Vaikka prosessini etenee tällä hetkellä jähmeästi (lähes minimaalisesti), jotain kuitenkin tapahtuu. Jospa sitä saisi edes äänipuolta vähän edistettyä! Viime perjantaina oli vuorossa foniatrikäynti, joka osoittautui mielenkiintoiseksi.
Pakko sanoa, että minulle osunut foniatri oli aivan mielettömän mukava herra! Hän suhtautui koko trans-asiaan mahtava pilke silmäkulmassa, eikä täten kummallekaan osapuolelle tullut ollenkaan vaivaantunut olo. Varmaan mukavimpia lääkärishenkilöitä joiden kanssa olen asioinut. En tiennyt yhtään mitä ja miten hän asioita tutkisi, joten yllätyin, kun hän kaivoi esiin Peppi-kirjan, jota hän pyysi minua lukemaan pätkän. Olipa yllättävä tilanne (toi mieleen ekaluokan), mutta yritin kuitenkin lukea ihan normaalilla äänellä, sujuvasti ja selkeästi. Tämä jälkeen hän pyysi minua lukemaan myös oikein kovalla ja hyvin hiljaisella äänellä. Näiden jälkeen piti huutaa huudahdus sekä tehdä eräänlaisia "ääniliukuja" alhaalta ylös ja päinvastoin. Vähän väliä foniatri kopautteli äänirautaansa ja hymisi, ilmeisesti selvittääkseen äänenkorkeuksiani. Lopputuomio oli (muistaakseni) se, että ääneni on "ylä-A:n ja ylä-G:n välillä" eli kuulemma aika tyypillinen miehen ääni.
Seuraava osio oli jännittävä. Menimme huoneeseen, jossa oli jonkinlainen näyttöpääte. Foniatri pyysi minua menemään istumaan eräänlaiseen mäkihyppääjämäiseen etukenoon asentoon ja työntämään kielen ulos. Näin tehtyäni hän ujutti pienen kameran syvemmälle suuontelooni kuvatakseen äänihuuliani, samalla kun käskystä päästelin lähes hullunkurisia äännähdyksiä. Näin saatiin noin puolen minuutin pituisia videoita äänihuulteni liikkeistä, joita sitten näyttöpäätteeltä tarkasteltiin. Oli mielenkiintoista nähdä omat äänihuulet tosi tarkasti siitä ruudulta! Valitettavasti minulla ei nyt ole näyttää teille kuvaa niistä, mutta ilokseni ne olivat ihan kunnossa. Olinhan etinyt jo pelätä, että ne olisivat jotenkin vaurioituneet, koska en pysty esimerkiksi tekemään tietynlaisia korkeampia ääniä, joita nuorempana muistan pystyneeni tekemään. Joskus olen miettinyt myös ääneni "narinaa" ja eräänlaista monotonisuutta, mutta foniatri ei ainakaan maininnut näistä mitään sanallakaan. Oli positiivista kuulla, että foniatrin mukaan äänihuuleni ovat ehkä hieman sirommat kuin miehillä yleensä - ei varsin paljon mutta edes vähän kuitenkin. Hän myös suositteli olemaan menemättä mihinkään äänihuulileikkaukseen, koska niiden tulokset ovat hyvinkin epävarmoja. Joo, eipä ole aikomustakaan mennä sellaisiin.
Tämä foniatrikäynti oli vain kertaluontoinen kokemus, mutta hän varasi minulle ajan ääniterapeutille, jonka luona käynkin sitten useammin. Oli rohkaisevaa kuulla, että foniatrin mielestä minulla on hyväkin lähtökohdat oppia naisellisempi ääni ja puhetapa. Hän sanoi, että musikaalisesta taustastani (haitarinsoitosta) on varmasti hyötyä, sillä harjoittelussa tarvitaan sävelkorvaa. Ensimmäinen ääniterapeuttikäynti on kuulemma vasta muutaman kuukauden kuluttua, mutta kyllähän tässä odottelee.
Ihan vähänlaisesti olen jo harjoitellut itsekseni naisellisempaa ääntä ja nauhottanut sitä tietokoneella, mutta ne ovat niin alkeellisia yritelmiä, että tuskin kehtaan niitä näyttää. Todennäköisesti jatkossa saan nauhoitettua parempia, ja jos haluatte, voin laittaa niitä kuulosteltavaksi tänne blogiinkin! ^^
***
P.S. Joku mainitsi asiasta jo viime postauksen kommenteissa, joten ilmoitetaan se nyt virallisestikin: pääsin puoleksi vuodeksi (6 kk) vaihtoon Tokion yliopistoon (10/2014 - 03/2015)!
sunnuntai 8. joulukuuta 2013
sunnuntai 24. marraskuuta 2013
Modeling at Taidekuja
 |
| Tekijä: eräs anonyymi ninja |
Viime sunnuntaina olin Glorialla Taidekuja-nimisessä tapahtumassa. Haltijakäpälä oli pyytänyt minua malliksi croquis-työpajaan, johon meninkin yhdessä kivoimmista loliasuistani, nimittäin tässä. Työpajassa minun tuli vain seisoa liikahtamatta 5 minuuttia jalustalla (ilman kenkiä), sen jälkeen istua 3 minuuttia ja lopuksi vielä seisoa 2 minuuttia (kengät jalassa, mikä oli yllättävän vaikeaa, koska penkkimäinen alusta oli niin puffuinen että koroilla seisominen vaati keskittymistä!) samalla kun minua ympäröinyt taitavien piirtäjien joukko luonnosteli kiireesti hahmoani paprulle. Alla olevat upeat piirrokset ovat Pihlajattaren ja erään anonyymin ninjan (kerro jos haluat itsestäsi tarkemman nimimerkin!) käsialaa. Taidekujan myyjien antiin tutustuminen jäi päivän kiireisen aikataulun takia vähäiseksi, mutta mieleen jäi hienoja juttuja - etenkin erään myyjän Pokémon-pienoismallit!
Last Sunday I attended an event called Taidekuja ("Artist Alley"). Haltijakäpälä had asked me to model there at a croquis workshop, and I went there dressed up as gorgeously as I could. Thus, this was my outfit. My modeling consisted of three phases, timed 5, 3 and 2 minutes, during which I was either in a standing or a sitting position. Within those strict time limits, all around me a group of talented artists were sketching my figure on their sheets. The drawings below are made by Pihlajatar and a certain anonymous ninja.
 |
| Tekijä: Pihlajatar |
 |
| Tekijä: Pihlajatar |
 |
| Tekijä: Pihlajatar |
 |
| Tekijä: eräs anonyymi ninja |
After the modeling I went straight to an event called Japani-päivä at Annantalo where I most enjoyed Miika Pölkki's lecture about zen. I only have one picture from that day but I guess it's better than nothing :D
sunnuntai 27. lokakuuta 2013
Calm Mind?
Kuukauden hiljaisuuden jälkeen olen kyllä päivityksen velkaa. Tavattoman pitkästä postaustauosta huolimatta mitään kovin dramaattista ei ole tapahtunut, mutta kerronpa mitä kaikkea nyt kuuluu.
Viime postaus päättyi kimuranttiin tilanteeseen sukusolujen pakastuksen suhteen. Suunnitelmissani oli mennä heti lokakuun alussa pakastuksesta vastaavan hedelmöitysklinikan lääkärille juttelemaan ongelmastani ja kysyäkseni mahdollisen toisen vaihtoehdon, kivesbiopsian, järkevyydestä. Mutta koska olen sisimmältäni todella pihi, suunnitelma jotenkin tyssäsi siihen, että lääkärikäynti olisi tullut maksamaan vähinään 50 e. Lähetin myös sähköpostia eräälle seksuaalineuvojalle, mutta koska vastausta ei kuulunut, koko pakastusjuttu jäi ihan taka-alalle. Kuivui kasaan. Minulle usein ehdotettu omakohtainen itsetyydytyksen harjoittelukin tuntuu edelleen mahdottoman vastenmieliseltä, etenkin kun aivoni ovat 100% sitä mieltä, että se ei tule onnistumaan, ja kun siihen ei ole pienintäkään mielenkiintoa.
Syys-lokakuun aikana myös yliopiston kolmas vuosi on osoittanut haastavuutensa. Aivan liian löysäksi muodostuneeseen kakkosvuoteen verrattuna tekemistä on nyt aivan hurjasti, eikä aika tahdo mitenkään riittää kaikkeen. Japanin kielen opiskelun ja kymmen- ja taas kymmensivuisten akateemisten artikkelien lukemisten lisäksi nyt on pitänyt myös tosissaan alkaa miettiä maaliskuuhun mennessä kirjoitettavan kandidaatintutkielman aihetta. Sen suhteen olen onneksi saanut edes pienen kipinän: ajattelin jollain tapaa tutkia Japanin trans-ihmisiä ja heidän ja yhteiskunnan välistä suhdetta. Japanissa on esimerkiksi länsimaisten "transvestiitti"- ja "transsukupuolinen"-kategorioiden lisäksi paljon omaperäisiä trans-kategoroita, kuten ニューハーフ ("New half") ja 男の娘 ("Otoko no ko"), joita voisi olla mielenkiintoista tutkia jotenkin. Alkuperäisenä ideana oli jopa tutkia, miten trans-ihmisiä kuvataan eri animesarjoissa, onko heidän kuvaamisensa muuttunut vuosien aikana, ja mitä trans-ihmisten näyttäminen ja tietynlainen kuvaaminen animessa kertoo yhteiskunnan ja animeteollisuuden asenteista. Tai jotain sensuuntaista. Saattaa kuulostaa ei-vakavastiotettavalta aiheelta, mutta kyllä tämänlaista tutkimusta nykyään tehdään, esim. eräs Cambridgen yliopiston tutkimus tutkii naishahmojen kuvaamista tietyissä anime- ja mangasarjoissa. Ties vaikka tosiaan päätyisin tähän animeaiheeseen. (Jos jollain on joku hyvä idea tähän aihevalintaan liittyen, saa mielellään kertoa!)
Lisäksi olen hakemassa Japaniin yliopistovaihtoon lukuvuodeksi 2014-2015. Myös hakemisprosessi on aiheuttanut paljon stressiä miettimisineen, opintosuunnitelmien laatimisineen ja motivaatiokirjeineen. Onneksi hakuaika päättyy pian, ja sitten vain toivotaan parasta.
Kaikki koulumaailman stressitekijät ovat vaikuttaneet paljon ajatuksiini ja ajankäyttööni. Olen alkanut miettiä, mikä arjessani on tällä hetkellä oikeasti tärkeää. Voisin kamppailla sukupuoliristiriidan kanssa päivästä toiseen ja sen varjolla jättää koulujutut hunningolle, jolloin todennäköisesti joutuisin syöksykierteeseen opinnoissa. Vaihtoehtoisesti voisin keskittyä kouluun, jotta saisin opinnot suoritettua kunnialla. Kuin huomaamatta kallistuin jälkimmäiseen vaihtoehtoon. Sekä trans-asia että koulujutut aiheuttavat minulle stressiä, joten toinen oli karsittava (ainakin väliaikaisesti) pois mielestä. Tämä ei tuntunut tietoisesti tehdyltä päätökseltä, se vain tapahtui - mieleni ei olisi yksinkertaisesti kestänyt suurta sukupuoliahdistusta ja suurta kouluahdistusta samaan aikaan, joten kuin luonnollisena reaktiona toinen työntyi sivuun. Olen ollut jopa yllättynyt, miten vähän olen miettinyt sukupuoliasioita viime viikkoina. Voisi sanoa, että koulustressiä lukuun ottamatta mieleni on ollut hyvinkin tyyni. Toisaalta tämäntapaisia "kausia" on ollut ennekin, joten lienevätköhän tuntemukset mihinkään oikeasti kadonneet. Toisaalta voi myös miettiä, onko trans-identiteettini sittenkään riittävän pysyvä, jos saan näin "helposti", ilman sen suurempaa ahdistumista, sivuutettua asian elämästäni (ainakin suurimmilta osin) jopa viikoiksi.
Lopetin myös naisena olemisen koulussa jo viikkoja sitten, valitettavasti. Tulin huomanneeksi, että aamulla laittautuminen (ja illalla sen poistaminen) vei liikaa aikaa. Kun nukkumanmenoaikani tuppaavat muutenkin lipsahtamaan hyvin myöhäiseen, en vain jaksanut enää herätä aamulla yli tuntia tavallista aiemmin - tai sitten halusin käyttää sen aamutunnin koulujuttujen tekemiseen. Ulkonäkö ei yksinkertaisesti enää tuntunut niin tärkeältä asialta kouluarjessa, että pystyisin panostamaan siihen opiskelun kustannuksella. Minullahan on selkeä periaate, että laittaudun joko kunnolla tai en ollenkaan. Jos laittaisin esimerkiksi vain pari naistenvaatetta enkä meikkaisi yms., näyttäisin todistetusti aika kummalliselta (varmaan muistatte sen hiljattaisen sovituskoppikuvan). Niinpä olen taas kokonaan "poikamoodissa", lukuun ottamatta hiuspinniä ja korvakoruja, jotka tuovat kuitenkin sopivasti naisellisuutta poikamoodiinkin. Jos aloittaisin hormonit, vähempikin laittautuminen riittäisi, kun naiseus alkaisi todennäköisesti käydä ilmi ulkonäöstä jo muutenkin.
Pääasian koulussa pitäisi kai olla opetuksen imeminen päähän, ja huomasin että naisena ollessa sekin vaikeutui. Vaikka opettajat olivat jo (kai) tottuneet ulkonäkööni, ja kaveritkin olivat asian suhteen erittäin positiivisia, luennoilla oli silti jotenkin todella itsetietoinen olo. Alkoi jotenkin kontrolloida ja tarkkailla omaa käyttäytymistään ja olemistaan niin paljon, että luennoilla harvoin pystyi keskittymään täysipainoisesti opetukseen. En myöskään etukäteen olisi uskonut, että pienet fyysiset häiriötekijät, kuten mm. hiostavien (teko)tissien alituinen kutiaminen ja ripsivärin kirveleminen (epäilen etteivät silmäni tosiaan tykkää mistään ripsarista...), voisivat muodostua niin suureksi rasitteeksi. Nämäkin syyt omalta osaltaan vaikuttivat päätökseeni siirtyä toistaiseksi takaisin poikamoodiin.
Kaikesta huolimatta en ole mitenkään radikaalisti muuttunut - tykkään edelleen lolitasta (vaikka ehdinkin loleilemaan nykyään tosi harvoin) enkä ole poissulkenut prosessin alkamisen mahdollisuutta. Yhteen sanaan tiivistettynä koulu (=yliopisto) vain on vienyt huomioni viime aikoina täysin muihin asioihin. Toinen tiivistävä sana olisi Pokémon - olen pelannut Pokémon X:ää nyt melkein 100 tuntia kahden viikon takaisesta lauantaista lähtien, eikä loppua pelaamiselle näy. Koulu ja Pokémon luonnehtivatkin lähes täydellisesti tämänhetkistä arkeani. Tarkoitus oli myös mennä Messukeskukseen kauneus- ja muotimessuille pari viikkoa sitten, mutta nämä kaksi asiaa pitivät huolen siitä, etten tullut menneeksi, vaikka olin sitä kauan suunnitellut. Harmi, sillä siellä olisi ilmeisesti ollut mahdollista saada jokin ihana pikakampaus...
Tässä kai oleellisimmat kuulumiset. Kuten tekstistä voinee päätellä, minulta ei ehkä ihan lähiaikoina kannata odottaa kovin runsaslukuisia postauksia, mutta toki aina silloin tällöin!
Otsikko muuten on viittaus sekä tekstin sisältöön että erääseen Pokémon-hyökkäykseen ;)
Viime postaus päättyi kimuranttiin tilanteeseen sukusolujen pakastuksen suhteen. Suunnitelmissani oli mennä heti lokakuun alussa pakastuksesta vastaavan hedelmöitysklinikan lääkärille juttelemaan ongelmastani ja kysyäkseni mahdollisen toisen vaihtoehdon, kivesbiopsian, järkevyydestä. Mutta koska olen sisimmältäni todella pihi, suunnitelma jotenkin tyssäsi siihen, että lääkärikäynti olisi tullut maksamaan vähinään 50 e. Lähetin myös sähköpostia eräälle seksuaalineuvojalle, mutta koska vastausta ei kuulunut, koko pakastusjuttu jäi ihan taka-alalle. Kuivui kasaan. Minulle usein ehdotettu omakohtainen itsetyydytyksen harjoittelukin tuntuu edelleen mahdottoman vastenmieliseltä, etenkin kun aivoni ovat 100% sitä mieltä, että se ei tule onnistumaan, ja kun siihen ei ole pienintäkään mielenkiintoa.
Syys-lokakuun aikana myös yliopiston kolmas vuosi on osoittanut haastavuutensa. Aivan liian löysäksi muodostuneeseen kakkosvuoteen verrattuna tekemistä on nyt aivan hurjasti, eikä aika tahdo mitenkään riittää kaikkeen. Japanin kielen opiskelun ja kymmen- ja taas kymmensivuisten akateemisten artikkelien lukemisten lisäksi nyt on pitänyt myös tosissaan alkaa miettiä maaliskuuhun mennessä kirjoitettavan kandidaatintutkielman aihetta. Sen suhteen olen onneksi saanut edes pienen kipinän: ajattelin jollain tapaa tutkia Japanin trans-ihmisiä ja heidän ja yhteiskunnan välistä suhdetta. Japanissa on esimerkiksi länsimaisten "transvestiitti"- ja "transsukupuolinen"-kategorioiden lisäksi paljon omaperäisiä trans-kategoroita, kuten ニューハーフ ("New half") ja 男の娘 ("Otoko no ko"), joita voisi olla mielenkiintoista tutkia jotenkin. Alkuperäisenä ideana oli jopa tutkia, miten trans-ihmisiä kuvataan eri animesarjoissa, onko heidän kuvaamisensa muuttunut vuosien aikana, ja mitä trans-ihmisten näyttäminen ja tietynlainen kuvaaminen animessa kertoo yhteiskunnan ja animeteollisuuden asenteista. Tai jotain sensuuntaista. Saattaa kuulostaa ei-vakavastiotettavalta aiheelta, mutta kyllä tämänlaista tutkimusta nykyään tehdään, esim. eräs Cambridgen yliopiston tutkimus tutkii naishahmojen kuvaamista tietyissä anime- ja mangasarjoissa. Ties vaikka tosiaan päätyisin tähän animeaiheeseen. (Jos jollain on joku hyvä idea tähän aihevalintaan liittyen, saa mielellään kertoa!)
Lisäksi olen hakemassa Japaniin yliopistovaihtoon lukuvuodeksi 2014-2015. Myös hakemisprosessi on aiheuttanut paljon stressiä miettimisineen, opintosuunnitelmien laatimisineen ja motivaatiokirjeineen. Onneksi hakuaika päättyy pian, ja sitten vain toivotaan parasta.
Kaikki koulumaailman stressitekijät ovat vaikuttaneet paljon ajatuksiini ja ajankäyttööni. Olen alkanut miettiä, mikä arjessani on tällä hetkellä oikeasti tärkeää. Voisin kamppailla sukupuoliristiriidan kanssa päivästä toiseen ja sen varjolla jättää koulujutut hunningolle, jolloin todennäköisesti joutuisin syöksykierteeseen opinnoissa. Vaihtoehtoisesti voisin keskittyä kouluun, jotta saisin opinnot suoritettua kunnialla. Kuin huomaamatta kallistuin jälkimmäiseen vaihtoehtoon. Sekä trans-asia että koulujutut aiheuttavat minulle stressiä, joten toinen oli karsittava (ainakin väliaikaisesti) pois mielestä. Tämä ei tuntunut tietoisesti tehdyltä päätökseltä, se vain tapahtui - mieleni ei olisi yksinkertaisesti kestänyt suurta sukupuoliahdistusta ja suurta kouluahdistusta samaan aikaan, joten kuin luonnollisena reaktiona toinen työntyi sivuun. Olen ollut jopa yllättynyt, miten vähän olen miettinyt sukupuoliasioita viime viikkoina. Voisi sanoa, että koulustressiä lukuun ottamatta mieleni on ollut hyvinkin tyyni. Toisaalta tämäntapaisia "kausia" on ollut ennekin, joten lienevätköhän tuntemukset mihinkään oikeasti kadonneet. Toisaalta voi myös miettiä, onko trans-identiteettini sittenkään riittävän pysyvä, jos saan näin "helposti", ilman sen suurempaa ahdistumista, sivuutettua asian elämästäni (ainakin suurimmilta osin) jopa viikoiksi.
Lopetin myös naisena olemisen koulussa jo viikkoja sitten, valitettavasti. Tulin huomanneeksi, että aamulla laittautuminen (ja illalla sen poistaminen) vei liikaa aikaa. Kun nukkumanmenoaikani tuppaavat muutenkin lipsahtamaan hyvin myöhäiseen, en vain jaksanut enää herätä aamulla yli tuntia tavallista aiemmin - tai sitten halusin käyttää sen aamutunnin koulujuttujen tekemiseen. Ulkonäkö ei yksinkertaisesti enää tuntunut niin tärkeältä asialta kouluarjessa, että pystyisin panostamaan siihen opiskelun kustannuksella. Minullahan on selkeä periaate, että laittaudun joko kunnolla tai en ollenkaan. Jos laittaisin esimerkiksi vain pari naistenvaatetta enkä meikkaisi yms., näyttäisin todistetusti aika kummalliselta (varmaan muistatte sen hiljattaisen sovituskoppikuvan). Niinpä olen taas kokonaan "poikamoodissa", lukuun ottamatta hiuspinniä ja korvakoruja, jotka tuovat kuitenkin sopivasti naisellisuutta poikamoodiinkin. Jos aloittaisin hormonit, vähempikin laittautuminen riittäisi, kun naiseus alkaisi todennäköisesti käydä ilmi ulkonäöstä jo muutenkin.
Pääasian koulussa pitäisi kai olla opetuksen imeminen päähän, ja huomasin että naisena ollessa sekin vaikeutui. Vaikka opettajat olivat jo (kai) tottuneet ulkonäkööni, ja kaveritkin olivat asian suhteen erittäin positiivisia, luennoilla oli silti jotenkin todella itsetietoinen olo. Alkoi jotenkin kontrolloida ja tarkkailla omaa käyttäytymistään ja olemistaan niin paljon, että luennoilla harvoin pystyi keskittymään täysipainoisesti opetukseen. En myöskään etukäteen olisi uskonut, että pienet fyysiset häiriötekijät, kuten mm. hiostavien (teko)tissien alituinen kutiaminen ja ripsivärin kirveleminen (epäilen etteivät silmäni tosiaan tykkää mistään ripsarista...), voisivat muodostua niin suureksi rasitteeksi. Nämäkin syyt omalta osaltaan vaikuttivat päätökseeni siirtyä toistaiseksi takaisin poikamoodiin.
Kaikesta huolimatta en ole mitenkään radikaalisti muuttunut - tykkään edelleen lolitasta (vaikka ehdinkin loleilemaan nykyään tosi harvoin) enkä ole poissulkenut prosessin alkamisen mahdollisuutta. Yhteen sanaan tiivistettynä koulu (=yliopisto) vain on vienyt huomioni viime aikoina täysin muihin asioihin. Toinen tiivistävä sana olisi Pokémon - olen pelannut Pokémon X:ää nyt melkein 100 tuntia kahden viikon takaisesta lauantaista lähtien, eikä loppua pelaamiselle näy. Koulu ja Pokémon luonnehtivatkin lähes täydellisesti tämänhetkistä arkeani. Tarkoitus oli myös mennä Messukeskukseen kauneus- ja muotimessuille pari viikkoa sitten, mutta nämä kaksi asiaa pitivät huolen siitä, etten tullut menneeksi, vaikka olin sitä kauan suunnitellut. Harmi, sillä siellä olisi ilmeisesti ollut mahdollista saada jokin ihana pikakampaus...
Tässä kai oleellisimmat kuulumiset. Kuten tekstistä voinee päätellä, minulta ei ehkä ihan lähiaikoina kannata odottaa kovin runsaslukuisia postauksia, mutta toki aina silloin tällöin!
Otsikko muuten on viittaus sekä tekstin sisältöön että erääseen Pokémon-hyökkäykseen ;)
lauantai 28. syyskuuta 2013
The start is near... yet so far
Prosessin alku on periaatteessa tosi lähellä. Viime viikkoina postiluukustani ovat tipahtaneet lähetteet niin foniatrille kuin laser-epilaatioon. Marraskuun lopun foniatrikäynnillä aletaan siis harjoituttaa ääntäni naisellisemmaksi ja joulukuun alussa "partakarvoistani" taas osa poistuu pysyvästi (tästä lähtien vihdoin veloituksetta diagnoosin ansiosta!). Nimenmuutoslähete on voimassa koko ajan, joten voin muuttaa nimeni naisen nimeksi milloin tahansa. Itse hormoneista ei kuulunut mitään moneen viikkoon, joten otin itse yhteyttä asianomaisiin tämän viikon alussa ja sainkin reseptin heti seuraavana päivänä. Eilen kävin ostamassa hormonit, joten nyt minulla on kaikki tarvittava prosessin menestyksekkääseen aloittamiseen.
Mikä siis enää on esteenä? Vanhempien vastustuksesta ja hormonien terveysriskien ajattelusta koen päässeeni jotenkin yli, mutta on vielä yksi tärkeä asia, joka on muodostunut lähes ylitsepääsemättömän vaikeaksi - nimittäin sukusolujen pakastus (eli siittiöiden tallettaminen lapsensaantia varten). Kuten olen aiemminkin maininnut, minulla on ollut haaveena vielä joskus saada oma biologinen lapsi (tai useampia), ja kun se ei kerran synnyttämällä onnistu, tämä on minun kohdallani ainoa tapa. Ennen pakastusta en siis voi aloittaa prosessia, koska solujen laatu voi laskea nopeastikin hormonien aloittamisen jälkeen.
Pahoittelen jos tämä kuulostaa hiukan henkilökohtaiselta, mutta... ongelmana on, että noiden solujen kehosta ulos saaminen on minulle äärettömän vaikeaa. Kuullessani ensi kertaa solujen pakastuksesta pidin itsestäänselvänä, että niillä on laitteet ja keinot, joilla solut otetaan ammattimaisesti talteen. Kun keväällä otin yhteyttä pakastuksesta vastaavaan hedelmöitysklinikkaan, karu totuus selvisi: asiakkaan pitää saada solut itse ulos itsestään. Minäpä en sellaiseen ole koskaan pystynyt. Tein jo yhden turhan reissun tamperelaiselle hedelmöitysklinikalle todetakseni yli tunnin yrittämisen jälkeen, että soluja ei näy eikä kuulu (tähän viittasin viime postauksessani). Eikö olekin ironista, että saadakseni kehoni naiselliseksi minun pitäisi ensin oppia käyttämään sitä niin kuin miehet... Toivon vain, että ihme tapahtuisi ja saisin mokoman litkun jotenkin pakastukseen. Heti kun tuo asia olisi suoritettu, ensimmäinen hormonitabletti löytäisi tiensä mahaani. Tällä hetkellä vain on aika umpikujafiilis.
Tällaisia mietteitä tällä hetkellä. Tekstiä piristämään lisättäköön yksi kuva minusta viime viikolta:
Mikä siis enää on esteenä? Vanhempien vastustuksesta ja hormonien terveysriskien ajattelusta koen päässeeni jotenkin yli, mutta on vielä yksi tärkeä asia, joka on muodostunut lähes ylitsepääsemättömän vaikeaksi - nimittäin sukusolujen pakastus (eli siittiöiden tallettaminen lapsensaantia varten). Kuten olen aiemminkin maininnut, minulla on ollut haaveena vielä joskus saada oma biologinen lapsi (tai useampia), ja kun se ei kerran synnyttämällä onnistu, tämä on minun kohdallani ainoa tapa. Ennen pakastusta en siis voi aloittaa prosessia, koska solujen laatu voi laskea nopeastikin hormonien aloittamisen jälkeen.
Pahoittelen jos tämä kuulostaa hiukan henkilökohtaiselta, mutta... ongelmana on, että noiden solujen kehosta ulos saaminen on minulle äärettömän vaikeaa. Kuullessani ensi kertaa solujen pakastuksesta pidin itsestäänselvänä, että niillä on laitteet ja keinot, joilla solut otetaan ammattimaisesti talteen. Kun keväällä otin yhteyttä pakastuksesta vastaavaan hedelmöitysklinikkaan, karu totuus selvisi: asiakkaan pitää saada solut itse ulos itsestään. Minäpä en sellaiseen ole koskaan pystynyt. Tein jo yhden turhan reissun tamperelaiselle hedelmöitysklinikalle todetakseni yli tunnin yrittämisen jälkeen, että soluja ei näy eikä kuulu (tähän viittasin viime postauksessani). Eikö olekin ironista, että saadakseni kehoni naiselliseksi minun pitäisi ensin oppia käyttämään sitä niin kuin miehet... Toivon vain, että ihme tapahtuisi ja saisin mokoman litkun jotenkin pakastukseen. Heti kun tuo asia olisi suoritettu, ensimmäinen hormonitabletti löytäisi tiensä mahaani. Tällä hetkellä vain on aika umpikujafiilis.
Tällaisia mietteitä tällä hetkellä. Tekstiä piristämään lisättäköön yksi kuva minusta viime viikolta:
lauantai 21. syyskuuta 2013
Tracon 8
Heippa taas! Tällä kertaa vähän "kevyempi" postauksen aihe. Viikko sitten sain nimittäin parin kuukauden tauon jälkeen nauttia taas hurmaavasta con-ilmapiiristä, kun sipsuttelin ympäriinsä Tracon-nimisessä animetapahtumassa. Traconilla on minulle erityinen merkitys, sillä juuri Traconissa käytin ensimmäistä kertaa lolita-tyyliä kolme vuotta sitten, kesällä 2010. Lolitaa minulla onkin ollut päällä muistaakseni joka Traconissa (tosin vuodesta 2011 en olekaan aivan varma), ja tällä kertaa asuni oli tällainen:
Hi you all! A week again I had once again to opportunity to enjoy some amazing con atmosphere at Tracon in Tampere. Tracon holds a special meaning for me, as Tracon 2010 was the first time ever I wore lolita. Since then I've been wearing lolita in every Tracon (even though I can't remember what I wore there in 2011), and this time my outfit was as follows:
Kävi niin hauskasti, että mekkoni oli täsmälleen sama kuin viime vuoden Traconissa, mutta tällä kertaa vaaleanpunaisen sijaan punaisena. Punainen mekkohan minulla oli kesällä mm. Desuconissakin, mutta punaiset mekot vain ovat niin kivoja, että pitihän tämäkin ostaa! Edulliseen Bodyline-hintaansa suhteutettuna mielestäni vallan ihana. Kengiksi valitsin tällä kertaa mukavuussyistä ballerinat, ja päässäni laineilivat jälleen omiin hiuksiini tarrautuneet pidennykset, joiden kiinnittämisessä olen mielestäni tullut jo vähän ketterämmäksi.
Such a coincidence - my dress was exactly the same as at last year's Tracon, with the exception that now it was red instead of light pink. I did wear a red dress also in Desucon and Helsinki Pride this summer, but red dresses just appear to be so nice that I had to buy this one too. Taking into consideration the inexpensive price, these Bodyline dresses are quite lovely. For shoes, I decided to go with ballerinas because I wanted some comfort, knowing there would be a lot of walking during the weekend. On my head I had again my clip extensions, the attaching of which has become a bit easier for me.
Traconia edeltänyt fiilis oli kuitenkin ankea. Yllättävänkin isoksi muodostunut koulustressi/-kiire yhdistettynä iänikuiseen prosessin pähkäilyyn oli pitänyt mieleni niin ahdistuneena, että en ollut juurikaan päässyt virittäytymään iloiseen con-mielentilaan. Perjantaina minulle vieläpä alkoi ilmestyä flunssaa, joka viikonlopun aikana vain yltyi. Perjantaina oli muutenkin harvinaisen itkuista erääseen prosessiasiaan liittyen (josta kertonen tarkemmin erillisessä postauksessa), joten fiilikseni ennen conia olivat tosi maassa - tuntui, ettei riittäisi voimia lähteä koko coniin.
My feelings before the con were quite bad, though. Pressure from school combined with the forever-continuing thinking about the process had kept my mind so stressed that I really couldn't bring myself to the happy "con mood". On Friday I also started to show some symtoms of flu which went even worse during the weekend. Friday was also sad in another aspect related to my process (which I'll tell you about later), so my mind was pretty down right before the con - I even felt like I wouldn't be able to go to the con at all.
Onneksi kuitenkin lähdin, sillä Traconissa mieleni piristyi paljon. Nautin erityisen paljon Traconin konserteista, mutta kuten aiemmissakin coneissa, ihanien ihmisten tapaaminen jäi ehdottomasti parhaaksi muistoksi. Kiitos te kaikki, jotka tulitte juttelemaan, halaamaan ja/tai ottamaan kuvan ♥! (Ja kiitos myös sinä, joka lähetit minulle "Saa halata!" -pinssin!) Olette mahtavia lukijat! ^.^
But it was a good decision to go. At this year's Tracon I enjoyed especially the concerts quite alot, but just like in all conventions before, also this time the best experience was meeting so many lovely people! Thank you all who came to talk, hug, or take a picture ♥! You're wonderful, my dear readers!
Hi you all! A week again I had once again to opportunity to enjoy some amazing con atmosphere at Tracon in Tampere. Tracon holds a special meaning for me, as Tracon 2010 was the first time ever I wore lolita. Since then I've been wearing lolita in every Tracon (even though I can't remember what I wore there in 2011), and this time my outfit was as follows:
Kävi niin hauskasti, että mekkoni oli täsmälleen sama kuin viime vuoden Traconissa, mutta tällä kertaa vaaleanpunaisen sijaan punaisena. Punainen mekkohan minulla oli kesällä mm. Desuconissakin, mutta punaiset mekot vain ovat niin kivoja, että pitihän tämäkin ostaa! Edulliseen Bodyline-hintaansa suhteutettuna mielestäni vallan ihana. Kengiksi valitsin tällä kertaa mukavuussyistä ballerinat, ja päässäni laineilivat jälleen omiin hiuksiini tarrautuneet pidennykset, joiden kiinnittämisessä olen mielestäni tullut jo vähän ketterämmäksi.
Such a coincidence - my dress was exactly the same as at last year's Tracon, with the exception that now it was red instead of light pink. I did wear a red dress also in Desucon and Helsinki Pride this summer, but red dresses just appear to be so nice that I had to buy this one too. Taking into consideration the inexpensive price, these Bodyline dresses are quite lovely. For shoes, I decided to go with ballerinas because I wanted some comfort, knowing there would be a lot of walking during the weekend. On my head I had again my clip extensions, the attaching of which has become a bit easier for me.
Traconia edeltänyt fiilis oli kuitenkin ankea. Yllättävänkin isoksi muodostunut koulustressi/-kiire yhdistettynä iänikuiseen prosessin pähkäilyyn oli pitänyt mieleni niin ahdistuneena, että en ollut juurikaan päässyt virittäytymään iloiseen con-mielentilaan. Perjantaina minulle vieläpä alkoi ilmestyä flunssaa, joka viikonlopun aikana vain yltyi. Perjantaina oli muutenkin harvinaisen itkuista erääseen prosessiasiaan liittyen (josta kertonen tarkemmin erillisessä postauksessa), joten fiilikseni ennen conia olivat tosi maassa - tuntui, ettei riittäisi voimia lähteä koko coniin.
My feelings before the con were quite bad, though. Pressure from school combined with the forever-continuing thinking about the process had kept my mind so stressed that I really couldn't bring myself to the happy "con mood". On Friday I also started to show some symtoms of flu which went even worse during the weekend. Friday was also sad in another aspect related to my process (which I'll tell you about later), so my mind was pretty down right before the con - I even felt like I wouldn't be able to go to the con at all.
Onneksi kuitenkin lähdin, sillä Traconissa mieleni piristyi paljon. Nautin erityisen paljon Traconin konserteista, mutta kuten aiemmissakin coneissa, ihanien ihmisten tapaaminen jäi ehdottomasti parhaaksi muistoksi. Kiitos te kaikki, jotka tulitte juttelemaan, halaamaan ja/tai ottamaan kuvan ♥! (Ja kiitos myös sinä, joka lähetit minulle "Saa halata!" -pinssin!) Olette mahtavia lukijat! ^.^
But it was a good decision to go. At this year's Tracon I enjoyed especially the concerts quite alot, but just like in all conventions before, also this time the best experience was meeting so many lovely people! Thank you all who came to talk, hug, or take a picture ♥! You're wonderful, my dear readers!
maanantai 9. syyskuuta 2013
BIG NEWS!
Nopeammin kuin uskoinkaan, minulla on ilo ilmoittaa kaikille, että...
Olen nyt virallisesti transsukupuolinen!
Ihan mieletöntä, enää ei tarvitse jännittää! Diagnoosista (F64.0 eli transsukupuolisuus) on nyt kolme päivää, mutta sitä on vieläkin vaikea uskoa todeksi. 17.1. alkanut tutkimusvaihe päättyi 232 päivän eli vähän yli 7½ kuukauden jälkeen diagnoosin asettamiseen 6.9.2013. Kun muistetaan, että tutkimusvaiheen määrätty vähimmäiskesto on 6 kk - joka helposti venähtää vuoteen tai vielä pitempään - olen tosi tyytyväinen oman tutkimusvaiheeni vauhdikkuuteen.
Viimeksi kun kirjoittelin blogiin tutkimusvaiheesta kesäkuun lopussa, olin juuri selvinnyt psykologikäynneistä. Sen jälkeen ei ole ollut paljon kirjoitettavaa, koska transpoli hiljeni henkilökunnan kesäloman ajaksi. Seuraava aikani olikin vasta 29.8. eli ihan hiljattain, jolloin oli Naistenklinikan Hormonipoliklinikalla hyvin pintapuolinen terveystarkastus. Käynnillä kerrottiin myös hormonien vaikutuksista, joista tiesin kyllä jo melkein kaiken etukäteen.
Vain reilu viikko tämän jälkeen (6.9.), oli tutkimusvaiheen kenties jännittävin käynti, läheistapaaminen. Läheistapaamisen tarkoituksena on, että hoitohenkilökunta (yleensä lääkäri ja sairaanhoitaja) kertoo potilaan valitsemille läheisille, esimerkiksi vanhemmille, mistä oikein on kysymys, ja vastaa näiden mieltä painaviin kysymyksiin. Valitsiin tapaamiseen tietysti vanhemmat, koska toivoin että hoitohenkilökunta saisi esitettyä heille asiat niin, että he voisivat muuttaa näkökantaansa edes vähän myönteisemmäksi. Vanhemmat toki suostuivat tulemaan, ajattelivathan he tapaamisen olevan "viimeinen mahdollisuus" pystyä itse vaikuttamaan tapahtumien kulkuun.
Niin koitti perjantaiaamu, jona vanhempani huristelivat kaukaiselta paikkakunnalta transpolin pyöreän pöydän ääreen, valmiina esittämään omia näkemyksiään minusta ja prosessista. Jo poliklinikan parkkipaikalla he joutuivat kokemaan järkytyksen nähdessään minut ensimmäistä kertaa naisten vaatteissa (persikanvärisessä takissani) eikä itse kokous ollut heille yhtään sen mieluisampi. Lääkärin ja sairaanhoitajan emännöimä keskustelu alkoi rauhallisesti (vaikkakin tunnelman kireys oli aistittavissa), mutta jo äidin ensimmäisestä puheenvuorosta lähtien kaikille paikallaolijoille kävi selväksi, että vanhempani pitävät prosessiin ryhtymistä maalaisjärjen- ja moraalinvastaisena tekona (suurena syntinä), eivät tulisi arvomaailmastaan johtuen _koskaan_ tottumaan muutokseeni (saati tukemaan sitä), ja että heidän mielestään en ole liian heppoisten tutkimusten takia oikeasti transsukupuolinen. Itsekin olin välillä äänessä, joko kommentoimassa äidin väittämiä tai vastaamassa muutamiin lääkärin kysymyksiin.
Tapaamiseen varattu aika kului nopeasti. Väittelynomainen keskustelu olisi voinut jatkua iltaan saakka, mutta noin viisi minuuttia ennen tapaamiseen varatun ajan loppumista lääkäri siirtyi yllättäin toiseen aiheeseen - diagnoosiini. Saisinko diagnoosin jo nyt?! KYLLÄ! Lääkäri kertoi, kuinka tutkimusryhmä oli ollut yksimielinen siitä, ettei tapauksessani ilmennyt mitään, mikä olisi voinut estää tai lykätä diagnoosin saamista, ja ojensi diagnoosipaperit minulle. Olin niin yllättynyt äkillisestä julkistuksesta, etten osannut edes iloita, etenkään vanhempien läsnäollessa. Olin ollut varautunut, että saisin diagnoosin myöhemmin syksyllä tai ehkä vasta alkutalvena, mutta henkilökunnan aikataulukiireiden ja tapaukseni selkeyden vuoksi läheistapaaminen ja diagnoosin paljastava hoitoneuvottelu olikin päätetty yhdistää.
Läheistapaaminen kääntyi siis äkkiarvaamatta hoitoneuvotteluksi, jossa minun oli määrä valita, mitä hoitoja haluan. Aluksi minulta kysyttiin, saavatko vanhempani olla samassa huoneessa hoitoneuvottelun ajan, ja vastasin sen kummempia ajattelematta myöntävästi. Mutta heti kun olin ehtinyt päästää suustani, että toivoisin saavani lähetteet ainakin hormoneihin ja foniatrille, kasvattajani hyppäsivät ylös tuoleistaan. "Nyt meille riitti". He eivät yksinkertaisesti kestäneet kuulla näin "radikaalia" asiaa poikansa sanomana ja lähtivät vauhdilla ulos huoneesta. Niin paljon kuin olenkin prosessia halunnut, minun kävi heitä tosi sääliksi - ja käy edelleen. Hormonien ja foniatrin lisäksi sain lähetteet laser-karvanpoistoon (jossa olenkin käynyt jo kaksi kertaa aiemmin poistamassa parransänkeä) sekä nimenvaihdokseen. Aataminomenan höyläystä en ainakaan vielä rohjennut valita, sillä moisesta en ollut aiemmin kuullutkaan enkä arvellut sille olevan niin suurta tarvetta.
Lähetteitä on nyt vaikka minne ja prosessi valmiina alkamaan, joten eivätkö asiat ole loistavasti? Valitettavasti eivät. Tunnelma on hyvin sekava, ja suurimpana syynä siihen ovat juuri vanhempani. Kyse ei ole siitä, ettenkö pystyisi aloittamaan prosessia ilman vanhempien tukea. Mahtavaa tukea saan perheen ulkopuoleltakin, kuten ystäviltä ja teiltä lukijoilta. Mutta koska välitän perheestäni varmasti yhtä paljon kuin he minusta, pahimmalta minusta tuntuu se, miten paljon surua ja ongelmia aiheutan heille, jos ryhdyn prosessiin. Perjantaina sain esimerkiksi ensimmäistä kertaa kuulla, että helmikuinen paljastuskirjeeni oli aiheuttanut heille jopa rytmihäiriöitä. He eivät olisi kuulemma noinkaan hyvässä kunnossa ilman ystäviensä tukea. Kun kuuntelen heidän juttujaan, syyllisyydentunne valtaa usein mieleni. Esimerkiksi isäni täyttää syksyllä pyöreitä vuosia, mutta vanhempani harkitsevat suunniteltujen (pienimuotoisten) sukujuhlien peruuttamista, koska he ovat varmoja, että ruokapöytäkeskustelu kääntyisi sukulaisten toimesta hiusteni pituuteen ja FB-profiilikuvaani ja lopulta ehkä jopa sukupuolenkorjausjuttuihin, joten tilaisuus olisi päivänsankarin (ja muun perheen) kannalta kaikkea muuta kuin iloinen. Käytännössä juhlat siis peruutettaisiin minun takiani. Myös lauseet kuten "niin paljon olemme tehneet sinun eteesi ja tämänkö saamme palkaksi" ovat omiaan lisäämään syyllisyydentunnetta.
Koska perheelläni on vahvasti kristilliset moraalikäsitykset ja arvomaailma, heidän suruaan lisää suuresti myös se, että he "tietävät" rakkaan poikansa joutuvan prosessin takia helvettiin kuoleman jälkeen, koska Jumalan syntymässä antaman ruumiin luonnoton muokkaaminen on mitä suurin synti. Synnithän voi tunnetusti saada anteeksi, mutta koska en itse pidä prosessia syntinä, en tietenkään pysty saamaan sitä anteeksi. Mutta miten voin edes tehdä syntiä, jos en aiheuta pahaa kenellekään? Heidän mukaansa teen pahaa heille (koska saan heidät suremaan) sekä ennen kaikkea Jumalalle, joka on laatinut minulle suunnitelman miehenä, ei naisena. Vaikka ajatus helvettiin joutumisesta sukupuolenkorjauksen takia tuntuu mielettömältä, pelottelu pistää miettimään. "Mitä jos olemmekin oikeassa?", he sanovat. Tokihan on transsukupuolisia sekä transsukupuoliset hyväksyviä kristittyjä, mutta vanhempieni mielestä nämä ovat etääntyneet oikeasta uskosta eivätkä puhu mitään kristinuskon tärkeimmistä asioista eli Jeesuksesta ja synnistä.
Löysin netistä pari kirjoitusta, jotka katsovat transseksuaalisuutta kristillisestä näkökulmasta ja voisivat olla melkeinpä vanhempieni kirjoittamia. Mitä mieltä olette - onko prosessi tosiaan nieltävä syntinä vai voisiko sitä selittää kristillisestä näkökulmasta millään muulla tapaa?
Juttu 1
Juttu 2
Haluaisin niin kovasti välttää perheeni surun, joten väistämättä tulen kysyneeksi itseltäni, onko minun tosiaan pakko aloittaa prosessi. Jotkuthan sanovat, että prosessi kannattaa aloittaa vain, jos ei ole mitään muuta vaihtoehtoa. Mutta minähän olen sukupuoliristiriidan tuntemuksista huolimatta kuitenkin kohtalaisen onnellinen jo nyt, ainakin monet ovat sanoneet minun vaikuttaneen onnelliselta. (Eri asia on, miten suuri osa onnellisuudesta onkin johtunut juuri siitä, että olen tiennyt prosessin lähestyvän) Olen myös pyöritellyt mielessäni, miten tärkeä asia sukupuoli minulle oikeastaan on. Olen nyt ollut viikon ajan naisena koulussa, ja olen huomannut että luentoihin keskittyessäni oikeastaan jopa unohdan, mitä sukupuolta olen. Tältä kannalta mietin, pärjäisinkö ehkä jopa loppuelämäni biologisena miehenä niin, että minulla olisi jotain mielenkiintoista ajateltavaa (mielenkiintoinen työ tms.) ja jättäisin sukupuoleen keskittymisen tavallaan taka-alalle. Onhan kuitenkin selvää, ettei koko elämä voi olla pelkkää "flow-tilaa", joten vaikka väliaikaisesti saisin oltua välittämättä sukupuoliristiriidan tuntemuksista, luultavasti ne palaisivat jossain vaiheessa entistä pahempina.
Vaikka edellä pohdin keinoja välttää prosessi, ei pidä unohtaa, että haluan sitä edelleen todella paljon. Jokin selittämätön tunne sisälläni kannustaa minua aloittamaan prosessin, meni syteen tai saveen. Tuntuu, että nyt olen siinä tilanteessa, etten koskaan tule tietämään itselleni parasta ratkaisua, ellen edes kokeile hormoneja. Olen yrittänyt sanoa vanhemmilleni, että he antaisivat minun edes kokeilla, koska varmasti lopettaisin hormonien käytön, jos huomaisin niiden olevan jollain tavalla sopimattomia minulle. Sopivuuden huomaisi todennäköisesti muutaman viikon sisällä, ja siihen mennessä mitään peruuttamatontakaan ei olisi ehtinyt tapahtua.
Miten siis tästä eteenpäin? Hoitoneuvottelussa minulle sanottiin, että saisin hormonipoliklinikalta hormonit muutaman viikon päästä, joten ainakin siihen asti on siis vielä aikaa harkita aloittamispäätöstä. Hormonien käyttö aiheuttaa ennen pitkää lisääntymiskyvyttömyyden, joten tällä viikolla olen myös menossa säilömään eli pakastamaan sukusoluja hedelmöityspoliklinikalle, jotta pidän vielä elossa mahdollisuuden omiin biologisiin jälkeläisiin - lapset ovat kuitenkin olleet jonkinlaisena tulevaisuudenhaaveenani jo pienestä pitäen.
Olen pohtinut asiat puhki tässä kuukausien mittaan, mutta nyt diagnoosin tultua kaikki tuntuu vain niin paljon konkreettisemmalta. Nyt kun aloittamispäätös on virallisesti vain ja ainoastaan minun käsissäni, päätöksen tekeminen tuntuu vaikeammalta kuin koskaan.
(En saanut tähän postaukseen kuin pintaraapaisun ajatuksistani, mutta toivottavasti saitte jonkinlaisen käsityksen!)
English summary: I got the diagnosis so now I'm officially transsexual. My parents didn't take it lightly and they say it'd be a great sin to start the transition. Therefore, I'm wondering what to do - continue like this or take the step to transition.
Olen nyt virallisesti transsukupuolinen!
Ihan mieletöntä, enää ei tarvitse jännittää! Diagnoosista (F64.0 eli transsukupuolisuus) on nyt kolme päivää, mutta sitä on vieläkin vaikea uskoa todeksi. 17.1. alkanut tutkimusvaihe päättyi 232 päivän eli vähän yli 7½ kuukauden jälkeen diagnoosin asettamiseen 6.9.2013. Kun muistetaan, että tutkimusvaiheen määrätty vähimmäiskesto on 6 kk - joka helposti venähtää vuoteen tai vielä pitempään - olen tosi tyytyväinen oman tutkimusvaiheeni vauhdikkuuteen.
Viimeksi kun kirjoittelin blogiin tutkimusvaiheesta kesäkuun lopussa, olin juuri selvinnyt psykologikäynneistä. Sen jälkeen ei ole ollut paljon kirjoitettavaa, koska transpoli hiljeni henkilökunnan kesäloman ajaksi. Seuraava aikani olikin vasta 29.8. eli ihan hiljattain, jolloin oli Naistenklinikan Hormonipoliklinikalla hyvin pintapuolinen terveystarkastus. Käynnillä kerrottiin myös hormonien vaikutuksista, joista tiesin kyllä jo melkein kaiken etukäteen.
Vain reilu viikko tämän jälkeen (6.9.), oli tutkimusvaiheen kenties jännittävin käynti, läheistapaaminen. Läheistapaamisen tarkoituksena on, että hoitohenkilökunta (yleensä lääkäri ja sairaanhoitaja) kertoo potilaan valitsemille läheisille, esimerkiksi vanhemmille, mistä oikein on kysymys, ja vastaa näiden mieltä painaviin kysymyksiin. Valitsiin tapaamiseen tietysti vanhemmat, koska toivoin että hoitohenkilökunta saisi esitettyä heille asiat niin, että he voisivat muuttaa näkökantaansa edes vähän myönteisemmäksi. Vanhemmat toki suostuivat tulemaan, ajattelivathan he tapaamisen olevan "viimeinen mahdollisuus" pystyä itse vaikuttamaan tapahtumien kulkuun.
Niin koitti perjantaiaamu, jona vanhempani huristelivat kaukaiselta paikkakunnalta transpolin pyöreän pöydän ääreen, valmiina esittämään omia näkemyksiään minusta ja prosessista. Jo poliklinikan parkkipaikalla he joutuivat kokemaan järkytyksen nähdessään minut ensimmäistä kertaa naisten vaatteissa (persikanvärisessä takissani) eikä itse kokous ollut heille yhtään sen mieluisampi. Lääkärin ja sairaanhoitajan emännöimä keskustelu alkoi rauhallisesti (vaikkakin tunnelman kireys oli aistittavissa), mutta jo äidin ensimmäisestä puheenvuorosta lähtien kaikille paikallaolijoille kävi selväksi, että vanhempani pitävät prosessiin ryhtymistä maalaisjärjen- ja moraalinvastaisena tekona (suurena syntinä), eivät tulisi arvomaailmastaan johtuen _koskaan_ tottumaan muutokseeni (saati tukemaan sitä), ja että heidän mielestään en ole liian heppoisten tutkimusten takia oikeasti transsukupuolinen. Itsekin olin välillä äänessä, joko kommentoimassa äidin väittämiä tai vastaamassa muutamiin lääkärin kysymyksiin.
Tapaamiseen varattu aika kului nopeasti. Väittelynomainen keskustelu olisi voinut jatkua iltaan saakka, mutta noin viisi minuuttia ennen tapaamiseen varatun ajan loppumista lääkäri siirtyi yllättäin toiseen aiheeseen - diagnoosiini. Saisinko diagnoosin jo nyt?! KYLLÄ! Lääkäri kertoi, kuinka tutkimusryhmä oli ollut yksimielinen siitä, ettei tapauksessani ilmennyt mitään, mikä olisi voinut estää tai lykätä diagnoosin saamista, ja ojensi diagnoosipaperit minulle. Olin niin yllättynyt äkillisestä julkistuksesta, etten osannut edes iloita, etenkään vanhempien läsnäollessa. Olin ollut varautunut, että saisin diagnoosin myöhemmin syksyllä tai ehkä vasta alkutalvena, mutta henkilökunnan aikataulukiireiden ja tapaukseni selkeyden vuoksi läheistapaaminen ja diagnoosin paljastava hoitoneuvottelu olikin päätetty yhdistää.
Läheistapaaminen kääntyi siis äkkiarvaamatta hoitoneuvotteluksi, jossa minun oli määrä valita, mitä hoitoja haluan. Aluksi minulta kysyttiin, saavatko vanhempani olla samassa huoneessa hoitoneuvottelun ajan, ja vastasin sen kummempia ajattelematta myöntävästi. Mutta heti kun olin ehtinyt päästää suustani, että toivoisin saavani lähetteet ainakin hormoneihin ja foniatrille, kasvattajani hyppäsivät ylös tuoleistaan. "Nyt meille riitti". He eivät yksinkertaisesti kestäneet kuulla näin "radikaalia" asiaa poikansa sanomana ja lähtivät vauhdilla ulos huoneesta. Niin paljon kuin olenkin prosessia halunnut, minun kävi heitä tosi sääliksi - ja käy edelleen. Hormonien ja foniatrin lisäksi sain lähetteet laser-karvanpoistoon (jossa olenkin käynyt jo kaksi kertaa aiemmin poistamassa parransänkeä) sekä nimenvaihdokseen. Aataminomenan höyläystä en ainakaan vielä rohjennut valita, sillä moisesta en ollut aiemmin kuullutkaan enkä arvellut sille olevan niin suurta tarvetta.
Lähetteitä on nyt vaikka minne ja prosessi valmiina alkamaan, joten eivätkö asiat ole loistavasti? Valitettavasti eivät. Tunnelma on hyvin sekava, ja suurimpana syynä siihen ovat juuri vanhempani. Kyse ei ole siitä, ettenkö pystyisi aloittamaan prosessia ilman vanhempien tukea. Mahtavaa tukea saan perheen ulkopuoleltakin, kuten ystäviltä ja teiltä lukijoilta. Mutta koska välitän perheestäni varmasti yhtä paljon kuin he minusta, pahimmalta minusta tuntuu se, miten paljon surua ja ongelmia aiheutan heille, jos ryhdyn prosessiin. Perjantaina sain esimerkiksi ensimmäistä kertaa kuulla, että helmikuinen paljastuskirjeeni oli aiheuttanut heille jopa rytmihäiriöitä. He eivät olisi kuulemma noinkaan hyvässä kunnossa ilman ystäviensä tukea. Kun kuuntelen heidän juttujaan, syyllisyydentunne valtaa usein mieleni. Esimerkiksi isäni täyttää syksyllä pyöreitä vuosia, mutta vanhempani harkitsevat suunniteltujen (pienimuotoisten) sukujuhlien peruuttamista, koska he ovat varmoja, että ruokapöytäkeskustelu kääntyisi sukulaisten toimesta hiusteni pituuteen ja FB-profiilikuvaani ja lopulta ehkä jopa sukupuolenkorjausjuttuihin, joten tilaisuus olisi päivänsankarin (ja muun perheen) kannalta kaikkea muuta kuin iloinen. Käytännössä juhlat siis peruutettaisiin minun takiani. Myös lauseet kuten "niin paljon olemme tehneet sinun eteesi ja tämänkö saamme palkaksi" ovat omiaan lisäämään syyllisyydentunnetta.
Koska perheelläni on vahvasti kristilliset moraalikäsitykset ja arvomaailma, heidän suruaan lisää suuresti myös se, että he "tietävät" rakkaan poikansa joutuvan prosessin takia helvettiin kuoleman jälkeen, koska Jumalan syntymässä antaman ruumiin luonnoton muokkaaminen on mitä suurin synti. Synnithän voi tunnetusti saada anteeksi, mutta koska en itse pidä prosessia syntinä, en tietenkään pysty saamaan sitä anteeksi. Mutta miten voin edes tehdä syntiä, jos en aiheuta pahaa kenellekään? Heidän mukaansa teen pahaa heille (koska saan heidät suremaan) sekä ennen kaikkea Jumalalle, joka on laatinut minulle suunnitelman miehenä, ei naisena. Vaikka ajatus helvettiin joutumisesta sukupuolenkorjauksen takia tuntuu mielettömältä, pelottelu pistää miettimään. "Mitä jos olemmekin oikeassa?", he sanovat. Tokihan on transsukupuolisia sekä transsukupuoliset hyväksyviä kristittyjä, mutta vanhempieni mielestä nämä ovat etääntyneet oikeasta uskosta eivätkä puhu mitään kristinuskon tärkeimmistä asioista eli Jeesuksesta ja synnistä.
Löysin netistä pari kirjoitusta, jotka katsovat transseksuaalisuutta kristillisestä näkökulmasta ja voisivat olla melkeinpä vanhempieni kirjoittamia. Mitä mieltä olette - onko prosessi tosiaan nieltävä syntinä vai voisiko sitä selittää kristillisestä näkökulmasta millään muulla tapaa?
Juttu 1
Juttu 2
Haluaisin niin kovasti välttää perheeni surun, joten väistämättä tulen kysyneeksi itseltäni, onko minun tosiaan pakko aloittaa prosessi. Jotkuthan sanovat, että prosessi kannattaa aloittaa vain, jos ei ole mitään muuta vaihtoehtoa. Mutta minähän olen sukupuoliristiriidan tuntemuksista huolimatta kuitenkin kohtalaisen onnellinen jo nyt, ainakin monet ovat sanoneet minun vaikuttaneen onnelliselta. (Eri asia on, miten suuri osa onnellisuudesta onkin johtunut juuri siitä, että olen tiennyt prosessin lähestyvän) Olen myös pyöritellyt mielessäni, miten tärkeä asia sukupuoli minulle oikeastaan on. Olen nyt ollut viikon ajan naisena koulussa, ja olen huomannut että luentoihin keskittyessäni oikeastaan jopa unohdan, mitä sukupuolta olen. Tältä kannalta mietin, pärjäisinkö ehkä jopa loppuelämäni biologisena miehenä niin, että minulla olisi jotain mielenkiintoista ajateltavaa (mielenkiintoinen työ tms.) ja jättäisin sukupuoleen keskittymisen tavallaan taka-alalle. Onhan kuitenkin selvää, ettei koko elämä voi olla pelkkää "flow-tilaa", joten vaikka väliaikaisesti saisin oltua välittämättä sukupuoliristiriidan tuntemuksista, luultavasti ne palaisivat jossain vaiheessa entistä pahempina.
Vaikka edellä pohdin keinoja välttää prosessi, ei pidä unohtaa, että haluan sitä edelleen todella paljon. Jokin selittämätön tunne sisälläni kannustaa minua aloittamaan prosessin, meni syteen tai saveen. Tuntuu, että nyt olen siinä tilanteessa, etten koskaan tule tietämään itselleni parasta ratkaisua, ellen edes kokeile hormoneja. Olen yrittänyt sanoa vanhemmilleni, että he antaisivat minun edes kokeilla, koska varmasti lopettaisin hormonien käytön, jos huomaisin niiden olevan jollain tavalla sopimattomia minulle. Sopivuuden huomaisi todennäköisesti muutaman viikon sisällä, ja siihen mennessä mitään peruuttamatontakaan ei olisi ehtinyt tapahtua.
Miten siis tästä eteenpäin? Hoitoneuvottelussa minulle sanottiin, että saisin hormonipoliklinikalta hormonit muutaman viikon päästä, joten ainakin siihen asti on siis vielä aikaa harkita aloittamispäätöstä. Hormonien käyttö aiheuttaa ennen pitkää lisääntymiskyvyttömyyden, joten tällä viikolla olen myös menossa säilömään eli pakastamaan sukusoluja hedelmöityspoliklinikalle, jotta pidän vielä elossa mahdollisuuden omiin biologisiin jälkeläisiin - lapset ovat kuitenkin olleet jonkinlaisena tulevaisuudenhaaveenani jo pienestä pitäen.
Olen pohtinut asiat puhki tässä kuukausien mittaan, mutta nyt diagnoosin tultua kaikki tuntuu vain niin paljon konkreettisemmalta. Nyt kun aloittamispäätös on virallisesti vain ja ainoastaan minun käsissäni, päätöksen tekeminen tuntuu vaikeammalta kuin koskaan.
(En saanut tähän postaukseen kuin pintaraapaisun ajatuksistani, mutta toivottavasti saitte jonkinlaisen käsityksen!)
English summary: I got the diagnosis so now I'm officially transsexual. My parents didn't take it lightly and they say it'd be a great sin to start the transition. Therefore, I'm wondering what to do - continue like this or take the step to transition.
perjantai 6. syyskuuta 2013
First school day outfit!
Pahoittelen että nämä ekan koulupäivän asukuvat tulee näin myöhässä, mutta koulu tuotti paljon tekemistä heti ekalla viikolla eikä aika vain riittänyt :(. Nytkin ehdin postaamaan pelkät kuvat, mutta kirjoitan lisää myöhemmin!
I'm sorry I haven't put the pictures of my first school day outfit here earlier than now, but school really kept me busy right from the start and I simply didn't have the time :(. Even now I only have time to post a few pictures, but I'll write more soon!
I'm sorry I haven't put the pictures of my first school day outfit here earlier than now, but school really kept me busy right from the start and I simply didn't have the time :(. Even now I only have time to post a few pictures, but I'll write more soon!
 |
| I'm missing my hairpin and belt here, I think they would've made the outfit even better... |
sunnuntai 1. syyskuuta 2013
Holiday loliday
Vakava ilme muuttui pian iloiseksi, kun lähdin ystävien kanssa viettämään kesäloman viime hetkiä Fazer-kahvilaan! Mutta ei sentään kahvilaan ennen asukuvia.
This serious face soon changed to a happier one as I went to meet up with my friends and spend some good time at the end of the summer holiday! But first, outfit pictures.
 |
| Katja, me, Serina and Anna. Picture by Toni. |
Oh I look so horrible in the group picture... but it doesn't tell the truth at all! This time I got even more good pictures than usually! (I recommend you to click them larger to reduce blurriness)
(Tämä asu on ollut varmaan tuhannessa postauksessa, pahoitteluni!)
(I guess this outfit has appeared in thousands of blog texts already, I'm sorry!)
 |
| Chili chocolate cake at Fazer's! |
I had lots of fun, thank you ♥!
PS. Huomenna vihdoin kouluun naisellisesti laittautuneena~! Luultavasti laitan erään uuden mekon ;) Jännittää, mutta hyvällä tavalla!
(Huomenna tosin on vasta vapaaehtoinen lukuvuoden avajaiskarnevaali, mutta tiistaina sitten luennoille...)
PS. At last tommorow I'm going to school in my feminine look~! I guess I'll wear a new dress of mine ;) I'm so nervous, but in a good way!
(In fact, tomorrow we only have an unobligatory opening carnival but on Tuesday the lectures will start...)
maanantai 26. elokuuta 2013
More feminine school look! (?)
Heips! Allaolevat kuvat eivät liity varsinaiseen puheenaiheeseeni, mutta halusin kuitenkin ensin näyttää muutaman huonolaatuisen kuvan ruskeasävyisestä asustani, jota käytin elokuun alussa :)
Hello you all! The pictures below are not related to my actual topic but I just wanted to take a moment to show you some bad-quality pictures about a brown outfit I wore at the beginning of August :)
Mutta asiaan! Ajattelin nimittäin toteuttaa suuremman luokan muutoksen arkipukeutumisessani. Kuten olen joskus maininnut, koulussa eli yliopistossa olen aina (muutamaa juhlaa lukuun ottamatta) näyttäytynyt täysin poikamoodissa - miesten vaatteissa ja ilman meikkiä. Mutta miksipä turhaan rajoittamaan itseään? Miksen näyttäisi koulussakin siltä kuin muutkin naiset? Käytännössä kaikki opiskelukaverini tietävät jo sukupuoli-identiteetistäni (viimeistään elokuun alussa tapahtuneen FB-profiilikuvavaihdoksen jälkeen), eikä opettajillakaan varmasti olisi mitään ongelmaa tyylimuutoksen suhteen. Minulla on kutina, että nyt olisi juuri täydellinen aika alkaa olla oma itseni (=nainen) koulussakin!
Let's get into topic then! To tell you the truth, I'm planning on having a bigger change in what I wear in my everyday life. As I've mentioned before, at school (university) I've always been in boy mode - wearing men's clothes and no makeup (excluding a few parties). But why should I limit myself in such a way? Why wouldn't I dress up as other women? Practically all my school friends already know about my gender identity (at least after I changed my Facebook profile picture at the beginning of August), and I doubt the teachers would have anything against this style change, either. I think this might be just the perfect opportunity for me to start being myself (= a woman) even at school!
Ajattelin, että muutos olisi luontevinta toteuttaa pienin askelin - ei siis heti alkuun mitään todella naisellista vaan vähän hillitympää. Tämä mielessä kävin Gina Tricot'ssa sovittamassa vaaleansinistä kauluspaitaa (35 e) ja pinkkiä neuletta (20 e) ja päädyin ostamaankin ne. Ostin myös ensimmäiset naisten farkkuni (20 e).
I thought it'd be most natural to start the change step by step - no over-the-top feminine outfits right from ste start. Bearing this in mind, I went to Gina Tricot to try on a blue blouse (35 e) and a pink knitted sweater (20 e) and ended up buying them. I also bought my first women's jeans (20 e).
Illalla kotona vaatteita uudestaan sovittaessani mieleni valtasi kuitenkin jonkin sortin ankeus: enhän minä näytä noissa vaatteissa juurikaan naiselta, vain värikkäämmin pukeutuneelta mieheltä ;_;! Toki ne näyttävät kivammilta kuin aiemmat miestenvaatteeni, mutta... Harkitsen kuitenkin niiden palauttamista.
As I was trying on the clothes at home in the evening one more time, my mood kinda went down: after all, I don't look that much like a woman in those clothes, I only look like a man wearing bright clothes ;_;! Well, either way they look better than my old men's clothes but... I'm still thinking about returning them.
Hankalaa tämä vaatteiden valitseminen. On nimittäin asioita, joita en haluaisi pukeutumisellani viestittää: en haluaisi minua pidettävän homomiehenä saati transvestiittina - ainoastaan naisena. Ihmiset tosin saattavat helposti mieltää naisten vaatteisiin pukeutuneen biologisen miehen jommaksi kummaksi noista. Pitäisi siis löytää juuri oikeanlainen tyyli, joka minimoisi väärät mielikuvat. Mietin myös, miten suhtautua rintoihin. Voinko laittaa "tekotissit" joka päivä kouluun, vai tekevätkö ne liian keinotekoisen vaikutelman? Toisaalta ne ilmentäisivät naisidentiteettiäni eikä minua ehkä luultaisi useinkaan homomieheksi.
Oh it's so difficult choosing clothes. I wouldn't like people to think that I'm a gay man or a transvestite when wearing women's clothes - I'd like them to see me as a woman. It's just that people are eager to categorize biological men wearing women's clothes to be one of the two mentioned. Therefore, I'd have to find just the right style that would cause as few misintepretations as possible. wrI'm also thinking about what to do with my breasts. Would it be okay for me to wear "fake boobs" every do or would people think it's too fake? On the other hand, they would depict my female identity and make fewer people think of me as a gay man.
Olisi kiva kuulla mielipiteitänne. Millaiset vaatteet teidän mielestänne sopisivat minulle ja saisivat minut parhaiten näyttämään naiselta arkenakin? Olisivatkohan esimerkiksi *tämän kesäkuun postauksen* asut turhan juhlavia tai muulla tapaa sopimattomia minulle arkiseen koulukäyttöön (ainakin ne ovat liian kylmiä syksyllä)?
I'd love to hear your opinions. What kinds of clothes do you think would fit me best and make me look like a woman in my everyday school life? Do you think the outfits of for example *this blog text* are too formal or in some other way inappropriate for me to wear at school (besides from being too cold in autumn)?
Hello you all! The pictures below are not related to my actual topic but I just wanted to take a moment to show you some bad-quality pictures about a brown outfit I wore at the beginning of August :)
Mutta asiaan! Ajattelin nimittäin toteuttaa suuremman luokan muutoksen arkipukeutumisessani. Kuten olen joskus maininnut, koulussa eli yliopistossa olen aina (muutamaa juhlaa lukuun ottamatta) näyttäytynyt täysin poikamoodissa - miesten vaatteissa ja ilman meikkiä. Mutta miksipä turhaan rajoittamaan itseään? Miksen näyttäisi koulussakin siltä kuin muutkin naiset? Käytännössä kaikki opiskelukaverini tietävät jo sukupuoli-identiteetistäni (viimeistään elokuun alussa tapahtuneen FB-profiilikuvavaihdoksen jälkeen), eikä opettajillakaan varmasti olisi mitään ongelmaa tyylimuutoksen suhteen. Minulla on kutina, että nyt olisi juuri täydellinen aika alkaa olla oma itseni (=nainen) koulussakin!
Let's get into topic then! To tell you the truth, I'm planning on having a bigger change in what I wear in my everyday life. As I've mentioned before, at school (university) I've always been in boy mode - wearing men's clothes and no makeup (excluding a few parties). But why should I limit myself in such a way? Why wouldn't I dress up as other women? Practically all my school friends already know about my gender identity (at least after I changed my Facebook profile picture at the beginning of August), and I doubt the teachers would have anything against this style change, either. I think this might be just the perfect opportunity for me to start being myself (= a woman) even at school!
Ajattelin, että muutos olisi luontevinta toteuttaa pienin askelin - ei siis heti alkuun mitään todella naisellista vaan vähän hillitympää. Tämä mielessä kävin Gina Tricot'ssa sovittamassa vaaleansinistä kauluspaitaa (35 e) ja pinkkiä neuletta (20 e) ja päädyin ostamaankin ne. Ostin myös ensimmäiset naisten farkkuni (20 e).
I thought it'd be most natural to start the change step by step - no over-the-top feminine outfits right from ste start. Bearing this in mind, I went to Gina Tricot to try on a blue blouse (35 e) and a pink knitted sweater (20 e) and ended up buying them. I also bought my first women's jeans (20 e).
Illalla kotona vaatteita uudestaan sovittaessani mieleni valtasi kuitenkin jonkin sortin ankeus: enhän minä näytä noissa vaatteissa juurikaan naiselta, vain värikkäämmin pukeutuneelta mieheltä ;_;! Toki ne näyttävät kivammilta kuin aiemmat miestenvaatteeni, mutta... Harkitsen kuitenkin niiden palauttamista.
As I was trying on the clothes at home in the evening one more time, my mood kinda went down: after all, I don't look that much like a woman in those clothes, I only look like a man wearing bright clothes ;_;! Well, either way they look better than my old men's clothes but... I'm still thinking about returning them.
Hankalaa tämä vaatteiden valitseminen. On nimittäin asioita, joita en haluaisi pukeutumisellani viestittää: en haluaisi minua pidettävän homomiehenä saati transvestiittina - ainoastaan naisena. Ihmiset tosin saattavat helposti mieltää naisten vaatteisiin pukeutuneen biologisen miehen jommaksi kummaksi noista. Pitäisi siis löytää juuri oikeanlainen tyyli, joka minimoisi väärät mielikuvat. Mietin myös, miten suhtautua rintoihin. Voinko laittaa "tekotissit" joka päivä kouluun, vai tekevätkö ne liian keinotekoisen vaikutelman? Toisaalta ne ilmentäisivät naisidentiteettiäni eikä minua ehkä luultaisi useinkaan homomieheksi.
Oh it's so difficult choosing clothes. I wouldn't like people to think that I'm a gay man or a transvestite when wearing women's clothes - I'd like them to see me as a woman. It's just that people are eager to categorize biological men wearing women's clothes to be one of the two mentioned. Therefore, I'd have to find just the right style that would cause as few misintepretations as possible. wrI'm also thinking about what to do with my breasts. Would it be okay for me to wear "fake boobs" every do or would people think it's too fake? On the other hand, they would depict my female identity and make fewer people think of me as a gay man.
Olisi kiva kuulla mielipiteitänne. Millaiset vaatteet teidän mielestänne sopisivat minulle ja saisivat minut parhaiten näyttämään naiselta arkenakin? Olisivatkohan esimerkiksi *tämän kesäkuun postauksen* asut turhan juhlavia tai muulla tapaa sopimattomia minulle arkiseen koulukäyttöön (ainakin ne ovat liian kylmiä syksyllä)?
I'd love to hear your opinions. What kinds of clothes do you think would fit me best and make me look like a woman in my everyday school life? Do you think the outfits of for example *this blog text* are too formal or in some other way inappropriate for me to wear at school (besides from being too cold in autumn)?
tiistai 20. elokuuta 2013
Lips filled!
Olin viikko sitten huulten täytössä! Mieskehollehan on paljon naiskehoa yleisempää, että huulet (ja etenkin ylähuuli) ovat melko ohuet. Kuten alla olevasta kuvasta näkyy, ylähuuleni on lähes olematon. Ajattelin siis, että tekemällä huulista hieman muhkeammat saisin jo ennen hormonien aloitusta huulistani (ja siten toivottavasti myös koko kasvoista) ehkä vähän naisellisemmat.
Ostamani huulten täyttö maksaisi normaalisti jopa 469 euroa, mutta sain sen hyvän tarjouksen ansiosta vain 199 eurolla. Silti summa on tietysti valtava, ja heti maksun suoritettuani (joka tapahtui jo muutama kuukausi ennen itse toimenpidettä) aloin miettiä, olikohan sittenkään järkevää käyttää noin paljon rahaa näin "pieneen" asiaan. Ajattelin kuitenkin, että sittenpähän on ainakin kokeiltu. Ja ties vaikka yllättyisin positiivisesti.
Ennen toimenpidettä en edes ymmärtänyt ajatella, että täyttö voisi jopa sattua. Olin kai ajatellut sen vain vähäsen nipistävän, mutta pian saavuttuani työntekijän huoneeseen minulle kerrottiin, että muutama kyynelkin saattaa toimenpiteen aikana vierähtää - huulten alueella kun on puudutuksestakin huolimatta niin herkkä tunto. Tekijä oli kyllä todella miellyttävä ja ystävällinen, mistä tuli mukavan rento ja turvallinen olo. Hän mm. kertoi kysymyksiini vastaten, että lopputulos kestää huulissa korkeintaan 6 kuukautta huulten vilkkaan verenkierron takia ja että täyteaine (hyaluronihappo) on terveydelle täysin vaaratonta - kyllä sen oikeastaan tiesinkin, mutta terveydestä stressaavana minun on aina pakko varmistaa.
Aloitettiin huulten puudutus. Tekijä levitti huulilleni paksulta rasvalta tuntuvaa valkoista ainetta, jonka oli määrä puuduttaa huulet 20 minuutissa. Hän neuvoi välttämään aineen joutumista suuhun, koska se maistuisi pahalta ja kieli saattaisi mennä tunnottomaksi. Odotteluaikana ainoa tekemiseni oli lukea täyteaineesta kertovaa esitettä (johon en kyllä jaksanut ollenkaan keskittyä, koska puudutusaineen puuduttava vaikutus vei kaiken huomioni) ja ottaa kuvia kännykän kameralla tästä jännittävästä tilanteesta:
Puudutusaine tehosi hyvin ja suun alue meni täyain puutuneeksi. Hitaiden 20 minuutin jälkeen pääsin operaatiotuolille ja tekijä pyyhki puudutusaineen pois. Tässä vaiheessa sitä tosin meni hiukan suuhunkin aiheuttaen tosi ikävän maun, joten sain luvan käydä sylkemässä pesualtaalla.
Ja sitten kohti täyttöä! Ensin tekijä teki ylähuulen oikeaan reunaan pienen reiän ja ilmeisesti raivasi jotenkin tilaa ruiskulle, jonka vuoro olisi seuraavaksi. Ja niin hän pisti ruiskun huuleni sisään - huulen reunasta melkein keskikohtaan asti! Pidin koko ajan silmiä kiinni. Pikku hiljaa hän alkoi pursottaa ainetta huuleeni, ja siitä alkoikin pahin sattuminen. Tuntui vähän siltä kuin ylähuulta olisi revitty irti. Lopulta ylähuulen ensimmäinen puolisko oli tehty, mutta minulla alkoi olla jo aika pyörryttävä olo, ja odotin kauhulla seuraavaa osiota eli vasenta puoliskoa. Onnistuin kuitenkin selviämään siitäkin jotenkin. Mainitsin olostani tekijälle, joka totesikin minun näyttävän aika kalpealta. Aloin jo valmistautua alahuulen täyttöön, mutta täydeksi yllätyksekseni koko operaatio olikin jo ohi! Tekijä sanoi, että huuleni imivät ainetta tosi hyvin - alahuuleen ei siis riittänyt mitään, toisin kuin oli suunniteltu. Alussa nimittäin oli pohdittu, että käytössä oleva 0,8 (g?) määrä laitettaisiin suht puoliksi ylähuuleen ja alahuuleen, ylös hieman enemmän. Nyt kaikki meni ylähuuleen, mutta näin jälkeenpäin ajateltuna se oli varmasti paras ratkaisu huulten sopusuhtaisuuden kannalta.
Toimenpide meni kaiken kaikkiaan tosi hyvin, koska mustelmia ja vuotoja ei tullut, vaikka nekin olisivat olleet mahdollisia. Huulet olivat vielä parina seuraavana päivänä puutuneen näköiset ja sattuivatkin vähän joutuessaan tiettyihin asentoihin, mutta sehän oli normaalia. Hankalinta oli syöminen, kun yritin välttää ylähuulen koskemista kuumaan ruokaan (sauna, solarium sekä kuumat juomat ja ruoat olivat kiellettyjä seuraavien päivien aikana). Nyt puudutus on jo päiviä sitten laskenut ja huulet tuntuvat muutenkin ihan normaaleilta (vaikka täyteaineen olemassaolon tuntee ehkä juuri ja juuri).
Otin tietysti pakolliset "Ennen"- ja "Jälkeen"-kuvat, mutta niissä ei huomaa suurtakaan eroa. (Paitsi erisävyisyyden...)
Peilistä katsoessani huomaan muutoksen kyllä jotenkuten, mutta sitten kun tämä täyte on (ensi vuoden alussa?) kulunut pois, en kyllä aio mennä uusimaan. Kallista toimintaa suhteutettuna siitä aiheutuvaan hyötyyn. Mahdollisista hormoneista tulee olemaan paljon enemmän hyötyä paljon pienemmällä rahalla :) Oli kuitenkin mielenkiintoinen kokemus! (Eipä ole muuten vielä kuvaa uusista huulistani meikattuina, sellainen varmaan tiedossa myöhemmin)
Short English summary: I got my lips filled! The purpose of it was especially to make my thin upper lip stand out more and thus make my lips (and face, therefore) look at least a bit more feminine. The operation was originally 469 e but I got it for less than half that price so I thought why not try it. Well, the operation hurt a lot and I felt a bit dizzy after it. The upper lip suck in all the substance so that nothing was left for the lower lip, but that's okay. The lip was a bit sore for a few days after the operation but now it feels completely normal again. It was a nice experience but I'm not going to have it done again once the effect's faded away. Too pricey when compared with the actual effect, in my opinion.
 |
| Where's my upper lip :( |
Ennen toimenpidettä en edes ymmärtänyt ajatella, että täyttö voisi jopa sattua. Olin kai ajatellut sen vain vähäsen nipistävän, mutta pian saavuttuani työntekijän huoneeseen minulle kerrottiin, että muutama kyynelkin saattaa toimenpiteen aikana vierähtää - huulten alueella kun on puudutuksestakin huolimatta niin herkkä tunto. Tekijä oli kyllä todella miellyttävä ja ystävällinen, mistä tuli mukavan rento ja turvallinen olo. Hän mm. kertoi kysymyksiini vastaten, että lopputulos kestää huulissa korkeintaan 6 kuukautta huulten vilkkaan verenkierron takia ja että täyteaine (hyaluronihappo) on terveydelle täysin vaaratonta - kyllä sen oikeastaan tiesinkin, mutta terveydestä stressaavana minun on aina pakko varmistaa.
Aloitettiin huulten puudutus. Tekijä levitti huulilleni paksulta rasvalta tuntuvaa valkoista ainetta, jonka oli määrä puuduttaa huulet 20 minuutissa. Hän neuvoi välttämään aineen joutumista suuhun, koska se maistuisi pahalta ja kieli saattaisi mennä tunnottomaksi. Odotteluaikana ainoa tekemiseni oli lukea täyteaineesta kertovaa esitettä (johon en kyllä jaksanut ollenkaan keskittyä, koska puudutusaineen puuduttava vaikutus vei kaiken huomioni) ja ottaa kuvia kännykän kameralla tästä jännittävästä tilanteesta:
 |
| (Olin poikamoodissa >.<) |
Ja sitten kohti täyttöä! Ensin tekijä teki ylähuulen oikeaan reunaan pienen reiän ja ilmeisesti raivasi jotenkin tilaa ruiskulle, jonka vuoro olisi seuraavaksi. Ja niin hän pisti ruiskun huuleni sisään - huulen reunasta melkein keskikohtaan asti! Pidin koko ajan silmiä kiinni. Pikku hiljaa hän alkoi pursottaa ainetta huuleeni, ja siitä alkoikin pahin sattuminen. Tuntui vähän siltä kuin ylähuulta olisi revitty irti. Lopulta ylähuulen ensimmäinen puolisko oli tehty, mutta minulla alkoi olla jo aika pyörryttävä olo, ja odotin kauhulla seuraavaa osiota eli vasenta puoliskoa. Onnistuin kuitenkin selviämään siitäkin jotenkin. Mainitsin olostani tekijälle, joka totesikin minun näyttävän aika kalpealta. Aloin jo valmistautua alahuulen täyttöön, mutta täydeksi yllätyksekseni koko operaatio olikin jo ohi! Tekijä sanoi, että huuleni imivät ainetta tosi hyvin - alahuuleen ei siis riittänyt mitään, toisin kuin oli suunniteltu. Alussa nimittäin oli pohdittu, että käytössä oleva 0,8 (g?) määrä laitettaisiin suht puoliksi ylähuuleen ja alahuuleen, ylös hieman enemmän. Nyt kaikki meni ylähuuleen, mutta näin jälkeenpäin ajateltuna se oli varmasti paras ratkaisu huulten sopusuhtaisuuden kannalta.
Toimenpide meni kaiken kaikkiaan tosi hyvin, koska mustelmia ja vuotoja ei tullut, vaikka nekin olisivat olleet mahdollisia. Huulet olivat vielä parina seuraavana päivänä puutuneen näköiset ja sattuivatkin vähän joutuessaan tiettyihin asentoihin, mutta sehän oli normaalia. Hankalinta oli syöminen, kun yritin välttää ylähuulen koskemista kuumaan ruokaan (sauna, solarium sekä kuumat juomat ja ruoat olivat kiellettyjä seuraavien päivien aikana). Nyt puudutus on jo päiviä sitten laskenut ja huulet tuntuvat muutenkin ihan normaaleilta (vaikka täyteaineen olemassaolon tuntee ehkä juuri ja juuri).
Otin tietysti pakolliset "Ennen"- ja "Jälkeen"-kuvat, mutta niissä ei huomaa suurtakaan eroa. (Paitsi erisävyisyyden...)
 |
| Ennen |
 |
| Jälkeen |
Short English summary: I got my lips filled! The purpose of it was especially to make my thin upper lip stand out more and thus make my lips (and face, therefore) look at least a bit more feminine. The operation was originally 469 e but I got it for less than half that price so I thought why not try it. Well, the operation hurt a lot and I felt a bit dizzy after it. The upper lip suck in all the substance so that nothing was left for the lower lip, but that's okay. The lip was a bit sore for a few days after the operation but now it feels completely normal again. It was a nice experience but I'm not going to have it done again once the effect's faded away. Too pricey when compared with the actual effect, in my opinion.
tiistai 13. elokuuta 2013
All year's shopping!
Ostospostaukset ovat blogissani melkein sukupuuttoon kuolleita, mutta tänä vuonna on kyllä kertynyt niin paljon mukavia asioita, että pakkohan ne on esitellä! Ihan joka hiuspinniä en nosta valokeilaan, mutta tässä tärkeimmät :)
Shopping posts have nearly gone extinct in my blog. However, this year I've bought and received so many lovely items that I just have to introduce them to you! I'm not going to present every hairpin or so but here are the most important ones :)
Siinä kaikki tällä kertaa. Kohti uusia shoppailuja!
That's all for now. Ttowards new things to shop!
Shopping posts have nearly gone extinct in my blog. However, this year I've bought and received so many lovely items that I just have to introduce them to you! I'm not going to present every hairpin or so but here are the most important ones :)
 |
| UFF, 35 e |
 |
| Closeup of the details |
 |
| UFF, 29 e. Just wondering when I'll get a chance to wear these dresses *_* |
 |
| Closeup of the sparkling pattern |
 |
| H&M, 15 e |
 |
| Not sure where I bought these. My first hair spray (I've been using it nearly every day) and dry shampoo (which I haven't even tested yet) |
 |
| eBay, ~1 e |
 |
| Stockmann Hullut Päivät, 60 e. My first real perfume and body moisturizer, both "Especially Escada"! |
 |
| Lovely chopsticks, a souvenir from Japan from a few friends of mine! ♥ |
 |
| Cute tweezers! A souvenir from Japan. |
 |
| Saituri pörssi, 10 e. My first hairdryer - small and handy! |
 |
| Spirit Store, 30 e |
 |
| KooKenkä, 40 e |
 |
| Dinsko, 13 e |
 |
| New Yorker, 10 e |
 |
| New Yorker, 5 e. These kinds of shirts tend to make my shoulders look manly but I just wanted to buy it because I like the material and the design! |
 |
| New Yorker, 5 e |
 |
| Gaya, 50 e. The salesperson persuaded me to buy this but now I'm regretting it a bit. |
 |
| Spirit Store, 6 e. My foot hurts a lot when walking with these, though. |
 |
| My friend bought these as souvenirs from foreign countries ♥! SO CUTE! |
 |
| Saiturin pörssi, 35 e. My first straightener! It'll be even more useful as my hair grows longer. |
 |
| Day, 9 e. So happy about this lingerie bag! |
 |
| Day, 2 shoe bags for 10 e. |
 |
| eBay, ~1 e |
 |
| Some shop in Estonia, 5 e. |
 |
| eBay, ~5 e |
 |
| Bijou Brigitte, ~13 e. My new wallet! My previous one was a black one that I had been using since childhood. It was about time to buy a more feminine wallet! |
 |
| Seppälä, 8 e. One of the cutest make-up bags I've seen! |
 |
| H&M, 4 e |
 |
| I've started to use BB cream! I've noticed it doesn't make my face shine as much as most foundations. And I bought that mascara because it shouldn't irritate my sensitive eyes. |
 |
| H&M, ~5 e |
 |
| Cute apron made by my friend ♥! |
 |
| Bijou Brigitte & Glitter, ~8 e each |
That's all for now. Ttowards new things to shop!
 |
| Picture by Emilia Lahtinen. Me and Asio Otus in Desucon. |
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)