Kuulumisia vuonna 2019

Muutamat ovat sydäntälämmittävästi kyselleet, mitä minulle nykyään kuuluu. Itsekin olen ajatellut, että omia ajatuksiani selkeyttääkseni olisi kiva kirjoittaa blogiin pitkästä aikaa. Toivon ettei tämä tunnu kauhean sekavalta ajatustenvirralta, mutta yritän nyt kirjoittaa mahdollisimman matalalla kynnyksellä, jotta ylipäänsä saan mitään kirjoitettua. Muuten hioisin lauseita ja kappalejakoja loputtomiin.

Vuonna 2018 (kuten oikeastaan vuonna 2017:kaan) en kirjoittanut yhtään postausta, joten paras aloittaa pienestä viime vuosien yhteenvedosta. Ne onkin helppo tiivistää: keskityin miettimään muita asioita kuin sukupuoli-identiteettiäni - tennistä, lauta- ja konsolipelejä, Japaniin liittyviä juttuja ynnä muuta sellaista. Sysäsin tietoisesti ajatuksiani pois transasioista ajatellen, ettei sukupuolella ole juurikaan merkitystä, kun keskittää energiansa mieluisiin asioihin, joissa sukupuoli jää taka-alalle. Jos esimerkiksi pelaan keskittyneessä tilassa jotain peliä tai tennistä, olen niin syvällä itse toiminnassa, että sukupuoli-identiteetti on toissijainen asia. Vaikka olisin "miesmoodissa", tällaiset mielekkäät flow-kokemukset auttavat kuitenkin jaksamaan eteenpäin arjessa ja tuovat elämään sisältöä, joten miksen voisi elää elämääni jatkossakin niin? Näitä asioita pohdiskelin blogissa jo muutama vuosi sitten.

Vaikka itselle mieluisiin asioihin keskittyminen oli (ja on edelleen) mukavaa, pitkään on kuitenkin tuntunut siltä, että jotain on puuttunut. Puuttuva asia on tietysti naisidentiteettini ilmentäminen. Kalenterimerkintöjeni mukan vuonna 2017 olin naisellisen näköisenä vain 7 päivää, ja vuonna 2018 tuplasti tuon verran, 14 päivää. Luvut ovat niin pieniä, että näitä voidaan pitää lähes täysin miesmoodivuosina.

Tältä näytin kesällä 2018 yhtenä niistä harvoista päivistä, kun näytin mielestäni kivalta.

Viime vuosina olen ollut ahdistunut monenlaisista asioista: ilmastonmuutoksesta, opiskeluaikojen loppumisesta (en ole henkisesti vieläkään tottunut opiskelijuuden loppumiseen viime vuonna), elämän rajallisuudesta, lähiympäristön sairauksista sekä omasta tulevaisuudestani työn ja parisuhteen kannalta. Nämä suurilta tuntuvat huolenaiheet saivat minut ajattelemaan, että elämässä on paljon oleellisempiakin murehtimisen aiheita kuin sukupuoli-identiteetti ja sukupuolen ilmaisu. Esimerkiksi koko maailman tulevaisuuteen (ilmastonmuutos) suhteutettuna yksittäisen henkilön sukupuoliasiasta stressaaminen tuntui mahdottoman pieneltä asialta.

Sittemmin olen kuitenkin alkanut ajatella, että ehkä sukupuoli-identiteetillä on kuitenkin oleellista merkitystä hyvinvointini kannalta. Yksilönä tätä elämää kuitenkin viedään eteenpäin eikä identiteettiasioita voi sivuuttaa jatkuvasti. Jos ensin itse tuntee oman olonsa tyytyväiseksi ja hyvinvoivaksi, ehkä suuremmatkin murheet voisivat tuntuvat edes jossain määrin helpommin siedettäviltä ja taklattavilta.

Ehkä naisellisen minäni esiintulo voisikin olla eräänlainen ratkaisu joihinkin huoliini. Niin uskomattomalta kuin se tuntuukin, alle kolmen kuukauden päästä täytän 30 vuotta, ja ikäkriisi on iskenyt jo nyt selvästi - etenkin kun muistan kuulemani puheet siitä, että 30-vuotiaana biologiset miehet alkaisivat jollain tapaa "miehistyä" enemmän mieshormonien vaikutuksesta. "20-luku" tuntui jossain vaiheessa loppumattomalta, mutta koska se ei sitä tosiaankaan ole, on alettava elää halutunlaista elämää heti eikä joskus tulevaisuudessa. Toki koskaan ei ole liian myöhäistä, mutta uuden vuosikymmenen lähestyminen tuo kuitenkin mieleen elämän rajallisuuden. Sanoohan tunnettu elämänohjekin, että joka päivä tulee elää kuin se olisi viimeisesi. Jos alkaisin elää jokapäiväisesti naisena, alakuloisuuteni saattaisi vähentyä, eikä ehkä tuntuisi, että päivät menevät niin "hukkaan".

Katsomassa ensimmäistä kertaa balettia ystäväni kutsumana syyskuussa 2019.

Olen siirtynyt tuumasta toimeen ja tosiaankin toteuttanut suunnitelmani: siirtynyt elämään kokoaikaisesti naisena. Ikään kuin yli kuusi vuotta sitten transsukupuolisuusdiagnoosin saannin myötä alkamaan julsitettu "tosielämäkoe" olisi alkanut vasta nyt! Suuri askel oli se, kun siirryin työpaikallakin naismoodiin. Olen nimittäin ollut jo yhdeksän kuukautta töissä ensimmäisessä kokoaikatyössäni, joka on pääasiassa tietokoneella tapahtuvaa toimistotyötä yli 100 henkilön organisaatiossa, mutta vasta kolme viikkoa sitten aloin olla töissäkin naisellisen näköisenä. Melkoisesti tuo askel jännitti, mutta olen tyytyväinen, että otin sen. En ole saanut siirtymästä minkäänlaista kommenttia, niin negatiivista kuin positiivistakaan, mikä lienee ihan hyvä.

Nämä kolme viikkoa (hyvin lyhyillä pakollisilla katkoilla) ovatkin jo ylivoimaisesti pisin yhtäjaksoinen aika, jonka olen viettänyt naisellisessa olomuodossa. Aiempi ennätys taisi olla neljä perättäistä päivää. Valitettavasti tämä ajanjakso on tuonut taas esille tutut fysiologiset vaivat, joiden takia olen ennenkin joutunut rajoittamaan naisellisessa ulkomuodossa olemista: silmien ärtyminen meikeistä ja haaravälin ärtyminen mistä tahansa naisten housumaisesta alaosasta. Käytän töissä päivittäin hametta (myös kiva työmekko on ostettuna mutta vielä käyttöä vailla), joten sukkahousujen käyttö on pakollista. Olisi aivan mahtavaa löytää sukkahousut, joissa on sukkahousutyyppinen ihonmyötäinen alaosa mutta esimerkiksi miesten pitkien kalsarien tyylinen hyvinkin löysä ja puristamaton yläosa. Koska sellaisia ei taida olla, täytynee seuraavaksi kokeilla ns. miesten sukkahousuja, kunhan oikeanlaiset sellaiset jostain löydän. Meikit ovat toinen riesa, sillä vaikka käyttäisin allergisille tarkoitettuja meikkejä enkä laittaisi niitä edes silmien tuntumaan, päivän kuluessa silmät alkavat kuitenkin kuumotella ja reagoida ikävästi.

Työterveyslääkärin mukaan sukkahousujen käytön ja siitä johtuvan hankauksen ja puristuksen ei pitäisi olla haitallista (ja sukusolujen laatuun sillä ei pitäisi olla heikentävää vaikutusta kuin vasta 10-15 vuoden käytön jälkeen), ja silmälääkärit ovat jo aiemmin sanoneet, ettei meikeistä johtuvalla ärsytyksellä pitäisi olla pysyvää haittavaikutusta silmille tai näölle. Silti oireet ovat olleet niin suuria epämukavuustekijöitä, että aiemmin miesmoodiin on ollut pakko siirtyä muutamien päivien jälkeen. Tällä kertaa olen ottanut eri asenteen: etsin näihin ongelmiin toimivat ratkaisut, vaikka ne olisivat kiven alla! Meikittömyyskin olisi tietysti yksi vaihtoehto, mutta meikittömänä tunnen itseni kauhean miehekkään näköiseksi ja siten epävarmaksi. Jonkinlaiset ratkaisut on vain löydettävä, koska muuten odottaa taas paluu miesmoodiin, ja sitä en millään haluaisi.

Momo syömässä Momo Tokossa pari viikkoa sitten.

Periksiantamaton puristavienkin sukkahousujen käyttöni on jatkunut osittain siitäkin syystä, että olen tullut välinpitämättömämmäksi ja luovuttaneemmaksi alapään suhteen. Silloin tällöin edelleen haaveilen jopa sukupuolenkorjausleikkauksesta, sillä en tee alapään asioillani mitään muuta kuin 1) käyn vessassa, ja 2) niitä tarvitaan mahdolliseen lapsen saamiseen. Vessassa käynti onnistuisi tietty leikkauksenkin jälkeen, ja olen alkanut epäillä, tuleeko minulle edes koskaan mahdollisuutta saada lasta. Täytän tosiaan pian 30 enkä koe vieläkään seurustelleeni elämässäni kertaakaan. Lapsen saamisesta on turha haaveilla, ennen kuin ensin on elämänkumppani, joka myöskin haluaisi lapsen (tyttöystäväasiasta lisää seuraavassa kappaleessa). Olenkin ajatellut, että jos en koskaan tulekaan saamaan lasta, olen ollut ihan turhaan aloittamatta hormonihoitoa (ja etenemättä jopa leikkaukseen asti) kaikki nämä vuodet. Oman biologisen lapsen saamisen mahdollisuuden säilyttäminen oli kuitenkin loppujen lopuksi suurin syy sille, miksen silloin yli 6 vuotta sitten halunnut aloittaa naishormoneita, jotka olisivat muuttaneet minua ulkoisesti naisellisempaan suuntaan ja samalla nopeasti poistaneet lisääntymiskyvyn. Olen myös alkanut miettiä, mitä hyviä puolia lapsettomuudessa olisi, ja suurimpana plussana olen ajatellut sen yhteyttä ilmastonmuutokseen - sanotaan, että lapsen syntymättä jääminen on suurin ilmastoteko, jonka yksilö voi tehdä. Tulisiko tällä pilalle menevällä planeetalla eläminen olemaan lähivuosina syntyvälle lapselle tulevaisuudessa muuta kuin kurjuutta?
 
Tyttöystävän löytyminen on suurimpia asioita, joita stressaan tällä hetkellä. Olisi ihannetilanne löytää pian rakastava ja rakastettu elämänkumppani, saada hänen kanssaan lapsi, ja sitten aloittaa hormonit. Niin saisin kaikki suurimmat haaveeni toteutettua. On jotenkin ahdistavaa ajatella, että koko tulevaisuuteni on niin pitkälti tyttöystävän (= toivottavasti tulevan elämänkumppanin) löytymisestä kiinni. Tyttöystävän löytymättömyys on tavallaan lukko, joka saa elämäni junnaamaan paikallaan ja menevän tietyssä mielessä hukkaan. Tällaisessa tilanteessa tyttöystävän etsiminen voi mennä jopa liian väkinäiseksi. En tosin ole edes juurikaan etsinyt, kun en tiedä miten etsiä - deittisivut ja -sovellukset eivät vain tunnu sopivan minulle laisinkaan, kun kukaan ei vasta edes tervehdykseen. Jos vain mahdollista, haluaisin tutustua ihmisiin ensisijaisesti tosielämässä, mutta koska alkoholittomana en viihdy lainkaan baareissa (tai ehkä viihtyisin, jos Suomessa yksikin baari soittaisi j-poppia), tilaisuudet löytää tyttöystävää ovat todella harvassa, etenkin nyt kun olen kokopäivätöissä ja nykyiset harrastuksetkin vievät aikaa. Tuntuisi oudolta alottaa liuta uusia harrastuksia vain, jotta löytäisi tyttöystävän, mutta onko muutakaan tapaa? Ainakin kotiovesta pitää lähteä ulos, mutta minne? Suht ujo luonteenikaan ei helpota asiaa.

Viikko sitten leikkautin taas otsatukan ja värjäytin hiukseni ensimmäistä kertaa kasviväreillä.

Ja vaikka ei edes mietittäisi mitään lapsensaanteja tai hormonien aloituksia, haluaisin joka tapauksessa löytää tyttöystävän. Viihdyn ihan hyvin yksinkin, mutta läheisyydenkaipuu ja tyhjyyden tunne on valtavan suuri. Suurimpia pelkojani on olla tulevaisuudessa ihan yksin. Minulla on tarve tulla hyväksytyksi juuri tälliaisena kuin olen - biologisena miehenä, jolla on kuitenkin vahvahko naisidentiteetti (ja toki myös jonkinlainen miesidentiteetti, koska en kaikkien näiden vuosien jälkeen pysty sitä täysin muuttamaan - sekin on osa minua). Enkä ainoastaan hyväksytyksi vaan nimenomaan pidetyksi. Toivon että tyttöystäväni näkisi minut ensisijaisesti naisena, vaikken koskaan pääsisikään aloittamaan hormoneja. Tuntuu vain, että minun kaltaisilleni naisille (/biologisille miehille) on Suomessa äärettömän vähän kysyntää. Kaveriksi kelpaan joillekin, mistä olen tietysti todella kiitollinen, mutta haluaisin kuitenkin löytää tyttöystävän. Olisiko löytäminen helpompaa esimerkiksi Japanissa, missä asukasluku on parikymmenkertainen ja arvot ja tavat lähempänä omiani? Vai enkö vain osaa etsiä? Vai onko minussa jotain vikaa, kun minusta ei parisuhdemielessä kiinnostuta? Minusta minulla on ihan kiva luonnekin, vaikkakin tiedostan huonot puoleni ja yritän parantaa niitä.

***

Tällaisia kuulumisia tällä kertaa. Paljon kappaleita olisi voinut vielä paisuttaa - kaikkea en ehtinyt edes sivuta - mutta ajattelin pitää postauksen edes jotenkin kohtuullisen pituisena. Oli nostalgista kirjoittaa tänne näin pitkän tauon jälkeen. Tuli ikävä niitä aikoja, kun päivitin tätä blogia suht säännöllisesti, sekä kaikkia postauksissa mainittuja kokemuksia ja tapahtumia. Ne ajat tuntuvat olevan jossain kaukana takanapäin. Ihan kuin viimeiset pari kolme vuotta olisivat menneet puolittaisella pikakelauksella. Pitää vain ajatella, että ikä 30 on uusi alku.