before the trip back to Helsinki that I finished writing it. I wanted to make it as clear and as detailed as possible so it wouldn’t leave my parents guessing about anything. In order to understand the present, one has to know about the past. Therefore, I in the first half of the letter I wrote everything about secretly dressing up and so on. Then I made the big revelation, and the other half of the letter tried to explain why I should do the process and why it’s right and acceptable. In the letter I also wrote a lot generally about my feelings regarding this matter. I also attached this picture to the message.

But why did I make the revelation already? As I’ve written in the blog, I had planned to postpone the revelation until the last stages of the process. My nurse had also recommended me to tell my parents soon but that wasn’t what triggered me to tell them this soon. The thing is, I got the HORMONES already. It’s hard to believe it but I really have the needed hormones in my possession already. Getting the hormones through the official process would have taken still about a year, but I was lucky enough to get a prescription for them by a private doctor. If I wanted, I could start the process any second I wanted, but now I’m aiming for April. That being said, it’s high time I told my parents already – it’s reasonable to give them at least a few months time to get used to the change. Of course, starting do-it-yourself hormones doesn’t mean quitting the official process. I’m still going to go through it normally, but why would I wait so long to start the hormones if I want to stop my body from getting any more masculine and if I know this is what I want?


Having sent the letter I had mixed feelings: I was happy not to have to hide things anymore, but on the other hand I was so nervous about how my parents would react to my letter. As the afternoon went on, my nervousness also went up. It was a bit scary to go and check if a reply had come. However, suddenly I got some courage and went to check my mail on my phone, and there it was – a reply from my mom, arrived about three hours after I had sent my message. Opening the reply was easily as scary as sending my own message! People and noises around me seemed to disappear as I started reading what my mom had written.

And what a reply it was: no hate, not big resistance, but quite a sorrow and a shock. My mom wrote it was so sad to lose “the only son” and “the big brother”. However, the resistance felt more like trying to postpone the process than any real resistance. My mom wrote I shouldn’t start the hormones before my sister’s matriculation examination party in the spring because I should still be “normal” at that time. She also wrote I shouldn’t start before my grandma has passed away since this might be too big a shock for her. In addition, my parents really wanted to discuss about the process with me before I do anything unchangeable. Well, that’s okay for me. What I’m really happy about is that she wrote they’ll still always love me, no matter what I did. To sum it up, their resistance was so much weaker than I would’ve ever imagined. However, after reading my mom’s reply I immediately came to think if I really need to do this process – I wouldn’t like to cause so much sorrow to my family. Nevertheless, I’ve kept telling myself that eventually the sorrow will go away, even though my mom thought it’d be impossible to ever get used to this change.

During the next few days, we sent a few more emails to each other. My parents still seemed to be quite shocked and told me they wouldn’t even have time to talk about the matter before summer because of their busy life. However, in the end they accepted we could talk about the process on March 2^nd which is already tomorrow. We haven’t talked to each other by phone after the emails, so I’m quite nervous about the live meeting. Maybe my parents look now look at me in a completely different way? I hope it goes well!

Well, this is getting rather long. If you have any questions, we can continue in the comment section :3. Next time I'll show you pictures and else about HelLoCon!