Last thoughts before Japan

Viimeisiä päiviä viedään. Kuuden kuukauden (1.10.2014 - 31.3.2015) vaihto-opiskeluni Japanissa on alkamaisillaan ja tunnelma on sen mukainen - hermostunut ja jännittynyt. Jännityksen lomassa olen myös pohtinut, miten kyseinen elämänmuutos vaikuttaa (trans)naisena elämiseeni.

Ensinnäkin tyhjensin hiljattain vanhempieni avustuksella asuntoani, koska vaihtoni ajaksi siihen tulee asumaan alivuokralainen. Minun oli siis siirrettävä lähes kaikki tavarani väliaikaisesti vanhempieni luo. Koska tavarat oli määrä kuljettaa heidän autollaan, tiesin heidän saavan nyt todellisen käsityksen siitä, kuinka paljon minulla onkaan naistenvaatteita (joita he eivät toivoisi minun käyttävän). Jännitin asian paljastumista, mutta kaikki meni suhteellisen hyvin. Äiti näytti vähän nyrpeältä eikä halunnut edes katsoa vaatteisiini päin, mutta mitään suurta tunteenpurkausta ei onneksi tullut. Eriskummallista ajatella, että vaihtoni ajan kaikki vaatteeni - lolimekot mukaan lukien - ovat vanhempieni talossa minun entisessä huoneessani. Samaisesta huoneesta yritin vielä viisi vuotta sitten etsiä vimmatusti uusia kätköpaikkoja, joihin saisin piilotettua vaatteitani, jotteivät vanhemmat vahingossakaan niitä löytäisi. Nyt huone on täynnä (laatikoituja) naistenvaatteita, jotka vaihtoni ajan ovat periaatteessa vapaasti perheenjäsenten ulottuvilla. Ajat ovat muuttuneet.

Tässä matkalaukussa lolimekkoni viettävät ainakin seuraavat kuusi kuukautta

Itse vaihtoon liittyen on ollut mielessä Tokion asuntola-asia. Inokashira-puiston vieressä sijaitseva asuntolani vaikuttaa ominaisuuksiltaan erinomaiselta, mutta siinä on yksi iso varjopuoli: se on 100% miesasuntola, jonne naisten on kiellettyä astua jalallaankaan. Tietysti minut lasketaan mieheksi, koska passissani sukupuoleni on mies, minkäs sille mahtaa. Pelkkä diagnoosini ei näin virallisessa asiassa auta. Seka-asuntoloitakin olisi ollut tarjolla, mutta tämä asuntola vaikutti muine ominaisuuksineen (etenkin kahden vuokraan sisältyvän päivittäisen aterian takia) niin loistavalta, että siihen oli vain pakko päätyä. En tietenkään aio olla koko puolta vuotta ankeassa poikamoodissa, mutta pelkään joutuvani miesasuntolassa ongelmiin, jos näytän ihan naiselta. Naisen näköisen henkilön bongaaminen paikassa, jossa oletetaan olevan pelkästään miehiä, saattaa herättää henkilökunnassa ja muissa asukkaissa epäilyksiä sääntörikkeestä. Voin kuvitella, kuinka usein joutuisin "väärinkäsityksen" kohteeksi (vaikka eihän minun naiseksi luulemiseni edes oikeastaan ole väärinkäsitys...). Ainoa ratkaisu lienee se, että selitän asuntoloitsijalle ja muille asukkaille tilanteen ja toivon heidän ymmärrystään.

Mahdollista asuntolaongelmaa lukuun ottamatta transnaisena elämisen Tokiossa pitäisi kuitenkin olla suhteellisen helppoa. Kulttuurin sisäänrakennetuista kohteliaista käyttäytymismalleista johtuen ihmiset eivät yleensä huutele mitään tai edes tuijota, joten etenkin kaupungilla voi liikkua rennoin mielin. On kuitenkin esimerkkejä Japanin (työ- ja) koulumaailman nihkeästä suhtautumisesta transihmisiin, joten en voi olla aivan varma, miten minuun suhtauduttaisiin, jos menisin yliopistoon naisena. Yleisesti ottaen ulkomaalaisten toimintaa katsotaan kuitenkin Japanissa vähän läpi sormien - "nehän ovat vain gaijineita (= ulkomaalaisia)". Hyvältä kuulostaa joka tapauksessa se, että yliopistolla on virallinen LGBT-kerho, UT-topos, jolla vaikuttaa olevan monenlaista toimintaa aina lounastapaamisista elokuvakäynteihin. Varon nostamasta odotuksia liian korkealle, mutta on mahdollista että kerhosta tulee jopa vaihtoni kohokohtia.

Lopuksi on vielä mainittava valitettava fakta: edelleen ratkeamattomasta pakastusongelmastani johtuen en saanut aloitettua naishormoneja ennen vaihtoa, vaikka kovasti sitä toivoin. Näin ollen en pysty aloittamaan hormoneja ainakaan seuraavaan kuuteen kuukauteen, koska Tokiossa en käytännön syistä ryhdy mitään pakastuksia yrittämään. Toivottavasti tietoisuus kuuden kuukauden pakollisesta tauosta ei ala ahdistaa minua liikaa vaihdon aikana. Lohdutukseksi aion ostaa ainakin paljon söpöjä vaatteita :<

PS. Postailen tähän blogiin toki Tokiossakin, mutta etenkin vaihdon alkuviikkoina huomattavasti useammin päivittynee vaihtoblogini Tokyo Tokimeki.

Tracon 9

Terveisiä Traconista tänäkin vuonna! Tampereen mukavassa animetapahtumassa tuli taas loleiltua. Perinteisen asukriisin jälkeen valitsin päälleni vanhan mutta niin ihanan J&J-mekon, jota tajusin käyttäneeni conissa viimeksi yli kaksi vuotta sitten (Animeconissa 2012). Tällä kertaa halusin kokeilla, miltä mekko näyttäisi omien hiusteni kanssa, joita yritinkin kihartaa oikein kunnolla. Conipaikalle päästyäni ne olivat kuitenkin lässähtäneet vain kevyesti laineileviksi, mutta mitäpä pienistä.

Mitkä asiat tekivät juuri tästä Traconista mieleenpainuvan? Ensin tulee mieleen kaksi harmillista asiaa: jatkuva matkustaminen ja liikkumisen kurjuus. Matkustaminen johtui siitä, että ensimmäistä kertaa koskaan tulin kaksipäiväisen conin väliseksi yöksi kotiin Helsinkiin nukkumaan, koska pihinä en halunnut maksaa vähintään 60 euroa hotelliyöstä. Meinasin vieläpä myöhästyä junasta molempina päivinä! Liikkumisen kurjuus puolestaan johtui Midnight Runin aiheuttamasta sitkeästä polvikivusta, joka teki etenkin conirakennuksen portaiden käyttämisestä tuskallista (mutta tätä kirjoittaessani polvi on jo paljon parempi). Jos joku ihmetteli toisinaan vaivalloista kävelyäni, niin siitä se johtui.

Hyviä juttuja oli kuitenkin enemmän! Ensimmäinen niistä tapahtui jo lauantaiaamuna junassa. Heti vieressäni käytävän toisella puolella istui pari keski-ikäistä naista, joista toinen oli (ainakin jotenkuten) perillä Traconista ja toinen ei. Tietävä selitti tietämättömälle, kuinka monet ovat pukeutuneet mitä villimpiin asuihin, todeten lopuksi: "... mutta nämä tytöt ovat pukeutuneet tosi kauniisti". Epäilemättä hän viittasi minuunkin, vieläpä ihan oikealla sukupuolisanalla. En vain pysty kuvailemaan, miten hyvä mieli näinkin pienestä asiasta tulee.

Muita hyviä juttuja olivat esimerkiksi conialueen ruokakojut - conin uutuuskeksintö - joista ostin kuusi metrilakua ja ruoka-annoksen. Polvikipuineni arvostin tätä ruokailumahdollisuutta, joka säästi minut paljolta kävelyltä. Viikonlopun ilmakin oli aivan upea, ei tuntunut kovinkaan syksyiseltä vaan pikemminkin loppukesäiseltä! Conin ohjelmasta parhaiten mieleen jäi mukavan informatiivinen Danganronpa-luento. Mutta conien parasta osuutta, ihmisten tapaamista, ei mikään pysty horjuttamaan. Kaikki halaamiset, kuvapyynnöt, mekkokehut, juttelutuokiot... muistelen niitä lämmöllä! Kiitos kaikille, tuli niin hyvä mieli <3

Asukuvista suuri kiitos teille, Louis ja Sophie!

Aurinko vähän häikäisi...

Helsinki Midnight Run 2014

Elokuun lopulla kuulin sattumalta Midnight Run -nimisestä juoksutapahtumasta, joka herätti heti mielenkiintoni - tykkään nimittäin juoksemisesta ja ylipäänsä kilpailuista. Olin itse asiassa haaveillutkin osallistuvani joskus johonkin suureen juoksukisaan, niistä kun huokuu aina niin upea tunnelma. Tässä tapahtumassa tunnelmaa vasta riittikin, mistä pitivät huolen kelpo ihmismäärä (ilmeisesti ainakin 8500 juoksijaa) sekä tapahtuman hienot tunnelmalliset puitteet.

"Keskiyön juoksussa" juostiin siis 10 kilometrin reitti pimeässä Helsingin keskustassa, ei tosin ihan keskiyöllä vaan jo iltayhdeksästä alkaen. Rata alkoi Senaatintorilta ja ydinkeskustan itäosassa aikansa kiemurreltuaan päättyi samaan paikkaan. Reitin varrella oli tasaisin välimatkoin erilaisia musiikki- ja tanssiryhmiä kannustamassa juoksijoita, mutta itse ehdin kiinnittää niihin vain vähän huomiota. Yritin nimittäin porhaltaa kisassa maksimisuorituksen, sillä halusin saada selville todellisen kuntoni. Viime Cooperin testistä on aikaa jo 3½ vuotta, ja silloin tulokseni oli 3050 metriä 12 minuutissa. Laskin siis juoksevani 10 km parhaimmillaan 40 minuuttissa, mikäli jaksaisin juosta koko ajan Cooper-vauhtiani (mikä olisi kyllä epätodennäköistä). Ilmoittautuessa piti valita lähtöryhmä oman tavoiteajan perusteella, mutta nopein minulle valittavissa ollut ryhmä (3A) vaikutti 50-55 min tavoiteaikansa perusteella hieman verkkaiselta. Niinpä jouduin juoksun aikana ohittelemaan juoksijoita paljonkin. Itse asiassa juoksuni oli jatkuvaa ohittelua, mikä ehkä hieman heikensikin aikaani. Maalissa olin totaalisen poikki (ja jalkojen särkyä kesti vielä monta päivää juoksun jälkeen + toinen polvi on edelleen jotenkin revähtänyt), mutta tunnelma oli odotetusti mahtava. Loppuajakseni muodostui 43:41, jolla olin suureksi yllätyksekseni peräti sijalla 36 (/5326) naisten sarjassa.

Kyllä, naisten. Erityisen mielenkiintoisen tapahtumasta minulle tekikin se, että olin ilmoittautumislomakkeessa ilmoittanut sukupuolekseni "nainen" - ensimmäistä kertaa urheilukontekstissa. Vaikka diagnoosini perusteella minulla on lupa elää sosiaalisesti naisena, on helppo ymmärtää, miksi urheilussa olisi loogista kiinnittää huomio ennen kaikkea biologiseen sukupuoleeni: urheilussahan lihaksilla on keskeinen merkitys, ja minun lihakseni ovat (tahdostani riippumatta) saaneet ylimääräistä vahvistusta mieskehon testosteronimäärän vaikutuksesta, jolloin ne ovat vähän epäreilussa asemassa muihin naisiin verrattuna. Tästä syystä olen automaattisesti joutunut esimerkiksi virallisissa tenniskisoissa aina miesten sarjaan sukupuoli-identiteetistäni huolimatta. Nyt uskalsin kuitenkin ilmoittautua naisten sarjaan, koska Midnight Run ei vaikuttanut ihan niin viralliselta kisalta (vaikka sarjojen parhaille palkinnot jaettiinkin), vaan sitä mainostettiin enemmänkin "juoksujuhlana". Ajattelin siis, etteivät järjestäjät ehkä olisi niin tarkkoja biologisen sukupuoleni suhteen, kuten eivät olleetkaan. Missään vaiheessa kukaan ei kyseenalaistanut naisten sarjaan osallistumistani (miehen etunimestä huolimatta), mistä olen tosi iloinen. Tuntuikin mahtavalta saada ensimmäistä kertaa osallistua sen sukupuolen sarjaan, johon tunsin kuuluvani. Toivottavasti kukaan naiskilpailija ei vain pahastunut, että tulin mieskehoineni "vääristämään" naisten tuloslistaa. Toivon, että ensi vuonna Midnight Runin aikaan olen syönyt jo pitkään hormoneja ja lihakseni ovat muovautuneet sellaisiksi kuin niiden naisten hormonitasoilla kuuluisikin olla. Voisin sitten juosta vähän paremmalla omallatunnolla, ja aikani olisi vertailukelpoisempi muiden naisten aikojen kanssa.

(PS. Edellinen postaukseni on edelleen voimassa~)

Looking for help

Mietin pitkään, uskallanko edes tehdä postausta tästä, mutta lopulta päädyin postaamaan. Aihe on arka, mutta toivon että ymmärrätte. (Jos prosessiin liittyvät ongelmani ovat jo ennestään tosi tuttuja, voitte skipata suurimman osan tekstistä ja siirtyä suoraan tekstin loppuosan tummennettuun kysymykseen)

Olen viime aikoina ollut tosi ahdistunut sen suhteen, ettei prosessini etene ollenkaan. Hormonit odottelevat edelleen kaapissa, vaikka transsukupuolisuusdiagnoosin saamisesta tulee syyskuun alussa kuluneeksi kokonainen vuosi. Ajan kuluminen on myös osoittanut sen, että haluni aloittaa prosessi ei katoa mihinkään. Aloittamisen esteet kuitenkin sen kuin pysyvät. Olen vähitellen tajunnut, että ei ole kovinkaan oleellista keskittyä kahteen vähäisempään "esteeseen" (eli vanhempiini ja hormonien riskeihin), koska niihin pystyy oikeastaan vaikuttamaan hormonien aloittamisen jälkeenkin. Sen sijaan asia, joka on pakko saada kuntoon ennen hormonien aloitusta, on sukusolujen pakastus.

Kuten blogiani seuranneet tietävät, sukusolujen pakastus on suurin murheeni. Pakastettujen sukusolujen avulla minulla olisi mahdollisuus joskus tulevaisuudessa saada oma lapsi (mikäli se myös kumppanilleni sopisi), onhan lapsen saaminen ollut selkeänä haaveenani niin kauan kuin muistan. Arvostan suuresti myös adoptiota, mutta oma lapsi on aina oma lapsi - minkäs sitä unelmalleen mahtaa. Kun en kerran raskaaksi pysty tulemaan, ainoa keino saada lapsi on miessukusolujeni avulla. Hormonien aloitus kuitenkin tuhoaisi sukusoluni todennäköisesti jo hyvin varhaisessa vaiheessa (enkä todellakaan halua laskea mitään sen varaan, että kuuluisin niihin harvoihin, joille lisääntymiskyky palaa takaisin vielä monen vuoden hormonienkäytön jälkeenkin, jos käytön lopettaa). Niinpä haluan sukusolut purkkiin ja hedelmöitysklinikan pakastimeen ehdottomasti ennen aloitusta.

Ennen kuin solut voi pakastaa, asianomaisen pitää saada ne jotenkin itse "ulostettua", koska lääketiede ei muitakaan luotettavia keinoja tunne. Useimmille transnaisille solujen ulos saaminen ei tunnu olevan minkäänlainen ongelma (mitä todella ihmettelen), mutta itsehän en saa niitä ulos omin voimin, vaikka kuinka haluaisin. Itsetyydytys ei houkuttele minua ollenkaan, mutta olen toki yrittänyt - tuloksetta. Eräällä hedelmöitysklinikalla yritin pitkään lähes pomminvarmaksi keinoksi povatun vibraattorin kanssa, taas tuloksetta. Seksuaaliterapeutti puolestaan antoi minulle (viimeisenä keinona?) jonkinlaisia eturauhasta rentouttavia sähköimpulsseja, mutta ei niistäkään hyötyä ollut - koin impulssit vain inhottavina ja halusin laitteesta äkkiä eroon. Tiedän kuitenkin, ettei minulla ole mitään fysiologista vikaa, koska mekanismi kyllä periaatteessa toimii: vuodessa ehkä puoli tusinaa kertaa sukusoluja tulee ulos, mutta vain yöaikaan minun nukkuessani.

Keinot tuntuvat tosiaankinolevan vähissä ja epätoivo alkaa vallata mieltä. Muille asiasta puhuessani olen usein kuullut neuvoja, kuten "opettele tuntemaan itsesi", "kokeile mikä tuntuu hyvältä" ja "sun pitää vain harjoitella", mutta ikävästi tällaiset vain lisäävät epätoivoani ja ahdistustani. En yksinkertaisesti keksi enää mitään asiaa, minkä voisin oppia tuntemaan itsessäni tai mitä voisin yksinäni kokeilla. Toimimattomiksi todettujen asioiden lisäharjoittelukaan tuskin auttaa. Niinpä olen alkanut ajatella, että ehkä ainoa keino saada sukusoluja tulemaan olisi toisen ihmisen avustuksella. Minulla on kutina, että kahdestaan se voisi onnistua paljon paremmin, kun kaikki huomioni ei olisi vain omassa sukupuoliristiriidassani. Tätä ajatustani vahvistivat pari heinäkuista blogikommenttia, joissa muutama anonyymi kertoi myöskin epäonnistuvasta itsetyydytyksestä sekä seksuaalisuutensa (tai miehensä seksuaalisuuden) heräämisestä kunnolla vasta kumppanin myötä. Niinpä kysyn nyt teiltä...

Olisikohan naispuolisten bloginlukijoideni joukossa joku täysi-ikäinen, joka haluaisi auttaa minua sukusolujeni ulos saamisessa?

Toivon tosiaan, etten nyt kuulosta todella oudolta. Tiedän, että ajatus toisen (jota ei ehkä ole edes tavannut) auttamisesta noin intiimissä asiassa tuntuu varmasti tosi jännittävältä. Ajattelin vain, että koska blogini kuitenkin tavoittaa suhteellisen suuren ihmismäärän (joka sentään tuntee minut kohtalaisen hyvin postausteni kautta), olisi tyhmää jättää tämä kanava kokonaan käyttämättä ja harmitella tilannetta vain omissa oloissa.

Auttajan tulisi olla valmis ja halukas fyysiseen läheisyyteen, mutta täysin auttajan ehdoilla mentäisiin. Haluan korostaa, etten todellakaan halua koko projektissa olevan mitään epämiellyttävää auttajalle, vaan kaikki perustuisi auttajan vapaaehtoisuuteen ja omaan tahtoon. Jos ajatus noin intiimin asian kanssa auttamisesta tuntuu liian jännittävältä äkkiseltään, voisimme tottakai tavata sitä ennen ihan vain juttelun merkeissä vaikkapa kahvilassa. En myöskään todellakaan haluaisi auttajan tuntevaan oloaan "kertakäyttöiseksi", vaan tutustuisin mielelläni ihan myös ystävyyden merkeissä (ellei auttaja toisin haluaisi). Asun siis Helsingissä, mutta olen valmis myös tukemaan pääkaupunkiseutua kauempaa tulevaa auttajaa matkakuluissa. Riittävän solumäärän tallettamiseksi näytteitä tarvittaisiin todennäköisesti kaksi (kuten klinikalla on tapana), joten yhdellä kertaa asiaa ei valitettavasti saataisi hoidettua.

Toivon, että kiinnostuneet uskaltaisivat rohkeasti lähettää sähköpostia, vaikka vähän ujostuttaisi. Nyt olisi mahdollisuus tehdä Momochuu äärettömän iloiseksi ja kiitolliseksi.

Ladies' Night @ DTM

Sateelta paossa Zarassa ennen Ladies' Nightia

Helsinki Priden aikaan tunnetusti missasin Naistenbileet, joten ajattelin edes osittain korjata vahingon menemällä viikko sitten DTM:n Ladies' Nightiin, joka yökerhon nettisivujen mukaan kuulosti paljon Naistenbileitä vastaavalta tapahtumalta. Alkoholi ja länsimaisen musiikin tahtiin tanssiminen eivät edelleenkään juuri kiinnosta, joten menin paikan päälle lähinnä uusien ihmissuhteiden toivossa. Kuten todettu, kovametelinen baari ei ole ehkä paras paikka tutustua ihmisiin, mutta ajattelin, että suht harvoin järjestettävään Ladies' Nightiin päätyisi todennäköisesti muitakin sinkkunaisia, jotka etsivät seuraa.

Niin ei kuitenkaan käynyt, sillä tapahtuman osallistujamäärä oli melko pieni ja lähes kaikki tuntuivat olevan liikkeellä oman kumppaninsa kanssa tai isossa tiiviissä ryhmässä. Erään mukavan ihmisen kanssa päädyin lopulta juttelemaan, mutta mitään kovin ihmeellistä ei tapahtunut. Oli kuitenkin mukava viettää aikaa kavereideni asiotuksen ja milkyoolongin kanssa. Kotiin lähdin jo melko pian puolenyön (ja nopean McDonald's-visiitin) jälkeen, jotta saisin edes vähän unta ennen aamun lähtöä Turun lolitamiittiin.

Ennen tapahtumaa olin katsellut uusia juhlamekkoja netistä, mutta lopulta päädyin kuitenkin käyttämään mustavalkoista mekkoa, jonka olin ostanut eBaystä jo maaliskuussa. Itse asiassa olin aikonut käyttää sitä jo ensimmäisenä DTM-kertanani, mutta silloin en sovittaessani tuntenut oloani ollenkaan itsevarmaksi se päällä, sillä tunsin mekon leikkauksen korostavan hartioitani liikaa. Tällä kertaa mekko kuitenkin pääsi läpi seulasta (osin pihiyteni takia), ja se taisikin olla ihan onnistunut valinta, eikö vain?

Kokonaisuutena Ladies' Night oli pieni pettymys - käytännössä "tapahtuma" oli vain muusta tilasta eristetty alue, jonne päästettiin ainoastaan naisia. Muutoin se ei nähdäkseni eronnut muusta DTM-oleskelusta mitenkään. Mutta tulipahan käytyä!

Museum meetup in Turku

Kun noin kuukausi sitten kuulin ystäväni Medlin järjestävän Turussa lolitamiitin lauantaina 16.8., päätin heti osallistua. Päätös kannatti, sillä miitti oli tosi onnistunut. Oli ihana tavata Medlin lisäksi vanha tuttu HajiAyase, ja minulle uudet tuttavuudet Nera ja pelle olivat myös mitä mainiointa seuraa.

Miitin pääohjelmana oli käynti museo "Ett hemissä", konsuli Alfred Jacobssonin ja hänen vaimonsa Hélènen kotimuseossa, joka yllätti upeudellaan. Tönö oli täynnä erityylisiä huonekaluja, esineitä ja tauluja. Museoille tyypilliseen tapaan siellä ei saanut ottaa kuvia, mutta laitoksen sivuilla on pienoisvalokuvat kaikista kahdeksasta huoneesta. Suosikkihuoneitani olivat konsulinnan huone ja konsulinnan buduaari, miksei myös salonki. Museo oli tosiaankin lolitasopiva kulttuurielämys - asujamme ihastellut henkilökunta jopa pyysi meitä museon vakiokalustoksi. (Kuten näkyy, oma asuni oli sama kuin Animeconissa, ainoastaan hieman suoremmilla hiuksilla.)

Miittikuvista kiitos HajiAyaselle ja apureille!

Museon verannalla. Ylärivi: Medli, minä, HajiAyase. Alarivi: Nera, pelle.

Museon ulkopuolella

Museon jälkeen kävimme Café Voltairessa, jonka ranskalaistyylinen tunnelma ja maistuvat galetit ja jäätelö tekivät käynnistä mieleenpainuvan. Kun tähän lisätään ihana vitsaileva ranskalainen myyjäherra ja miittiryhmän naurunsekaiset jutut ja pohdinnat muun muassa sanasta 'dekadentti', lähestytään erinomaisuutta.

Kinkku-juustogaletti

Varsinaisen miitin jälkeen osa meistä jatkoi vielä kävelyä Turun autiohkoilla mutta tunnelmallisilla kaduilla ja päätyi lopuksi syömään jopa vähän sushia.

Ainoa huono puoli miittipäivässä oli se, ettei minusta tullut mielestäni yhtäkään kovin onnistunutta kuvaa, ellei takaa tai sivusta otettuja kuvia lasketa. Mutta olkoon se vain pieni murhe hienon päivän rinnalla!

My Japan blog is ready!

Japaniin-lähtöni on sen verran lähellä, että oli korkea aika saada vaihtoblogi toimintakuntoon. Olkaa hyvät:
 

TOKYO TOKIMEKI

Vaihtoblogin perustaminen oli minulle itsestäänselvä valinta. Halusin pitää Momochuu no sekain enemmän transasioihin ja ulkonäköön keskittyvänä blogina, jonka en mielisi täyttyvän kaikesta mahdollisesta Japaniin liittyvästä. Aavistelen nimittäin Japaniin liittyvien juttujen kiinnostavan vain osaa lukijoista, joten lienee järkevämpää, että niille on oma lokeronsa.

Tōkyō Tokimeki ei siis ole millään tapaa korvaamassa Momochuu no sekaita, vaan päivitän blogeja rinnakkain. On selvää, että selkeästi transnaisena elämiseen liittyvät asiat tulevat Japanissa ollessanikin päivittymään Momochuu no sekain puolelle - tosin on mahdollista, että ne ilmenevät jotenkin myöskin Tokimekin puolella. Yksinomaan Tokimekin sisältöä puolestaan ovat kertomukset vaihtooni valmistautumisesta, Tokion yliopistossa opiskelusta, asuntolassa asumisesta, yliopiston kerhoissa toimimisesta sekä kaikesta muusta sekalaisesta, mitä en ehkä vielä aavistakaan. En myöskään osaa aavistaa, missä määrin olosuhteet pakottavat minua olemaan Japanissa "poikamoodissa", joten vaihdon aikana Momochuu no sekaihin päätyvän sisällön määrääkin on tässä vaiheessa vaikea ennustaa.

Tervetuloa siis seuraamaan Tokimekia kaikki vähääkään vaihdostani kiinnostuneet! ^^