Kaikenmoista tässä on taas tehty ja ajateltu.
***
Toukokuun puolessavälissä oli yläasteen luokkakokous - vanhojen luokkalaisten (tai osan heistä) jälleennäkeminen peräti 9 vuoden jälkeen. Toisin kuin pari vuotta sitten pidettyyn ala-asteen luokkakokoukseen, tällä kertaa uskalsin tietysti mennä oikeassa olomuodossani eli naisellisena. Perhosia oli kyllä vatsassa, onhan ulkonäkömuutokseni suuri yläasteaikoihin verrattuna. Kävi kuitenkin niin - hieman yllättävästikin - ettei kukaan sanonut ulkonäöstäni yhtään mitään. Muutamia tutkailevia (ja ehkä hieman hämmästyneitä) katseita vain. Olin tosin sen verran jännittynyt, etten saanut esittäytymiskierroksella edes sanottua mitään transasiaani liittyen, vaikka moni ehkä odotti. Jännitys kuitenkin laski illan mittaan, kun huomasin, että minuun suhtauduttiin niin normaalisti ja mukavasti. Kokous oli onnistunut.
***
Vähän yli viikko sitten osallistuin Naisten Kymppiin. Jostain syystä olen tykästynyt tällaisiin 10 kilometrin juoksutapahtumiin (jollainen myös viime elokuun
Midnight Run oli). Olin harkinnut lenkkeileväni vähän rennommin, mutta lähdön lähestyessä kilpailuviettini heräsi tunnelman vaikutuksesta kuin itsestään. Lähdin juoksemaan heti aivan "kuuman ryhmän" kärjessä ja päädyinkin juoksemaan melkein koko matkan kovien juoksijoiden kannoilla. Lopulta tulin maaliin suureksi yllätyksekseni kolmantena, noin 44 minuutin ajalla.
Vaikka yritin vakuutella itselleni, että minulla oli yhtäläinen osallistumisoikeus kuin muillakin naisilla, "vääränlaisen" kehoni takia tunsin kuitenkin oloni jotenkin vilpilliseksi - vähän kuin dopingia käyttänyt naisjuoksija. Mieleni olisi ehkä ollut levollisempi, jos tapahtuman sivuilla olisi ollut vaikkapa pieni maininta siitä, että transnaisetkin ovat tervetulleita. Varmasti ihan tervetullut olinkin (varsinkaan kun kyseessä ei ollut mitenkään virallinen kisa), mutta aina näitä silti tulee miettineeksi. Ihanaa oli kuitenkin, kun niin monet katsojat huusivat minullekin "Hyvä tytöt!" -kannustushuutoja.
***
Ilokseni satuin pääsemään edes yhteen kesätyöhön, nimittäin vajaan kuukauden puhelintyöprojektiin. Mahtavaa saada edes jotain työtä, mutta identiteettini kannalta työn kontaktitilanteet tuntuvat hieman ikäviltä. Joudun esimerkiksi esittäytymään joka puhelun alussa poikanimelläni, koska uutta nimeänihän (josta muuten tullee
Amanda) en ole vielä saanut vaihdettua. Muutenkin vastaajalle syntyy minusta varmasti mielikuva miehenä, varsinkin kun kuulee pelkästään ääneni. Eihän tällä periaatteessa suurta merkitystä ole - pohjimmiltaan kyse on kuitenkin vain rahan tienaamisesta - mutta tuntuu silti kurjalta, ettei pysty välittämään ihmisille itsestään sellaista kuvaa kuin haluaisi.
***
Joku kommenttiosiossa vähän aikaa sitten kyseli, miten vanhempani nykyään suhtautuvat transasiaani. No, en ole puhunut siitä heidän kanssaan iäisyyteen, koska en ole uskonut siitä olevan mitään hyötyä. Pari päivää sitten mainitsin kuitenkin heidän seurassaan, että on tosi harmi, että vaikka diagnoosistani tulee pian kuluneeksi jo kaksi vuotta, en ole vieläkään saanut aloitettua hormonihoitoja. Tähän vanhempani sitten, että "se on hyvä vaan" ja "älä edes unelmissasikaan". Eivätpä heidän mielipiteensä ole mihinkään muuttuneet - mistä en toki yllättynyt ollenkaan. Mukavaa kuitenkin, etteivät he viime aikoina ole sanoneet hiuksistani ja joistain uusista tyttömäisemmän/naisellisemman tyylisistä tavaroistani mitään poikkipuolista.
***
Hormonihoidosta haaveilen yhä edelleen, mutta tilanteeni sen aloittamisen suhteen tuntuu aina yhtä masentavan vaikealta. Mielessä on väistämättä alkanut käydä niinkin jyrkkä ajatus kuin biologisesta lapsesta haavelun unohtaminen ja hormonien aloittaminen ilman solupakastuksia. Oman lapsen saaminen on kuitenkin ollut minulle melko pienestä pitäen elämän suurimpia odotuksenaiheita, enkä sen hylkäämiseen en ole vielä läheskään valmis. Samalla sitä miettii, olisiko sukusolujen talletus kuitenkaan edes kaiken vaivan arvoista, kun tyttöystävän ja vieläpä lasta haluavan sellaisen löytäminen seuraavan 10 vuoden sisällä (= sukusolujen maksimipakastusaika) tuntuu tällä hetkellä aika epätodennäköiseltä.
Ottaessani pitkästä aikaa transpoliin yhteyttä
sain muuten tiedon hiljattaisesta uudistuksesta, jonka myötä kaltaiseni transihmiset voivat nykyään
tallettaa sukusoluja Naistenklinikan kautta julkiselle puolelle (entisten harvojen yksityisklinikoiden sijaan). Nopeasti kuitenkin selvisi, ettei heilläkään tietenkään ole sen ihmeellisempiä keinoja solunäytteen ottoon kuin muillakaan klinikoilla. Voi sentään.
***
Että tällaista.
(PS. Viikonloppuna minut bongaa jälleen kerran Desuconista.)
