Pitkä oli bloggaustauko, mutta pitkä aika on siitäkin, kun viimeksi laittauduin naisellisesti - yli kolme viikkoa.
Eräs syy laittautumattomuuteen on se, että turhauduin totaalisesti silmiini. Kolmea viimeisintä ripsiväriäni mainostettiin allergisille silmille sopiviksi, kahdessa viimeisimmässä oli lisäksi Allergia- ja astmaliiton logo, ja viimeisin oli ostettu peräti apteekista. Mutta ei. Silmäni ärsyyntyivät tuota pikaa, käytin niistä mitä tahansa. Myös muut silmämeikit ärsyttävät silmiäni, tekoripsistä puhumattakaan, joten käytännössä en voi käyttää mitään silmämeikkiä. Silmät ovat kuitenkin äärimmäisen tärkeä elementti siinä, miten naiselliselta pystyn näyttämään. Aina aiemminkin olen tuntenut meikistä johtuvaa silmien ärsytystä, mutta olen vain ollut välittämättä siitä. Nyt havahduin kuitenkin välittämään, kun aloin miettiä syytä eräisiin näköoireisiin, joita olin havaitsevinani. Vaikkei ripsareista mitään pysyvää haittaa silmille aiheutuisikaan, olen täydellisen kyllästynyt jo pelkkään ärsytyksen tunteeseen. Niinpä minun ja ripsivärien välille on kehittynyt tässä viime kuukausien aikana ikään kuin näkymätön muuri - joka on salakavalasti pitänyt minut erossa muustakin laittautumisesta ja täten saanut minut ottamaan etäisyyttä koko transaiheeseen.
Ripsiväriasia kuvastaa tavallaan koko transprosessiani ongelmineen: kovasti yritetään löytää ratkaisuja, jota ei kuitenkaan löydy, ja lopulta ei jakseta tai haluta enää edes yrittää. Näin asia nimittäin on - transprosessiaikeet tuntuvat vääjäämättä kuihtuvan kasaan.
Ratkeamattomien ongelmien lisäksi myös prosessiin ja hormoneihin liittyvät plussat ja miinukset tuntuvat ajan mittaan selkiytyneen, ja vaikuttaa siltä, etteivät myönteiset asiat loppujen lopuksikaan ylitä kielteisiä. Mieluummin elän tulevaisuudessakin läheisissä väleissä vanhempieni kanssa murehtimatta ylimääräisistä sairausriskeistä ja kykenevänä saamaan jälkikasvua. Kyseisten asioiden merkitys on vain korostunut nyt kesällä perheen kanssa aikaa viettäessä, pienistäkin terveysmurheista stressaantuessa ja serkkujen viime vuosina syntyneitä pikkuihmisiä ihastellessa.
Faktahan on se, että prosessi vaikuttaisi pääosin vain ulkonäköön. Toki ulkonäöllä ja siitä välittyvällä sukupuolivaikutelmalla on vaikutusta moniin elämänalueisiin, kuten yhteiskunnalliseen ja sosiaaliseen elämään, mutta toisaalta niihin on mahdollista vaikuttaa muillakin tavoin, ilman prosessiakin. Tässä elämäntilanteessa tuntuu vain jotenkin absurdilta ajatella, että ulkonäön muokkaaminen pystyisi mitenkään nostamaan kokonaisonnellisuuttani aiempaa korkeammalle tasolle, vaikka niin aiemmin halusinkin uskoa.
Transprosessiin haikaillessani olen pitänyt ulkonäön merkitystä itselleni kyseenalaistamattomana, mutta kysynpä nyt itseltäni: miksi ulkonäkö on niin tärkeä asia? Ja vielä tarkemmin: miksi koko sukupuoli on minulle niin tärkeä asia? Tarpeeksi vakuuttavia vastauksia en keksi. Onhan paljon elämäänsä tyytyväisiä ihmisiä, jotka eivät juurikaan vaivaa mieltään ulkonäöllään tai edes sillä, mitä sukupuolta ovat. Tuntuu, että tällaisen ulkonäöstä ja sukupuolesta "välinpitämättömän" mielentilan löytäminen saattaisi olla kaikkein paras ratkaisu minulle. Eikä se välttämättä ole kovinkaan mahdotonta.
Toki jos taikasauvaa heilauttamalla olisi mahdollisuus muuttua biologiseksi naiseksi, tekisin sen edelleen hetkeäkään miettimättä. Koska näin ei ole, ainoaksi vaihtoehdoksi jäisi prosessin läpikäyminen, mutta jotenkin vain tuntuu, ettei prosessin läpikäyneen ihmisen elämä ole minua varten.
Koskaan ei saa sanoa 'ei koskaan', mutta tällä hetkellä yksinkertaisesti tuntuu tältä.
