Hei vain, teki taas mieli kirjoittaa tänne kuin vanhoina hyvinä aikoina. Päästävä purkamaan tilannetta vähän kuin päiväkirjalle.
Ajatukset ovat vaihdelleet moneen otteeseen tässä vuosien aikana, mutta niin siinä vain kävi, että aloitin sittenkin transnaisen hormonihoidon. Viime kuussa sain nimittäin lopultakin sukusolut pakastettua (operaatio nukutuksessa), joten suurin(?) "este" aloitukselle oli sillä ratkaistu. Lapsen saaminen kun edelleen on suurimpia haaveitani.
Viime viikolla kokeilin hormoneita yhden päivän, mutta tulin kuitenkin mietteliääksi ja siirryin tauolle. Tasan viikon päästä päätin kokeilla uudestaan paremmalla päättäväisyydellä. Nyt olen toista päivää hormoneilla tällä uudella yrityksellä.
Mutta mietteet eivät vain ota laantuakseen. Mietin jatkuvasti hormonihoidon veritulppa-, sydänkohtaus-, rintasyöpä- ym. riskejä, vaikka minulle on sanottu, että riskit ovat pienet. Mietin myös lähipiirin reaktioita ulkonäköni ja lopulta nimenikin muuttumiseen. Mietin, miten olen loppuelämäni sidottu lääkkeiden ottamiseen joka päivä. Mietin, miten ikinä oppisin käyttämään ääntäni niin, että se mätsäisi entistä naisellisempaan ulkonäkööni. Mietin asiaa urheilun kannalta - missä sarjassa voin jatkaa kilpailemista ja miten muut pelaajat suhtautuvat? Mietin myös hengelliseltä kannalta - onko tämä sittenkin tuhoon tuomittu "harhareitti" elämässäni, vaikka olen rukoillut johdatusta.
Ja yhtenä tärkeimpänä: mietin parisuhteen löytymisen kannalta. Rajaako tämä mahdollisten seurustelukumppanien joukon mitättömän pieneksi? Jos olen tähän mennessäkin ollut äärettömän epäsuosittu naisten keskuudessa parisuhdemielessä, olenko tämän jälkeen entistäkin epäsuositumpi? Toisaalta tunnun jo niin epäsuositulta, ettei paljon menetettävää kai enää ole. Ehkä on vain voitettavaa?
Olen yrittänyt uskoa positiivisiin asioihin, jotka vääjäämättä nousevat jostain esiin. Onhan prosessi ollut monelle transnaiselle eräänlainen elämän käännekohta ja onnellisen elämänvaiheen alku. Miksen voisi olla yksi heistä? Tilastojen mukaan todennäköisesti olisinkin, jos hoitoihin tyytyväisten osuus on tiettävästi ollut 95 %:n luokkaa. Hormonit ovat tehneet monelle ihmeitä henkisesti ja auttaneet jopa ahdistuneisuuteen. Ehkä saisin lisää itseluottamusta ja olisin innokkaampi tutustumaan uusiin ihmisiin. Kenties sitä kautta löytäisin kumppaninkin, joka vieläpä haluaisi perustaa perheen. Tietysti toivon myös olevani tyytyväisempi peilikuvaani. Niin moni asia voisi mennä hyvin ainakin teoriassa.
Tuntuisi hullulta jättää edes kokeilematta tätä vaihtoehtoa, nyt kun olen sitä niin monta vuotta elämästäni miettinyt. Jos ajatus aloittamisesta palasi parin todella "miesmoodissa" vietetyn vuoden (2017-2018) jälkeenkin, jolloin tietoisesti yritin päästä eroon näistä prosessiajatuksista, niin miksei se palaisi taas vuoden, parin tai viiden päästä. Enköhän joskus vanhana katuisi, miksen uskaltanut edes kokeilla.
Niinpä ajattelin, että nyt on vaan pakko uskaltaa, muuten vatvon asiaa maailman tappiin asti. Olen saanut todeta, kuinka vuodet menevät hurjaa vauhtia ohi, jos asioita ei edistä. Uusi elämänvaihe pelottaa, mutta onhan kaikki uusi elämässä usein hieman pelottavaa.
Samalla kuitenkin omatunto soimaa: hormoneille myöntyminen tuntuu eräänlaiselta luovuttamiselta "miesminäni" suhteen ja vallan antamiselta "paholaiselle". En voi välttyä ajatukselta, että olen kuitenkin kaikesta päätellen melko "lievä" trans, ja varmasti pärjäisin ilman hormoneitakin, joten miksi tehdä elämästä näin hankalaa. Mietin myös, millainen merkitys omalla sukupuolellani edes tulee olemaan minulle vanhempana, kun sekin saattaa vaihdella elämän aikana.
Joten... miten ihmeessä saisin ajatukseni selkiytymään? Tällä hetkellä näyttää siltä, että käyn joka aamu henkisen kamppailun siitä, jatkanko hormoneita vai en. Aloittaminen ja lopettaminen ees taas vähän väliä ei varmastikaan ole hyvä asia keholle hormonitasojen heilahtelun takia, joten tarvitsen todella päättäväisyyttä suuntaan tai toiseen. Pystyn näkemään itselleni tulevaisuuden, jossa sanon "Onneksi jatkoin hormoneita!" mutta toisaalta myös tulevaisuuden, jossa sanon "Onneksi en jatkanut". En vain osaa yhtään ennustaa, kummin päin elämä tulee menemään. Miten tällaisessa tilanteessa oikein pystyy tekemään valinnan, jota ei kadu? En edes tiedä, kummassa tilanteessa olisin "aidoimmillani", kun molemmissa on jotain aitoa ja jotain epäaitoa.
Jonkinlainen suunnitelmani on, että kokeilisin tätä nyt ainakin 3-4 viikkoa, koska siinä ajassa tuskin mitään peruuttamatontakaan tapahtuu.
Kunpa kaikki menisi hyvin.
