Process beginning

Hei vaan kaikki, olen elossa vaikka onkin ollut hiljaista :). Kovasti odottamastani transpolikäynnistä on jo kolme päivää, mutta vasta nyt kirjoittelen tuntemuksistani. Miksi näin myöhään? Käynnistä jäi vähän ristiriitaiset tunnelmat. Etukäteen ajattelin sen olevan helpottava ja valaiseva kokemus, ja niinhän se tavallaan olikin, mutta se loi myös pientä ahdistusta. Ajatukseni ovatkin viime päivinä vain vatvoneet käyntiä ja prosessia hermostuneesti, enkä ole saanut tehtyä oikein mitään. Mutta nyt haluan kertoilla käynnistä!

Edeltävänä yönä nukuin noin kolme tuntia. Heräsin joskus kolmelta, minkä jälkeen en enää jännitykseltäni saanut nukuttua. Aamulla vähän väsytti, mutta ei niin paljon, etten olisi jaksanut vastata lääkärin kysymyksiin. Tuskin edes olisin jännittänyt vähemmän, vaikka olisin nukkunut enemmänkin. Saavuin poliklinikalle hyvissä ajoin, jo melkein puoli tuntia ennen aikaani. Olin ainoa potilas koko huoneistossa, mutta yksinäisyydestä huolimatta aika meni kuin siivillä.

Minua vastaanottamassa olivat lääkäri ja sairaanhoitaja, jotka vaikuttivat tosi mukavilta. Hyvin pian istuuduttuani nojatuoliin alkoikin lääkärin tenttaus, joka oli pitkälti sellainen kuin olin kuvitellutkin: yksityiskohtaisia kysymyksiä aluksi kaikesta yleisestä (perheestä, opiskelusta ym.) ja sen jälkeen itse pääaiheesta eli sukupuoleen liittyvistä tuntemuksistani ja teoistani aina lapsuudesta lähtien. Suurin piirtein samat asiat olenkin kertonut jo täällä blogissa aiemmin, joten ei niistä enempää tällä kertaa. Olin sen verran jännittynyt, että hetken puhuttuani en useinkaan edes muistanut varsinaista kysymystä, vaan ajauduin puhumaan vähän aiheen vierestä. Lopuksi lääkäri kuitenkin kehui, että kanssani on helppo puhua, koska puhun niin paljon.
 
Mistä siis ahdistus? Minua vain jäi mietityttämään, millaisenhan kuvan lääkäri minusta sai. Käyntiin varattu aika (45 min) oli paljon lyhyempi kuin olin odottanut, joten niin monia asioita jäi mainitsematta. Päällepäin kertomani tarina saattoi kuulostaa lähinnä transvestiitin kertomukselta, koska keskustelumme pääpaino oli pukeutumisessani. Onneksi pääsin sentään mainitsemaan identiteettini kolme vaihetta: aivan alussa pidin itseäni pukeutumisen takia sairaana, myöhemmin aloin luulla olevani pelkkään pukeutumiseen tyytyvä transvestiitti, ja lopulta identiteettini tuntuikin itse asiassa olevan transseksuaalinen. En kuitenkaan päässyt vielä kertomaan nykyisestä naisidentiteetistäni juuri mitään. Siitä, miten tunnen joka päivän miehenä menevän hukkaan. Siitä, miten aina sukupuolta kysyttäessä haluaisin rastittaa "Nainen"-vaihtoehdon. Siitä, miten inhoan kun minua kehutaan jossain miehekkyyteen liittyvässä asiassa. Siitä, miten tulen kateelliseksi muista tytöistä ja prosessin jo läpikäyneistä... Silloinkin kun lääkäri lopussa kysyi jotain nykyisestä sukupuoli-identiteetistäni, vastasin olevani sisimmältäni nainen, mutta jollain käsittämättömällä tavalla liitin vastaukseeni mukaan myös vanhempien sanomisista johtuvan syyllisyyden ja epävarmuuden. Vaikka juuri alussa olin sanonut päässeeni yli vanhempien paineesta >.<

Yksinkertaisesti sanottuna ahdistaa, että jostain syystä (kenties omasta ilmaisukyvyttömyydestäni johtuen?) hoitohenkilökunta ei antaisikaan minulle hoitoihin oikeuttavaa diagnoosia, vaikka itse tiedän miten paljon haluan ja tarvitsen sitä. Lohduttaudun kuitenkin ajatuksella, että tämä ensimmäinen käynti oli vasta alkukartoitus, jossa ei vielä tehty minkäänlaisia päätöksiä.

Kaikesta huolimatta tutkimusprosessini julistettiin alkaneeksi. Lopuksi kysyttiin odotuksiani prosessin suhteen, mihin vastasin tietysti haluavani "koko paketin": hormonit, nimenmuutoksen ja leikkauksen. Vietin vielä pikku tovin sairaanhoitajan toimistossa rupatellen, ja yllättäen sain ensimmäisen sairaanhoitajakäyntini ajan aikaisemmaksi kuin uskalsin uskoakaan - 29.1.! Silloin aloitamme elämänkaareni vielä tarkemman analysoinnin. Olen tässä kirjaillut ylös kaikenlaisia kysymyksiä, jotta varmasti muistan kysyä ne ensi kerralla.

Lyhyesti sanottuna tällaista tällä kertaa. Puhuttavaa olisi tietysti paljon enemmänkin, mutta on hyvä pitää postaukset kohtuullisen pituisina.

(Olisin pistänyt tähän vielä yhden musiikkiraidan piristämään tekstimassaa, mutta Blogger nyt vaan kenkkuilee :c)

***

Hi there everybody, I'm still alive even if it's been a bit quiet here recently ^^' It's three days already since my first trans policlinic consultation, but it's not before now that I'm writing about my feelings. Why so late? Well, I've kind of mixed feelings. Beforehand I thought the experience would be a relieving one, and of course it was, yet it left me feeling a bit uneasy. The last few days I've only been thinking about the process nervously so I haven't been able to do anything really. But now it's time to talk about it.

I could only sleep about three hours the night before as I was so nervous. In the morning I was a bit tired but not tired enough to be unable to answer the doctor's questions. Had I slept more, I still wouldn't have been any less nervous I think. I went to the polyclinic well in advance. I was the only patient there, but despite the loneliness time went by real fast.

I was welcomed by a doctor and a nurse who were both really nice. Soon after having sat down on the chair the doctor started asking me loads of trivial questions, first about some general things (family, studying) and then about the main issue, about my feelings and actions regarding gender, starting from my childhood times. As I've already been talking a lot about pretty much the same things here in the blog, I'll leave the questions aside this time. I was so nervous that many times I forgot the actual question and talked about some off-topic things. However, in the end the doctor told me it was easy to talk with me as I spoke so much.

Why the uneasy feeling, then? I'm just wondering what kind of image the doctor formed about me. The time prepared for the consultation (45 minutes) was a lot shorter than I had expected, so many things were still left unsaid. As the main focus of our conversation was on dressing up, I feel like based on this discussion, one could think I'm merely a transvestite. Fortunately, I got to mention the three steps of my identity: sick --> transvestite --> transsexual). However, I didn't get to talk much about my actual female identity. About how I feel every day spent as a man goes to waste. About how I always feel like I should tick the option "Female" in all official question sheets. About how I hate being praised in regards to some manly attribute. About how I envy other girls and those who've already went though the process... As the doctor at last asked about my gender identity, I told her I felt I was a woman, but in some unexplicable manner I also managed drag my parents to the answer, saying I also felt a bit of quilt and uncertainty because of them. But just at the start of the conversation I had said I had been able to overcome the pressure caused by them >.<

Simply put, I'm worrying about not getting the right diagnosis, the one I feel I need. I know how much I need the process, but what if I can't express myself and my identity clearly enough to the staff members? Well, maybe this first consultation doesn't matter that much. I hope so.

Anyway, the doctor decided we should start the examination process. She asked me about my expectations, to which I replied I wanted hormones, name change and the operation, too. I also talked a while with the nurse I would be meeting a lot in the future, and she gave me our next meeting date - January 29th! It was eariler than I could've ever hoped for. Then we'll start looking at my life even more closely. Now I've been writing down questions I need to ask next time so I won't forget them.

There's a lot more to talk about but I guess I shouldn't write too long posts, so let's end it here this time.